Lue keskustelun säännöt.
Harhaluuloisuushäiriökö? En kestä tällaista elämää.
10.09.2017 |
Minulla on hyvin nuoresta lähtien ollut taipumus uskoa, että minusta puhutaan selän takana pahaa. Jo lapsena otin todella raskaasti kaikenlaisen kritiikin. Teini-iässä tulkitsin päivittäin jonkun katsovan minua kohtuuttoman arvostelevaksi, jopa halveksivaksi. Lukioiässä sain diagnoosiksi vaikean masennuksen, olin siihen mennessä jo eristäytynyt ulkopuolisesta maailmasta. Minulla ei ole yläkoulun jälkeen ole ollut juurikaan kavereita. Vuosikaudet ajattelin, että kaikki kaverit "jättivät minut yksin", enkä koskaan ymmärtänyt syytä, vaan olen ollut ison siivun elämästäni katkera. Oikeasti se olin minä joka itse jättäytyi pois, ettei tarvinnut enää jatkuvasti epäillä muiden tarkoitusperiä käyttäytyessään seurassani "niin tai näin". Ennen eristäytymistäni kuvittelin olevani "maailman napa". Kaikki puhuvat nimeomaan minusta, kaikki liittyi aina nimenomaan minuun. Ylimielisyyden avulla peittelin sitä alituisra ajatusta, että olen oikeasti paha, huonompi kuin muut. Minulla oli AINA päässäni hyvin keskeisessä roolissa häpeä siitä mitä olen tehnyt tai yksinkertaisesti siitä, mikä olen.
Tällainen harmiton epäluuloisuus ja "kaikki ovat minua vastaan" -uskomus on pahentunut vuosi vuodelta. Mukaan tuli kaikenlaisia elämää rajoittaviakin piirteitä: enpystynyt kulkemaan kaupungilla ilman että joku katsoi minua. Bussissa liikkuminen oli mahdotonta, koska en voinut nousta ja painaa stoppia. Saatoin ajaa useammankin pysäkin ohi vain siksi, ettei kukaan muu jäänyt pois omalla pysäkilläni. Pian lähikaupassakin käyminen oli niin vaikeaa, että minulle on tavallista lykätä ruokaostokset seuraavaan päivään.
Tärkeiden asioiden hoitamisen välttely ovat enimmäkseen jääneet nyt aikuisiällä, koska ne nyt vaan ovat velvollisuuksia ja tiedän sen. Silti niitä varjostaa ALITUINEN häpeä ja tunne siitä, että käyttäydyn hassusti tai olen vaikkapa "nolo". Joku katsoo minua aina, joku nauraa minulle, sille mikä olen tai sille mitä olen joskus tehnyt. Koko kaupunki tuntee minut, tietää historiani ja pitää minua naurettavana. Aina kun näyttäydyn ulkona, muistutan ihmisille olemassaolostoni, anna heille puheenaihetta. Siksi pysyttelen kotona.
Olen nyt vuosikaudet vakaasti uskonut siihen että minusta ajatellaan pahaa, että olen aina puheenaihe. Jokainen vastaantulija joko tuntee tai "tietää" minut. Kaikki arvioivat minua joko huvittuneena tai inhoten, viimeistään selän takana. Jokainen on kuullut minusta ja epäonnistumisistani ja sattumuksistani. Ollaan jo niin pitkällä, etten kävele kadulla pälyilemättä parvekkeille ja ikkunoihin varmistaakseni, ettei minua tarkkailla.
Nyt ihan pakon alla ja ihan vaan hulluksi tulemisen estämiseksi alkanut kyseenalaistaa näitä pelkoja ja tullut niistä tietoiseksi. Olen joitakin kuukausia käyttänyt kaiken energiani siihen, kun yritän takoa itselleni päähän että kuvittelen. Kukaan ei katso minua pahasti, kukaan ei halua minusta pahaa. Kaikki eivät suinkaan puhu minusta ja juorua. Kukaan ei naura minulle.
Mutta tämä todellisuus ei mene pois. Herään näihin tunteisiin ja nämä ajatukset ovat päällimmäisenä kun nukahdan. Nuo ovat tosiasioita, minulle totta, eikä niitä horjuta mikään vakuuttelu eikä itsesuggestio. Ne ovat minulle totta. Minut pitää maan pinnalla ainoastaan järki, joka on tallella. Joudun kuitenkin tekemään alituiseen töitä, uupumukseen asti. Uskottelen itselleni että tämä ei ole totta, tai ainakin yritän muistuttaa itselleni, elämä ei ole tämän arvoista, ihan vaan jotta unohtaisin.
