Lue keskustelun säännöt.
Harhaluuloisuushäiriökö? En kestä tällaista elämää.
10.09.2017 |
Minulla on hyvin nuoresta lähtien ollut taipumus uskoa, että minusta puhutaan selän takana pahaa. Jo lapsena otin todella raskaasti kaikenlaisen kritiikin. Teini-iässä tulkitsin päivittäin jonkun katsovan minua kohtuuttoman arvostelevaksi, jopa halveksivaksi. Lukioiässä sain diagnoosiksi vaikean masennuksen, olin siihen mennessä jo eristäytynyt ulkopuolisesta maailmasta. Minulla ei ole yläkoulun jälkeen ole ollut juurikaan kavereita. Vuosikaudet ajattelin, että kaikki kaverit "jättivät minut yksin", enkä koskaan ymmärtänyt syytä, vaan olen ollut ison siivun elämästäni katkera. Oikeasti se olin minä joka itse jättäytyi pois, ettei tarvinnut enää jatkuvasti epäillä muiden tarkoitusperiä käyttäytyessään seurassani "niin tai näin". Ennen eristäytymistäni kuvittelin olevani "maailman napa". Kaikki puhuvat nimeomaan minusta, kaikki liittyi aina nimenomaan minuun. Ylimielisyyden avulla peittelin sitä alituisra ajatusta, että olen oikeasti paha, huonompi kuin muut. Minulla oli AINA päässäni hyvin keskeisessä roolissa häpeä siitä mitä olen tehnyt tai yksinkertaisesti siitä, mikä olen.
Tällainen harmiton epäluuloisuus ja "kaikki ovat minua vastaan" -uskomus on pahentunut vuosi vuodelta. Mukaan tuli kaikenlaisia elämää rajoittaviakin piirteitä: enpystynyt kulkemaan kaupungilla ilman että joku katsoi minua. Bussissa liikkuminen oli mahdotonta, koska en voinut nousta ja painaa stoppia. Saatoin ajaa useammankin pysäkin ohi vain siksi, ettei kukaan muu jäänyt pois omalla pysäkilläni. Pian lähikaupassakin käyminen oli niin vaikeaa, että minulle on tavallista lykätä ruokaostokset seuraavaan päivään.
Tärkeiden asioiden hoitamisen välttely ovat enimmäkseen jääneet nyt aikuisiällä, koska ne nyt vaan ovat velvollisuuksia ja tiedän sen. Silti niitä varjostaa ALITUINEN häpeä ja tunne siitä, että käyttäydyn hassusti tai olen vaikkapa "nolo". Joku katsoo minua aina, joku nauraa minulle, sille mikä olen tai sille mitä olen joskus tehnyt. Koko kaupunki tuntee minut, tietää historiani ja pitää minua naurettavana. Aina kun näyttäydyn ulkona, muistutan ihmisille olemassaolostoni, anna heille puheenaihetta. Siksi pysyttelen kotona.
Olen nyt vuosikaudet vakaasti uskonut siihen että minusta ajatellaan pahaa, että olen aina puheenaihe. Jokainen vastaantulija joko tuntee tai "tietää" minut. Kaikki arvioivat minua joko huvittuneena tai inhoten, viimeistään selän takana. Jokainen on kuullut minusta ja epäonnistumisistani ja sattumuksistani. Ollaan jo niin pitkällä, etten kävele kadulla pälyilemättä parvekkeille ja ikkunoihin varmistaakseni, ettei minua tarkkailla.
Nyt ihan pakon alla ja ihan vaan hulluksi tulemisen estämiseksi alkanut kyseenalaistaa näitä pelkoja ja tullut niistä tietoiseksi. Olen joitakin kuukausia käyttänyt kaiken energiani siihen, kun yritän takoa itselleni päähän että kuvittelen. Kukaan ei katso minua pahasti, kukaan ei halua minusta pahaa. Kaikki eivät suinkaan puhu minusta ja juorua. Kukaan ei naura minulle.
