Jos on persoonallisuushäiriö niin tietääkö/huomaako/tunteeko sen itse?

Itse huomaan aina välillä piirteitä persoonallisuushäiriöstä, mutta en usein välitä. Koen, että toimintatapani ovat oikeita ja ne auttavat minua selviämään. Jos muilla on ongelmia, se johtuu siitä, etteivät he toimi niinkuin itse toimisin. Tosiasiassa toimintani aiheuttaa itselleni vain lisää ahdistusta ja masennusta, mutta en usein arkielåmässä huomaa ajatteluni vääristyneisyyttä.

Minulla on diagnoosi vaativasta persoonallisuushäiriöstä ja piirteitä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Ilman tutkimuksia en olisi todellakaan tajunnut epäillä persoonallisuushäiriötä, mutta asiasta luettuani huomasin, että se on kyllä selvästi osa minua.

Kyllä huomaan ja tunnen etten todellakaan ole normaali. Ei normaalin ihmisen elämä ole näin vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä mt-diagnoosin saaneet ihmiset ovat hoidon parissa siksi, että ovat itse huomanneet ettei kaikki ole kunnossa.

Yleensä narsistisesta persoonallisuushäiröistä kärsivä ei hakeudu hoitoon tavoitellakseen oikeaa diagnoosia tai apua sairauteensa. Koska kaikissa muissa vika kun eivät tee narsistin jokapäiväisestä elämästä kuninkaallista.

Tuo on vain yksi persoonallisuushäiriö, niitä on monta muutakin. Joka tapauksessa persoonallisuushäiriön voi määrittää ainoastaan psykiatri. Niin kauan kuin välttelee lääkäriä voi olla ainoastaan hankala tyyppi itsensä ja / tai muiden mielestä.

Tiedän. Tiedätkö sinä hakeutuvatko muut ph-epäilevät avun piiriin? Narsismi on pahempaa kuin hankalana tyyppinä olo.

Tuttava yritti itsemurhaa monta kertaa ja oli pitkään hoidon piirissä ennen kuin sai tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden diagnoosin.

No ei mun mies ainakaan käytännössä huomaa. Puoliksi diagnosoitu borderline (puoliksi, koska kävi terapiassa vaan pari kertaa kun "ei se auta" ja syy on kumminkin aina jossain muualla. Joskus tulee valaistumisen hetki ja itkee kuinka paska hän on, mutta todellisuudessa ei asialle mitään tee - blokkaa itsensä pois ja syyttää ympäristö ja muita ihmisiä, koska mikään ei koskaan ole hänen vikansa.

Entisellä tuttavallani ei ole lainkaan tunteita. Täysin tyhjä sisältä. Hän arvostelee muita koko ajan. Hän käsittää sosiaalisesti kaiken väärin.

Hän ei ymmärrä että toisilla on tunteita eikä ymmärrä muita. Hän tulkitsee toisia omituisesti. Ei minkäänlaista herkkyyttä. Täysin autisti.

Ei kykene omatoimisesti edes ystävystymään.

Jos ihminen on täysin nolo vieraiden kanssa eikä kykene itse solmimaan minkäänlaisia sosiaalisia suhteita niin hänessä on silloin vikaa. Tutustuu vain toisten kautta. Mikä hän on?

Loiseläjä ja loinen.

Mulla on epävakaus. Diagnoosin saamisen aikaan en tuntenut sitä, oli paljon muutakin meneillään silloin. Nykyään huomaan selvästi. Vaikea tulla toimeen itseni kanssa, ja aina pinnistellä muiden seurassa ollakseen ”normaali”. En halua näyttää muille tunnevaihteluita ja ahdistusta ja häpeää. Kokonaisuuden takia jään eläkkeelle nuorena, en vain tämän takia. Miten haluaisinkaan olla keskiverto herkkä, tunteiltani tasapaksu ja työkykyinen. Nyt oon rikkinäinen ihminen.

Mitenkähän nuita testataan ja onko testit miten luotettavia? Toivoisin, että miesystäväni menisi sellaiseen, kärsin hänen käytöksestään välillä valtavasti. Yhdessä hetkessä kaikki on hyvin ja yhtäkkiä tulee puukkoa sydämeen.

Olen epävakaa, iän myötä tasaantunut. Diagnoosi tuli parikymppisenä, nyt nelikymppinen. Takana hurja määrä rikkoutuneita ihmissuhteita ja parisuhteita. Nuorena olin kova valehtelemaan, nykyään sekin on onneksi vähentynyt. En osaa manipuloida ihmisiä. Hassua kyllä, toisaalta en ole mukamas elämääni draamaa halunnut vaan silti ajautunut niihin kerta toisensa jälkeen.

Mulla ollaan vissiin tekemässä diagnoosia epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, joten voisin osallistua tähän keskusteluun:

Parisuhteessa olen manipuloiva ja arvaamaton, ja se näkyy kumppanin pahana olona.

Epätavallisen kovat sydänsurut on ajanut mua koko ikäni masennuskierteisiin.

Kaverisuhteissa en juurikaan ole oma itseni, joten koen niissä valtavaa painetta olla miellyttävä tyyppi.

Huomaan suuttuvani salaa helposti, kun aattelen jonkun esim. vähentäneen yhteydenpitoa.

Perheelleni olen kuin lapsi, ja tarvitsen edelleen paljon tukea ja apua.

Omassa päässä taas pyörii itsetunto-ongelmat, erilaiset pelot ja ahdistus, ja teen impulsiivisia tekoja, jotka vaikuttavat esim. koulunkäyntiin (olen yrittänyt keskeyttää jokaisen työn ja koulupaikan).

Ja vielä se, että olen täysin hukassa, en tiedä kuka olen, tiedän että päällepäin olen normaali ja kiva nuori nainen, mutta en todellakaan hahmota mitä oikeasti olen ja mitä haluan tehdä yhtään millekään.

up

Kyllä huomaa. Minulla on ylemmyyskompleksi, kun taas parhaalla kaverillani on alemmuuskompleksi. Miesystäväll on hypokondria, hänen kaveri on sosiopaatti. Toinen kaverini on rajatapauspersoona, ja kolmas narsisti, siskoni on aggressiivinen ja hänen miehensä alkoholisti ja jokainen tietää missä mennään.

Ehkä sitten vähän vanhempana