Onko muita vainoharhaisia tai vainoharhaisen läheisiä..? Onko tämä hulluutta vai vain joku persoonallisuudenpiirre? Miten olette päässeet yli ja miten olette oppineet elämään tällaisen harhaisen(?) ajatusmaailman kanssa? Voiko tästä "parantua"?
Kommentit (53)
Mikä estää soittamasta mielenterveyshoitajalle ja/tai varaamasta lääkäriaikaa? He opastavat eteenpäin.
Mielen sairaus sinulla on, mutta niitä voidaan hoitaa siinä kuin ruumiinkin sairauksia. Häpeileminen on typerää. Jokainen joskus sairastuu, eikä se ole oma syysi. Hoidotta jättäytyminen on typerää.
Lääkehoitoa voit kokeilla, mutta on olemassa myös lyhyitä ja pitkiä terapioita, joista voisit hyötyä, olethan jo hyvässä alussa itsetuntemuksessa ja haitallisen ajattelumallisi tunnistamisessa. Huom, tämä on tilanteessasi todella hienoa!!!
Osa terapioista on jopa maksuttomia ja niitä voi tehdä netissä (Mielenterveystalo), ja ne on todettu toimiviksi. Ihan ensiksi tarvitset lääkäriajan ja diagnoosin. Sitten voit pyytää terapialähetteen.
Olen käynyt tämän kaiken läpi itse ja harmittaa vain se, ettei ollut 20 vuotta sitten mahdollisuutta terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omatoimidiagnosointi ei edistä paranemista. Mars lääkäriin, printtaa aloituspuheenvuorosi mukaan ja sano, että haluat apua tähän ongelmaan. Sinä saat sitä.
Diagnoosi ei ole kiveen hakattu, hoidon saanti on hidasta, mutta se palkitsee lopulta. Yksin vatvomalla ei pääse kuin syvemmälle suohon. Mielenterveyshoito on enimmäkseen maksutonta, poislukien yksityinen psykoterapia, josta Kela korvaa osan, ja osastohoito.
Mielen sairaudet ovat perityn alttiuden ja ympäristötekijöiden summa.
Syiden ja syyllisten kaivelu ei paljon hyödytä, sillä kyse on monesti opituista haitallisista käytös- ja ajattelumalleista. Jokin tapahtuma laukaisee tunnetilan, joka johtaa kaavamaiseen käytökseen tai tuhoisaan ajatteluun.
Terapiassa laukaisija, reaktio ja tunne opetellaan tunnistamaan ja hylkäämään hyödyttömänä ja vahingollisena. Tärkeää on oppia, että ikävään tunteeseen ei kuole, että se on pelkkää välittäjäainemyrskyä ja että se menee nopeasti ohi kun siitä päästää irti.
Minkä aivot ovat haitalliseksi oppineet, siitä ne voivat myös oppia pois.
Ihmisen pää on hieno värkki, jota moni käyttää väärin tai ei ollenkaan. Aloittaja on selvästi kehityskykyinen ihminen, tsemppiä, varaa heti aika mielenterveyshoitajalle. Hän neuvoo eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Niin kauan kaikki on hyvin kunhan et ala ketään ulkopuolista kiusaamaan.
Hienoa jos jaksat pitää kaiken paskan sisälläsi etkä kaada sitä viattomien läheistesi päälle.
Tuo ei ollut kovin fiksua tai rakentavaa. Ei kaikkea tarvitse "pitää sisällään", kestää, sinnitellä ja kärsiä, kun ongelmaan on apuakin.
Sikäli kuin maallikkona käsitän, aloittaja on hyvin tunnistanut ongelmansa ja hyötyy varmasti hoidosta.
Ongelma on tunne-elämässä ja ajatusmalleissa, joista oppii harjoittelemalla pois. Juuri sitä tehdään psykoterapiassa.
Mitään neurologista ja pysyvää ongelmaa tuskin on, aloittaja ei sellaista mainitse.
Ihminen ei ole painekattila joka täynnä tunnetta posahtaa, vaan tunteita oppii sietämään ja päästämään niistä irti.
Vanhemman mahdollinen persoonallisuushäiriö voi olla sairastuttava ympäristötekijä, mutta ei nykyään syyllisiä haeta kun siitä ei hyötyä ole. Menneisyyttä kun ei voi muuttaa.
Tunne-elämän ongelmista pääsee terapialla eroon jos on noin älykäs ja kypsä kuin aloittaja.
Se vaatii aikaa ja aktiivista omien tunteiden ja ajatusten työstämistä, mutta ei ole sen kummempaa kuin oppimisprosessi.