Mutta tämä todellisuus ei mene pois. Herään näihin tunteisiin ja nämä ajatukset ovat päällimmäisenä kun nukahdan. Nuo ovat tosiasioita, minulle totta, eikä niitä horjuta mikään vakuuttelu eikä itsesuggestio. Ne ovat minulle totta. Minut pitää maan pinnalla ainoastaan järki, joka on tallella. Joudun kuitenkin tekemään alituiseen töitä, uupumukseen asti. Uskottelen itselleni että tämä ei ole totta, tai ainakin yritän muistuttaa itselleni, elämä ei ole tämän arvoista, ihan vaan jotta unohtaisin.
Onko muita vainoharhaisia tai vainoharhaisen läheisiä..? Onko tämä hulluutta vai vain joku persoonallisuudenpiirre? Miten olette päässeet yli ja miten olette oppineet elämään tällaisen harhaisen(?) ajatusmaailman kanssa? Voiko tästä "parantua"?
Kommentit (53)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuta johonkin todella isoon kaupunkiin kuten Tokioon tai Delhiin. Siellä on hyvin epätodennäköistä, että joku random vastaantulija tuntee sinut.
Sama juttu, minulla myös useampi diagnoosi joista yksi persoonallisuushäiriö. Mua ei ainakaan auta muu kuin terapia. Vuosikausia olen käynyt. Eri juttu kai jos kyse vaikka skitsofreniasta.
Myös huono itsetunto, stressi ja esimerkiksi kiusaamiskokemukset (traumat) voivat aiheuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Myös huono itsetunto, stressi ja esimerkiksi kiusaamiskokemukset (traumat) voivat aiheuttaa.
Nykyään on paljon kaikkea no filter-ym haasteita sosiaalisessa mediassa mutta niihinkin osallistuvat (kuten kaikkeen sometouhuun) ne geneettisesti onnekkaat "luonnonkauniit" jotka eivät omilla postauksillaan mitenkään lievennä muiden tyttöjen/naisten itsetunto-ongelmia. Tämä on asia jonka vuoksi nuori sukupolvi on enemmän ahdistunut ja masentunut kuin aikaisemmat. Tytöillä se liittyy enemmän ulkonäköön kuin pojilla, mutta molempien (kaikkien) sukupuolien ongelma on huono _itsetunto_. Pitäisi 29vnä olla 10v työkokemus ja elämänkokemusta, lisäksi näyttää hyvältä, olla kiltti ja kohtelias, sosiaalinen ja hauska. Ei 1960-luvulla ollut samanlaisia paineita, aina pääsit jonnekin töihin eikä kukaan odottanyt kaikkien näyttävän samalta kuin Twiggy vaikka hän kauneusihannetta edustikin. Nykyään kaikilla pitäisi olla KimK:n ahteri, Janni Hussin vatsalihakset ja luoja ties kenen naama. Luonteesta puhumattakaan.
Miten saataisiin ihmisten itsetunto kohdilleen tällaisessa maailmassa? Varsinkin esim. alkoholistiperheen lasten? Tarviiko kaikki terapiaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös huono itsetunto, stressi ja esimerkiksi kiusaamiskokemukset (traumat) voivat aiheuttaa.
Nykyään on paljon kaikkea no filter-ym haasteita sosiaalisessa mediassa mutta niihinkin osallistuvat (kuten kaikkeen sometouhuun) ne geneettisesti onnekkaat "luonnonkauniit" jotka eivät omilla postauksillaan mitenkään lievennä muiden tyttöjen/naisten itsetunto-ongelmia. Tämä on asia jonka vuoksi nuori sukupolvi on enemmän ahdistunut ja masentunut kuin aikaisemmat. Tytöillä se liittyy enemmän ulkonäköön kuin pojilla, mutta molempien (kaikkien) sukupuolien ongelma on huono _itsetunto_. Pitäisi 29vnä olla 10v työkokemus ja elämänkokemusta, lisäksi näyttää hyvältä, olla kiltti ja kohtelias, sosiaalinen ja hauska. Ei 1960-luvulla ollut samanlaisia paineita, aina pääsit jonnekin töihin eikä kukaan odottanyt kaikkien näyttävän samalta kuin Twiggy vaikka hän kauneusihannetta edustikin. Nykyään kaikilla pitäisi olla KimK:n ahteri, Janni Hussin vatsalihakset ja luoja ties kenen naama. Luonteesta puhumattakaan.
