Miks äidin piti kuolla? Oli mun paras ystävä ja tuki.

Voi, mä olen pahoillani sun puolesta. Koita uskaltaa puhua ihmisille. Surusta huolimatta löydät varmasti ystäviä, jotka tukevat sinua. Ja vaikka äitisi kuoli, hänen rakastava tukensa elää sinussa niin kauan kuin elät. Olen itse äiti ja uskon, että äitisi toivoisi jonkun sanovan sinulle, että olet rakas ja että hän toivoo sinun surustasi huolimatta jaksavan nähdä elämässä valoa ja iloa <3

💗halaus💗

Vierailija kirjoitti:

Voi, mä olen pahoillani sun puolesta. Koita uskaltaa puhua ihmisille. Surusta huolimatta löydät varmasti ystäviä, jotka tukevat sinua. Ja vaikka äitisi kuoli, hänen rakastava tukensa elää sinussa niin kauan kuin elät. Olen itse äiti ja uskon, että äitisi toivoisi jonkun sanovan sinulle, että olet rakas ja että hän toivoo sinun surustasi huolimatta jaksavan nähdä elämässä valoa ja iloa <3

Olen yrittänyt puhua, kukaan ei kuuntele tai vaihtavat puheenaihetta. Ystäviä ei ole. Oma perhekään (mies ja 13v) ei ymmärrä eikä aina jaksa kuunnella.

Isää kiinnostaa vaan sen omat jutut ja uusi nainen.

Terveydenhoitaja taputti olkapäälle ja sanoi "olet vahva, kyllä sä selviät". Just joo.

Ap

Up

No monesti kuolemaan on joku syy. 

Mun äiti kuoli kun olin 27. Nyt 42 ja ikävä on vieläkin, mutta vuosi vuodelta ikävä on helpompi kantaa. Hang in there!

Yritä luoda lapseesi entistä lämpimämpi suhde, lapsessasi on myös yhteys äitiisi sukupolvien ketjussa. Keskusteluapua saa myös kunnalliselta jos tarve on. Voimia <3

Oman äitini kuolemasta on kolme vuotta, ja muistan hyvin tuon tunteen. Halusin kovasti asiasta puhua, mutta törmäsin siihen, että kuolemasta puhuminen onkin monelle tabu, josta ei haluta puhua. Onneksi itsellä oli kuitenkin sisarukset ja muutama ystävä, joista oli suuri apu surussa.

Voimia sinulle tulevaan. Surun kanssa oppii kyllä elämään, vaikka se raskasta onkin.

Äitini kuoli kun olin 26. Vaikka aika tietenkin taittaa surusta sen terän, kaipaan häntä edelleen kovasti ja olen nyt viisikymppinen. Paras ystäväni, aina tukenani. Elämä olisi ollut toisenlaista jos hän olisi saanut elää (ja on se nytkin hyvää, ei sillä).

Oon tosi pahoillani :( Olisko sun mahdollista alkaa käydä sururyhmässä? Tietääkseni ainakin seurakunnat ja mielenterveysjärjestöt järjestää tällaisia tapaamisia. Jos esim. sijainti on ongelma, vähintäänkin netistä voit löytää surulle omistettuja palstoja, joissa ihmiset jakaa kokemuksiaan ja tukee toisiaan eteenpäin..

Iso halaus sulle <3

Mä olin myös tosi läheinen äitini kanssa. kuolema olisi ollut ehkä helpompi hyväksyä, jos olisi ollut vanha, mutta oli 52. Suuri menetys, eikä ikävä kai koskaan mene kokonaan pois. Vaikka on laiha lohtu, olen yrittänyt iloita siitä, että mulla oli kuitenkin noinkin kauan ihana äiti. Monilla ei ole koskaan, vaikka olisi elossakin.

Itsekin olen samaa kysymystä toistanut 1,5 vuotta. Vieläkin sattuu. Terapiaan en ole halunnut enkä muihinkaan vastaaviin.

Onko sinulla ketään äidin puoleisia sukulaisia, joiden kanssa voisit muistella ja kaivata yhdessä? Itse lähennyin äidin kuoleman jälkeen hänen siskonsa kanssa, otin hänet "varaäidiksi", vaikka olin jo aikuinen.

Täällä myös äitinsä menettänyt. 1,5 vuotta on ikävöity mutta samalla myös muisteltu äärimmäisellä kiitollisuudella ja rakkaudelle mulle tärkeintä ihmistä maailmassa omien lasteni jälkeen. Samoin olen ajatellut kuin nro 10, että olen onnellinen niin ihanasta äidistä. En rehellisesti keksi/muista mitään negatiivista hänestä äitinä. Jos olisin puoliksikaan yhtä hyvä äiti kuin hän oli, olisin tyytyväinen.

Juuri kävin istuttamassa kanervat haudalle ja sytyttämässä kynttilän. Kuukauden päästä on hänen synttärinsä ja olisi täyttänyt 66 vuotta. Rakastan sua äiti aina :)

Otan osaa! Menetin mummini noin 5 vuotta sitten. Hän oli upein ja ihanin ihminen koskaan ja olimme todella läheisiä. Näimme melkeimpä viikottain. Hän oli yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja tukihahmoista, kun hän sai sairauskohtauksen yllättäen ja menehtyi tuntui kuin koko maailmani olisi romahtanut. Siitä kuluneesta vuodesta en paljoa muista, itkin paljon ja kuljin kuin sumussa. En voinut uskoa että niin oli todella tapahtunut. Ikävä on vieläkin suunnaton, tuntuu vaikealta kun olisi niin paljon mistä haluaisi vain jutella ja kertoa, ja tietää ettei koskaan enää näe ihmistä. Haudalla käydessä kerron aina kuulumiset ihan niinkuin ennenkin. Mutta vuosi vuodelta se helpottaa. Eli neuvoni on; anna itsesi surra. Päivä päivältä, kuikausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta huomaat, että on aina vähän helpompi hengittää. Voimia suruusi <3

Äitini oli tullut töistä ja puhuimme puhelimessa. Seuraavana päivänä poliisit tulivat kertomaan äitini kuolleen ja lopulta arvio oli hänen kuolleen n. vartti puhelumme jälkeen. Itse olin 30v. ja äitini 52v. .

Mullakin on ollut läheisen kuoleman jälkeen olo, ettei kukaan jaksa/halua puhua.

Mä nimenomaan haluaisin muistella ihmistä, mutta muille on helpompi, kun eivät ajattele häntä enää koskaan.

Minäkin jäin yksin, koska hän oli se ihminen joka jaksoi olla muhun yhteydessä. Monet antavat osanottojaan, mutta se että he jaksaisivat pitää yhteyttä tai kiinnostaisi muuten, on liian paljon pyydetty.

Olen siis käytännössä yksin. Mielessäni juttelen sille kuolleelle läheiselle, kun ei muitakaan ole.