Itse kävin kolme vuotta sitten lyhytterapian ja se auttoi todella paljon. Kyse on yksinkertaisista asioista ja suoraan sanoen otti päähän se, ettei ollut aiemmin terapiamahdollisuutta. Se olisi säästänyt paljolta kärsimykseltä koko perheen ja ehkä säilyttänyt työkykyni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap on sairastunut häpeään. Kun ihminen on syvintä sisintään myöten oppinut, että hän ei ole riittävä, kelvollinen eikä hyvä, hän häpeää itseään hamaan hautaan asti. Kaikki mitä hän tekee, tuntuu väärältä tai riittämättömältä. Sitä uskottelee, että ei osaa mitään kunnolla, vaan suorittaa kaiken muka jotenkin oudosti ja sen vuoksi kaikki katselevat ja oudoksuvat ja jopa nauravat. Häpeä on jonkun toisen ihmisen päähän laittama tunne, mutta ihminen jatkaa itse kiltisti sen ruokkimista sittenkin kun tunteen alkuperäinen istuttaja on jo lakannut. Ihmisestä itsestään tulee oman häpeänsä ruokkija ja pahimmillaan voimakas itsensä häpeäminen invalidisoi ihmisen ja saa hänet eristäytymään muista. Ei tunne ole sairaus, se on ihan normaalia. Tässä tapauksessa se vain toimii ihmistä vastaan, koska sillä on onnistuttu vaurioittamaan ihmistä jo lapsuudessa.
Lapsuus on opettanut aivoihin asioita, joista voidaan yhtä hyvin oppia pois.
Tämä on yksinkertainen psykologinen fakta, johon kaikki psykoterapia perustuu.
Voihan lapsuuttaan ym. märehtiä koko elämänsä ja etsiä syyllisiä, mutta mitään hyötyä siitä ei ihmiselle ja paranemiselle ole.
Hei kaikki, ap täällä vähän myöhemmin.
Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää todella ymmärtäväisistä ja rohkaisevista kommenteista. Tämä keskustelu toi minulle voimaa. Ei ehkä niin, että varsinaiset tunteet/oireet olisivat lieventyneet, mutta yhteenkuuluvuuden tunne ja anonyymikin tuki toi ja tuo iloa. Siksi kirjoitan tähän, jos tähän keskusteluun osallistuneet sattuisivat olemaan linjoilla ja jos kuulumiset etäisesti kiinnostaa, ja kuulisi kiitokseni.
Kirjoitin erääseen toiseen ketjuun juuri tämän tekstin, ja haluan kopioida sen pääpiirteirttäin nimenomaan tänne, koska tähän ketjuun pitkästikin vastanneina mielestäni ansaitsette sen. Kuten nanoin, harhaluulot ja selittämätön pelko ovat olemassa edelleen, mutta kiitän teitä silti. Ja vaikka tuleva oma tekstini kertoo huonosta kokemuksesta, itse asiassa juuri siitä pelkäämästäni jonka vuoksi avun hakemisessa kynnykseni on niin suuri. Tässä tarina, mitä toiseen ketjuun kerroin, kahtena viestinä koska on yksin liian pitkä:
Siis teidän rohkaisemana soitin viimein nyt maanantaiaamuna terveyskeskukseen. Kerroin mitä koen joka päivä, en ihan kaikkea saanut samaan puheluun mutta pääpiirteittään kuitenkin, ja vastannut nainen ymmärsi heti avun tarpeeni. Jätti terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle soittopyynnön, joka soittikin sitten sovitusti parin tunnin kuluttua.
Kerroin tälle sairaanhoitajalle saman tarinan. Hän totesi lyhyen avautumisen jälkeen, että harhaluuloiset ja hänen nopeasti arvioimasti psykoottistasoiset oireet ovat sen verran akuuttia, ohjasi soittamaan suoraan kunnan aikuispsykiatrian tehostettuun avohoitoon, joka toimii keskussairaalassa ja jossa ottavat vastaan päivystysluontoisesti samana päivänä. Antoi puhelinnumeron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näiden kahden puhelun jälkeen olin uupunut. Soitin kuitenkin. Minulle vastasi naisihminen, valitettavasti aika nuiva sellainen. Kerroin tarinani, siis kolmannen kerran sinä päivänä.
Hän kyseli sairashistoriaani, kysyi onko psykoottisia oireita ollut aiemmin. Kuinka kauan tämä on kestänyt? Asunko yksin? Olin väsynyt, en muista mitä muuta. Ensimmäisenä kyllä tietenkin: "käytätkö alkoholia". Vastasin kysymyksiin, itkin vähän.