Miten saataisiin ihmisten itsetunto kohdilleen tällaisessa maailmassa? Varsinkin esim. alkoholistiperheen lasten? Tarviiko kaikki terapiaa?
Jos ongelma on vain se että vertaa itseään johonkuhun somehenkilöön niin ei tarvitse terapiaa, mutta useimmilla terapiassa kävijöillä on paljon isompiakin ongelmia kuin se ettei näytä huippumallilta tai ole tohtori alle kaksvitosena. Itsekin olen kova vertailemaan mutta ei se ettei minulla ole Kardashianin persettä ole oikeasti ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua on auttanut psykiatri ja terapeutti, jotka ovat oikeasti kuunnelleet.
Ikävä kyllä kokemukseni mukaan se on harvinaista. :(
On Luojan lykky, jos löytää lääkärin, joka oikeasti näyttää ymmärtävän, mitä olet kertonut.
Sydämellinen terapeutti, joka vakuuttaa, että käyttäydyt hyvin eikä käytöksessäsi ole moittimista: et kiroile, et huuda etkä raivoa ulkopuolisille, tuon kuuleminen on auttanut ainakin minua. "Sinullahan on kaunis käytös" - miten kauniisti sanottu!
Ap on sairastunut häpeään. Kun ihminen on syvintä sisintään myöten oppinut, että hän ei ole riittävä, kelvollinen eikä hyvä, hän häpeää itseään hamaan hautaan asti. Kaikki mitä hän tekee, tuntuu väärältä tai riittämättömältä. Sitä uskottelee, että ei osaa mitään kunnolla, vaan suorittaa kaiken muka jotenkin oudosti ja sen vuoksi kaikki katselevat ja oudoksuvat ja jopa nauravat. Häpeä on jonkun toisen ihmisen päähän laittama tunne, mutta ihminen jatkaa itse kiltisti sen ruokkimista sittenkin kun tunteen alkuperäinen istuttaja on jo lakannut. Ihmisestä itsestään tulee oman häpeänsä ruokkija ja pahimmillaan voimakas itsensä häpeäminen invalidisoi ihmisen ja saa hänet eristäytymään muista. Ei tunne ole sairaus, se on ihan normaalia. Tässä tapauksessa se vain toimii ihmistä vastaan, koska sillä on onnistuttu vaurioittamaan ihmistä jo lapsuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kärsinyt koko elämäni mielenterveysongelmista. Käynyt vuosia terapiassa. Se on maksanut paljon. Olen saanut myös kolmen vuoden Kelan tukeman psykoterapian. Aikuisikäni hoitosuhteeni on kokonaan yksityisellä puolella eli jos käyn esim. terveysasemalla, niin heillä ei ole tietoa psyykeongelmistani. Minua terapia (myös lääkitys tarvittessa) on auttanut paljon ja olen esim. pystynyt olemaan sen avulla työelämässä ja opiskelemaan. (Minulla oli muuten nuorena persoonallisuushäiriödiagnoosi, mutta ei ole ollut enää vuosiin ja en oireile samalla tavalla kuin silloin.) Meillä on kaveripiirissä tapana puhua hyvinkin avoimesti omista ongelmista ja moni on käynyt terapiassa. En osaa tai halua hävetä sitä, vaikka en esim. työpaikalla asiaa tuokaa ilmi.
