Nainen, milloin tiesit, ettet enää halua miestä elämääsi?

34-vuotiaana

Luuserit "tietävät" tämän. Kaikki välittävät ihmiset löytää kyllä kumppanin. Ja itseään puolustamaan kykenevät hyvin kohtelevan.

24.12.1989.

Alan tietämään tässä kun ketään ei löydy.

Noin 6 -vuotiaana.

Toisen pitkän parisuhteen jälkeen. Ensimmäinen oli avioliiitto ja toinen vuosien seurustelu. Molemmat hyviä suhteita ja elämäni tärkeimmät miehet isäni lisäksi.

Nyt sinkkuna yli 2v ja jokunen yksittäinen treffi ollut. Ei herää mikään kiinnostus miehiä kohtaan, vaikka kirjoittelu on ollut palkitsevaa. Treffeillä ajatus tyyliin äkkiä pois tästä ja kyllähän miehet sen vaistoaa. Vaikka nämä miehet ovat olleet mukavia, fiksuja ja varmaankin ihan parisuhdeainesta. Olen käyttänyt mieskorttini loppuun ja nautin nyt ainoastaan vapaudesta ja uusista harrastuksista.

Pikkasen alle 40-vuotiaana. Olin/olen hirvttävän kyllästynyt huonoon seksiin (kesto n 10-15 sekuntia) sekä äkkipikaiseen ja tuulella käyvään mieheen. Parempi ilman, pärjään kyllä.

Pikku hiljaa se ajatus kypsyi. Vähän yli kolmekymppisenä.

Säälittää pieleen mennyt rakkauselämänne, ainakin, jos itselle kävis noin. Kyllähän sitä jokainen ansaitsee jonkun, jonkun jonka kanssa oleminen tekee onnellisemmaksi, kuin hyljittynä eläminen.

Itse en ole ollut koskaan vakavassa parisuhteessa, eli en edes tiedä että onko se ihan hirveää paskaa vai todella ihanaa. Vaikea kaivata jotakin sellaista, jota ei ole koskaan kokenutkaan.

Kun testi näytti punaista.

Vierailija kirjoitti:

Säälittää pieleen mennyt rakkauselämänne, ainakin, jos itselle kävis noin. Kyllähän sitä jokainen ansaitsee jonkun, jonkun jonka kanssa oleminen tekee onnellisemmaksi, kuin hyljittynä eläminen.

Kukaan ei ansaitse mitään, kukaan ei ole meille velkaa yhtään mitään emmekä me ole velkaa muille.  Kaksi ihmistä joko kiintyvät toisiinsa tai eivät kiinny, se on puhdasta sattumankauppaa että löytyy se juuri omalle itselle oikeanlainen kumppani. Voi käydä niin, että se löytyy vaikkapa huomenna tai ei koskaan. On ihmisiä, jotka eivät koskaan löydä ketään ja se on karu realiteetti.

15 vuotta hyvää parisuhdetta takana, viimeiset viitisen vuotta olisin ollut valmis asumaan erilläni ja olemaan yksin. Suhteessa ei ole vikaa, olen vain erakkoluonne. Onneksi puolisoni on asian ymmärtänyt, ja antaa reilusti omaa aikaa, niin jaksan parisuhdetta jatkaa. Tosiasia on kuitenkin se, että saan paljon tästä parisuhteesta, vaikkakaan en mitään sellaista, mitä ilman en voisi olla.