Mitä tästä hoitoon hakeutumisesta seurasi: nainen tehoavohoidossa totesi, että ohjaa minut terveyskeskukseen, siis juuri sinne, jonne olin samana päivänä ollut yhteydessä, ja josta minut oli ohjattu kiireellisluontoiseen hoitoon, tämän hoitajan luo jonka kanssa nyt olin puhelimessa. Samana päivänä.
Loppupuhelun olin täysin hiljaa. Kuuntelin, kun nainen luetteli miten psykiatrisilla sairaanhoitajilla on terveyskeskuksella kiirettä, mutta ottavat yhteyttä sieltä. En sanonut mitään, olin hiljaa.
Ja hiljaa olen ollutkin. Puhelua ei kuulunut. En liiku, olen kotona. Yhtä peloissani kuin aiemmin, tai oikeastaan vielä enemmän. Kun viimein uskalsin ottaa puhelun käteen ja soittaa pyytää ammattilaiselta omana itsenäni apua, kävi näin.
En ole sairas enkä oikeastaan mitään, ei tämä ole vakavaa, koska apua pyytäessäni "tiedän" pelkääväni ja että järki pitää minut maan pinnalla. Tässä on nyt toteutunut juuri se, mistä pari viikkoa ensimmäisissä viesteissäni kirjoitin, joka meni kirjaimellisesti näin:
"Oli miten oli, hoitoa varmaan tarvitsen ja kyllä haluankin. Minua kuitenkin estelee rankasti pelko siitä, ettei tätä oteta tosissaan, vaan minut tuomitaan vain yliherkäksi tai vaikkapa yliväsyneeksi. Keksitään tälle joku konkreettinen syy, ja siksi tämä pitää vain kestää, ja sitten saan taas uuden syyn hävetä itseäni. Pelkään että minut passitetaan kotiin sanomalla että "puhut höpölöpöjä ja tiedät sen itsekin, täällä jonottaa ihmisiä joilla on oikeita ongelmia jotka eivät ole mielikuvitusta".
Ap
Tämä kuulostaa "lievältä", mutta voisko olla vaan paha sosiaalisten tilanteiden fobia? Siihenkin kuuluu tuo, että pelottaa tehdä mitään ns. keskipisteenä, vaikka kukaan ei oikeasti edes katsoisi. Eli tavallaan vainoharhaisuuskin. Että muut juuri ajattelee jotain negatiivista. Jopa roskien vieminen voi jännittää liikaa. Mitä jos ottaisit tavoitteeksi taistella itsesi terapiaan, sanoi mielenterveyshoitsut mitä tahansa, tässä on kyse sinusta ja sinun elämästä/terveydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja koita pitää toimintakykyä yllä mahdollisimman hyvin, oletko koskaan kokeillut rauhoittavia (ei kannata jos pärjäät ilmankin), mietin vaan ovatko auttaneet noihin ajatuksiin?
Vierailija kirjoitti:
Näiden kahden puhelun jälkeen olin uupunut. Soitin kuitenkin. Minulle vastasi naisihminen, valitettavasti aika nuiva sellainen. Kerroin tarinani, siis kolmannen kerran sinä päivänä.
Hän kyseli sairashistoriaani, kysyi onko psykoottisia oireita ollut aiemmin. Kuinka kauan tämä on kestänyt? Asunko yksin? Olin väsynyt, en muista mitä muuta. Ensimmäisenä kyllä tietenkin: "käytätkö alkoholia". Vastasin kysymyksiin, itkin vähän.
Mitä tästä hoitoon hakeutumisesta seurasi: nainen tehoavohoidossa totesi, että ohjaa minut terveyskeskukseen, siis juuri sinne, jonne olin samana päivänä ollut yhteydessä, ja josta minut oli ohjattu kiireellisluontoiseen hoitoon, tämän hoitajan luo jonka kanssa nyt olin puhelimessa. Samana päivänä.
Loppupuhelun olin täysin hiljaa. Kuuntelin, kun nainen luetteli miten psykiatrisilla sairaanhoitajilla on terveyskeskuksella kiirettä, mutta ottavat yhteyttä sieltä. En sanonut mitään, olin hiljaa.
Ja hiljaa olen ollutkin. Puhelua ei kuulunut. En liiku, olen kotona. Yhtä peloissani kuin aiemmin, tai oikeastaan vielä enemmän. Kun viimein uskalsin ottaa puhelun käteen ja soittaa pyytää ammattilaiselta omana itsenäni apua, kävi näin.