Uskoakseni sinulla on hyvät mahdollisuuden hyötyä terapiasta. Olet analyyttinen ja pohtiva ihminen. Kunpa pääsisit tuon yli "mitä muut ajattelevat". Sinulla on vain yksi elämä käytettävänä ja se on oikeasti ihan sama, mitä muut sinusta tai elämäntavastasi ajattelevat. (Todennäköisesti ajattelevat sitä hyvin vähän, jos ollenkaan.) Tärkeintä on löytää oma tapasi elää ja olla jopa onnellinen. Luultavasti saisit myös tuon kolmen vuoden Kelan tukeman kuntoutusterapian. Ensin sinun on hakeuduttava hoitoon esim. varaat ajan yksityiselle psykiatrille.
Mulla on aina ollut todella samanlaisia ajatuksia ja ongelmia, ja nyt olenkin aloittanut erilaiset käynnit psykoosiklinikalla. Vuosien mittaan eri paikoissa on todettu toistuva masennus, sos. til. pelko, estynyt persoonallisuus, ja määrittämätön psykoottinen häiriö. Mitään selkeää psykoosidiagnoosia ei ole eikä sitä nyt heti tarvitakaan.
Kannattaa todellakin hakea sitä apua, kukaan ei varmasti naura sulle. Lääkkeitäkään kukaan ei voi pakottaa ottamaan tällaisessa vaiheessa. Niitä on mulle kovasti tuputettu, mutta olen kieltäytynyt jyrkästi, se oikeus sullakin olisi jos se pelottaa.
Mitkään diagnooseistani eivät myöskään ole ikinä vaikuttaneet somaattisen puolen hoitoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Persoonallisuushäiriö. Osa näistä "koulukiusaamistapauksista", joihin opettajat eivät muka puutu, on näitä. Nythän on kiusaaminen määritelty niin, että jos se tuntuu siltä, se on sitä. Tämähän ei ole totta. Joskus mitään kiusaamista ei ole.
Ap, olet jo ison oivalluksen pidemmällä, kun olet käsittänyt, että kyse on harhasta. Et varmaan tule koskaan kokonaan pääsemään ajatuksista, mutta voit ammattiavun myötä oppia hallitsemaan oireita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla löytyy näköjään ainakin puolet kaikista persoonallisuushäiriöiden piirteistä tai on ollut jossain vaiheessa elämää. Nuorena esim kertoilin pokkana uudessa koulussa, että olen saksalaisesta aatelissuvusta ja olen asunutkin Saksassa vuosia ja harrastanut ratsastusta ja vaikka mitä. Itsekin aloin niihin uskoa ja vasta kun yhden kaverin kanssa piti lähteä jonnekin ratsastusreissuun, missä viiletettäisiin maastossa, jouduin perumaan puheitani hiukan...
Teininä olin ranteet auki -tyyppiä, viiltelin ja polttelin itseäni tupakalla sekä käytin paljon alkoholia. Sitten tuli raskausajan masennukset ja babyblues ja kolmen vuoden Kelan kustantama psykoterapia aivan vääränlaisen terapeutin kanssa. Haukkui mua vaativaksi läheisilleni ja pelkojani lapsenomaisiksi. Riitelin lopuksi ja jätin hoidon kesken. En saanut sieltä muuta kuin sieluni ruvelle.
Nyt sitten sinnittelen elämässä, ilman ystäviä, ilman läheisiä. Kaikkien kanssa on joko suhteet katki tai siinä tilassa, että mistään ei uskalla puhua. Vaan säästä ja siitä, miten lapsilla menee. Entiset ystävät olivat energiasyöppöjä, jotka yhdessä ollessamme itkivät omia murheitaan tai valittivat muiden ihmisten käytöstä minulle koko illan kun meidän piti olla yhdessä juhlimassa tai sitten soittelivat miesten perään ja katosivat kun saivat jonkun kakslahkeisen kiinni. Mies oli kanssani rahan takia ja vittuuntui kun otin eron ja kestasin vielä vaatia elatusmaksujakin.
Että huonomminkin voisi kai mennä. Ai niin, nyt seurustelen tunnevammaisen alkoholistin kanssa, joka on ulosotossa ja odottelen pääsyä taas johonkin psykiatriseen hoitoon.
Musta ois nyt itseasiassa tärkeää ettei kukaan kommentoija tai aloittaja itse tekis diagnoosia, koska se voi vaikuttaa siihen miten aloittaja itsensä psykiatrille tai vastaavalle kuvailee. Sieltä saat oikean vastauksen, et täältä.
Sen sijaan kysyn sinulta, miten olet kokenut tuon masennukseen sairastumisesi vaikuttavan itsetuntoosi, käsitykseen mahdollisuuksitasi elämässä ja maineeseesi?
Voisiko olla, että se on se sairastumiskokemus, joka saa sinut väittelemään kauppoja ym.?
Entä millainen perhe on? Kuvaile vanhempiasi.
Mun entinen mies oli masentunut, itsekin olen ollut myöhemmin ja sen lisäksi mulla on pakko-oirehäiriö jne.
Perhekulttuurini on ollut ylihuolehtivainen, tarkka, kritisoiva, pelottelevakin. Uskon että toisell saattaa olla narsistinen persoonallisuushäiriö. Meillä on vanhemmat aina miettiny kaikkea että tyyliin voi ei ohikulkijat näkee sisälle kun meillä on sotkuista ja että tyyliin perheen sisäisistä asioista ei saa kertoa ulkopuolisille eikä kenenkään voi luottaa (esim. Jos joku on sairastunut masennukseen on se ollut suuri tabu jota en saanut kertoa edes ystävälle lapsena). Valitettavasti ne on usein itse kertoneet mun asioita sitten luvatta eteenpäin ja jotenkin aina oltu tosi perillä mun asioista (esim isäni on salaa tutkinut mun tärkeiden asioiden kansioita näin aikuisena, naureskeli kun jäi kiinni).
Mulla on myös kokemusta siitä että kaverit on kääntäneet mulle selkänsä ja että oon kelvannut vain kun musta on ollut jotakin hyötyä tai ei ole parempaa seuraa ollut. En ookaan sit aikuisiällä pitänyt enää yhteyttä kuin niihin, jotka ovat olleet mua kohtaan mukavia.
Ja mulla on myös samankaltaista ajattelua kuin sulla.. !
Mä oon yrittänyt tajuta että ihmiset on oikeasti kiireisiä ja niillä on omat murheet mielessä, ei ne ehdi mun juttuja oikeasti miettiä. Sitä vain luulee että kun ne on itsellä mielessä koko ajan, että ne on muillakin..
Mut mietippä paljonko enemmän ajattelet itsestäsi pahaa kuin muista. Sanon näin koska usein me ihmiset ajatellaan pahaa eniten kenestä muustakaan kuin itsestämme. Se on oikeastaan aika luonnollista koska me arvioidaan omaa toimintaamme ja jos taustalla on noinkin kipeä asia kuin masennus niin helposti sitä tulee kriittiseksi.
Yks mikä voi auttaa on että kysyt joltakin suoraan miten hän kuvailisi sinua ihmiselle, joka ei sinua tunne. Mä pyysin tätä jutellessani deittiehdokkaista kaverin kanssa.
Olin aika yllättynyt kun hän sanoi minua hyväsydämiseksi ja että minussa on syvyyttä! Tämä oli ihan eri mielikuva kuin olin kotoa saanut.
Samoin opiskelutoverit kirjoitti joskus kiertävään lappuun (jollaisen siis kaikki saivat) useamman kerran älykäs ja hauska.. olin todella yllättynyt, koska kotona pidetään tyhmänä ja jotenkin koin tota samaa "minua vihataan täälläkin enkä kuulu tännekään" -fiilistä siel opiskeluryhmässä ja ajattelin ettei kukaan minusta pidä.