En ole sairas enkä oikeastaan mitään, ei tämä ole vakavaa, koska apua pyytäessäni "tiedän" pelkääväni ja että järki pitää minut maan pinnalla. Tässä on nyt toteutunut juuri se, mistä pari viikkoa ensimmäisissä viesteissäni kirjoitin, joka meni kirjaimellisesti näin:
"Oli miten oli, hoitoa varmaan tarvitsen ja kyllä haluankin. Minua kuitenkin estelee rankasti pelko siitä, ettei tätä oteta tosissaan, vaan minut tuomitaan vain yliherkäksi tai vaikkapa yliväsyneeksi. Keksitään tälle joku konkreettinen syy, ja siksi tämä pitää vain kestää, ja sitten saan taas uuden syyn hävetä itseäni. Pelkään että minut passitetaan kotiin sanomalla että "puhut höpölöpöjä ja tiedät sen itsekin, täällä jonottaa ihmisiä joilla on oikeita ongelmia jotka eivät ole mielikuvitusta".
Ap
Seuraavaksi ota yhteys tuonne:
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kasvokkain/kriisikes…
Siellä voi käydä juttelemassa muutaman kerran jonka jälkeen sieltä ohjataan eteenpäin. Itse sain apua akuuttiin kriisiin tuolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinä apua tarvitset. Tuli jutustasi mieleen, että entä jos muuttaisit ihan uudelle paikkakunnalle? Ei mihinkään naapuripitäjään vaan ihan toiselle puolelle Suomea ja vielä johonkin isoon kaupunkiin? Tiedän kyllä, että ongelmat ovat ajatusmaailmassasi ja pääsi sisällä. Mutta auttaisiko tuo ihan konkreettinen ympäristönvaihdos? Uudessa isossa kaupungissa ketään ei ihan oikeasti kiinnosta muut, hukkuisit ihmisvilinään ja olisit kaikille oikeasti ja todella tuntematon, kukaan ei voisi puhua sinusta mitään kun kukaan ei sinua tunnekaan? Itse olisin varmaan tilanteessasi niin epätoivoinen että kokeilisin tuotakin.
Tätä suosittelen minäkin. Itse samaistuin ap:n tekstiin koska samoja tuntemuksia mulla. Johtuu siitä että asun pienellä paikkakunnalla ja joskus jouduin pahasti kiusatuksi ja lähes kaikki omanikäluokan ihmiset hyljeksi ja puhui pahaa niin siitä jäi tuo harha.
Vaikka kiusaamisesta on jo vuosia niin edelleenkään en halua liikkua paljoa täällä vaikka juuri kukaan ei enää tunne mua. Hain juuri erillishaussa kouluun toiselle puolelle suomea koska en halua elää näin, varmasti ap:llekin tekisi hyvää maisemanvaihdos. Lisäksi itsetuntoa kannattaa parantaa ja hoidattaa mahdollinen masennus pois
Huh hoh. Itse taas ole joskus kuullut selkäni takana että olenko ujo tai jotenkin arka tai epäsosiaalinen kun en ole hyvää pataa kaikkien kanssa mutta henkilöt jotka todella tuntevat minut nauraisivat edellämainituille luuloille. Sinänsä minulla ei ole samoja tuntemuksia kuin ap:llä eli en tod. ajattele mitä muut minusta ajattelee, ei ole alemmuuden eikä ylemmyyden tunnetta, enkä luule että itseäni tarkkaillaan tms. mutta olen todella epäluuloinen sellaisten ihmisten suhteen ketä en tunne. Olen kai sitten hyvä ihmistuntija mutta valitettavan usein kun on ollut huono fiilis jostain ihmisestä se on osoittautunut ihan oikeaksi oletukseksi. Tämän takia en ajattele kenestäkään erityisen positiivisesti kunnes on toisin todistettu. Ja valitettavasti tässä maailmassa on yllättävän paljon paskoja epämiellyttäviä ihmisiä joiden luonteenpiirteisiin kuuluu valehtelu, kieroilu, oman edun tavoittelu hinnalla millä hyvänsä, vain omien mielipiteiden hyväksymistä jne. Täytyy oikein muistuttaa itselle välillä että hei, ei kaikki kuitenkaan ole noin. On niitä hyviäkin ihmisiä enkä väitäkään että kaikki ympärilläni olevat tai tapaamani ihmiset olisivat ikäviä. Valitettavasti vaan ne kanssakäymiset paskojen ihmisten kanssa jää enemmän mieleen kun hyvien ihmisten kanssa.