Nyt tiedän että osa tästä johtuu ainakin osittain perhekulttuurista, mun herkkyydestä ja huonommuuden tunteesta sekä siitä että oon ehkä joskus nuorempana valinnut ystäviä jotka ei ehkä pitäneet musta aidosti.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinä apua tarvitset. Tuli jutustasi mieleen, että entä jos muuttaisit ihan uudelle paikkakunnalle? Ei mihinkään naapuripitäjään vaan ihan toiselle puolelle Suomea ja vielä johonkin isoon kaupunkiin? Tiedän kyllä, että ongelmat ovat ajatusmaailmassasi ja pääsi sisällä. Mutta auttaisiko tuo ihan konkreettinen ympäristönvaihdos? Uudessa isossa kaupungissa ketään ei ihan oikeasti kiinnosta muut, hukkuisit ihmisvilinään ja olisit kaikille oikeasti ja todella tuntematon, kukaan ei voisi puhua sinusta mitään kun kukaan ei sinua tunnekaan? Itse olisin varmaan tilanteessasi niin epätoivoinen että kokeilisin tuotakin.
Mä tunnistan aloittajassa omia piirteitäni ja totean että kotipaikkakunnalta pois muutto muiden samaan aikaan tapahtuneiden, elämänlaatua kohentaneiden juttujen myötä ainakin itselläni vähensi nuo oireilut minimiin. Nyt mua ei pätkääkään kiinnosta mitä musta mahdollisesti joku miettii, se on sen miettijän oma ongelma se.
Anteeksi! Oli vähän kirjoitusvirheitä mun viestissä, olen nukkunut jotain max 2 tuntia ja vähän ajatus kulkee hitaasti...
siis uskon että toisella vanhemmallani on tuo narsistinen persoonallisuushäiriö...
Niin ja siis kiertävä lappu tarkoitti sellaista tehtävää jossa jokaisen opiskelutoverin tulee kirjoittaa nimettömästi jotakin hyvää aina yhdestä henkilöstä kerrallaan niin että jokainen saa lopulta oman lapun jossa on positiivisia asioita.
Niin kauan kaikki on hyvin kunhan et ala ketään ulkopuolista kiusaamaan.
Hienoa jos jaksat pitää kaiken paskan sisälläsi etkä kaada sitä viattomien läheistesi päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinä apua tarvitset. Tuli jutustasi mieleen, että entä jos muuttaisit ihan uudelle paikkakunnalle? Ei mihinkään naapuripitäjään vaan ihan toiselle puolelle Suomea ja vielä johonkin isoon kaupunkiin? Tiedän kyllä, että ongelmat ovat ajatusmaailmassasi ja pääsi sisällä. Mutta auttaisiko tuo ihan konkreettinen ympäristönvaihdos? Uudessa isossa kaupungissa ketään ei ihan oikeasti kiinnosta muut, hukkuisit ihmisvilinään ja olisit kaikille oikeasti ja todella tuntematon, kukaan ei voisi puhua sinusta mitään kun kukaan ei sinua tunnekaan? Itse olisin varmaan tilanteessasi niin epätoivoinen että kokeilisin tuotakin.
Mä tunnistan aloittajassa omia piirteitäni ja totean että kotipaikkakunnalta pois muutto muiden samaan aikaan tapahtuneiden, elämänlaatua kohentaneiden juttujen myötä ainakin itselläni vähensi nuo oireilut minimiin. Nyt mua ei pätkääkään kiinnosta mitä musta mahdollisesti joku miettii, se on sen miettijän oma ongelma se.
Olet väärässä että olisi sen miettijän ongelma koska ei ole tämmöistä henkilöä jonka kuvaat. On vain omat luulosi ja oma ongelmasi.
Kokemus"asiantuntija", minä itse, on ainakin sitä mieltä että ihan kaikki lähtee järkeilystä ja oman pään sisältä (poikkeuksena skitsofrenia tai todella vaikeat mielialahäiriöt, joihin lääkitys on joskus myös pitkäaikaisesti välttämätön). Ei siellä psykpolilla ketään paranneta. Ne jotka parantuu, tekee sen itse.
-16