Voisitteko lapsiperheessänne harkita kotivanhemmuutta tai onko teillä jo sellainen?

Yksi sana ratkaisee: raha.

Siskoni on kahden pikkulapsen äiti, ja miehellä on hyvä palkka. Pidin itsestäänselvänä, että siskoni jää kotiin hoitamaan lapsia. Mutta hän loukkaantui oletuksestani ja heillä taaperot ovat äärimmäisen kalliissa päivähoidossa. Raha ei siis aina ratkaise. Nykyvanhemmat haluavat olla töissä ja toteuttaa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Siskoni on kahden pikkulapsen äiti, ja miehellä on hyvä palkka. Pidin itsestäänselvänä, että siskoni jää kotiin hoitamaan lapsia. Mutta hän loukkaantui oletuksestani ja heillä taaperot ovat äärimmäisen kalliissa päivähoidossa. Raha ei siis aina ratkaise. Nykyvanhemmat haluavat olla töissä ja toteuttaa itseään.

He asuvat muualla kuin Suomessa, siksi päivähoito on äärimmäisen kallista.

2

Joo. Kymmeniä tuhansia euroja, varmaan lähemmäs 100t  on "menetetty" työaikajärjestelyissä, kun on tehty niin että jompi kumpi on aina kotona kunnes lapset ovat kouluikäisiä. Mutta olisin valmis maksamaan monin verroin sen summan. Ne muistot ovat kullanarvoisia.

Nyt nuorinkin on jo koulussa ja teen ensimmäisiä vuosia elämässäni 100% työaikaa.

Tiedän että moni vetoaa rahaan, mutta onko raha todellakin tärkeämpää kuin se, että voi itse tuntea ja kasvattaa lapsensa, jakaa uuden oppimisen hetket?

Jotkut sanovat, että lapsen täytyisi oppia viidakon lait päivähoidossa. Mutta viidakon lakeja ei onneksi meidän lapset ole tarvinneet. Eivät viidakossa aio elää niin miksi pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Kymmeniä tuhansia euroja, varmaan lähemmäs 100t  on "menetetty" työaikajärjestelyissä, kun on tehty niin että jompi kumpi on aina kotona kunnes lapset ovat kouluikäisiä. Mutta olisin valmis maksamaan monin verroin sen summan. Ne muistot ovat kullanarvoisia.

Nyt nuorinkin on jo koulussa ja teen ensimmäisiä vuosia elämässäni 100% työaikaa.

Tiedän että moni vetoaa rahaan, mutta onko raha todellakin tärkeämpää kuin se, että voi itse tuntea ja kasvattaa lapsensa, jakaa uuden oppimisen hetket?

Jotkut sanovat, että lapsen täytyisi oppia viidakon lait päivähoidossa. Mutta viidakon lakeja ei onneksi meidän lapset ole tarvinneet. Eivät viidakossa aio elää niin miksi pitäisi.

Viidakon lait kuulostaa kauhealta. Toiset puhuvat varhaiskasvatuksesta. :D

Minä (N) olin kotona siihen saakka, että lapsi täytti 1,5 vuotta. Sitten aloitin ilta- ja viikonlopputyöt ja lapsi oli päivähoidossa pari tuntia kerrallaan 2-3 päivänä viikossa eli vein hänet töihin lähtiessäni ja isänsä haki töistä tullessaan. Kun hän oli 3-vuotias, aloitin opiskelut ja hän meni päiväkotiin, mutta vielä siinäkään vaiheessa hänen ei tarvinnut olla siellä pitkiä päiviä, koska pystyin opiskelemaan myös lapsenhoidon ja osa-aikatyön ohessa ihan kotona. Osa-aikatyön jätin sittemmin mutta kun opintoni edistyivät niin sain työkeikkoja etätyönä eli kotoa käsin tehtäväksi.

Eli on muitakin kuin noin mustavalkoisia ratkaisuja.

Minä ja sisarukseni olimme lapsena kotihoidettuja, äitimme oli kotiäiti. Saadaksemme seuraa myös muista lapsista kuin toisistamme, meidät laitettiin kävelymatkan päässä sijaitsevaan seurakunnan aamupäiväkerhoon pariksi tunniksi kahtena päivänä viikossa. Vanhempamme olivat vain nimellisesti kristittyjä, mutta seurakunnan kerho oli käytännöllisin.

Viime vuosina on tullut tutkimustuloksia, että kodin ulkopuolinen päivähoito (kotivanhemmuuden sijaan) olisi parempi lapselle, kun tämä tulee aikuiseksi. Tutkimusten mukaan päivähoidetut lapset ovat onnellisempia aikuisina sekä menestyvät paremmin elämässään.

Perinteisesti olen kannattanut kotivanhemmuutta, mutta viime aikoina olen pohtinut, olisiko minulle sittenkin ollut parempi, että minut olisi päivähoidettu. Olen pohtinut tätä periaatteellisesti, en jossitellen. Minusta tuli epäsosiaalinen ja herkkä, en luonut uraa, en määrittele itseäni onnelliseksi. Äitimme on enemmän epäsosiaalinen ja arka.

Kuitenkaan tämä ei ole niin yksioikoikoista, koska siskostani tuli uraa luova, sosiaalinen ja töissä käyvä perheenäiti. Ymmärtääkseni hänkin on kuitenkin joutunut ottamaan "rohkea rokan syö" -asenteen pärjätäkseen.

Uskon mallioppimiseen (lapsi oppii arkisen esimerkin kautta) ja siksi uskon, että opin epäsosiaalista ja arkaa asennetta äidiltäni arjessa.

Olisiko päivähoito ollut sittenkin parempi meille huomioiden nyky-yhteiskunnan rakenteen ja kulttuurin? Tai koti-isyys? Äidillämmekin olisi ollut ammatti...

Lapset on hoidettu 3-vuotiaiksi kotona (iso ikäero, eli nämä olivat ei-päällekkäiset 3+3 vuotta), puoliksi miehen kanssa. En pitäisi hyvänä, että meistä kumpikaan jäisi kotiin yli 3-4-vuotiaiden kanssa, koska

-pidän päiväkotia leikki-ikäisille lapsille hyvänä juttuna. Oma äitini oli kotona kunnes menin kouluun ja vaikka hän oli erittäin hyvä ja omistautunut äiti, niin kärsin koulun alussa suunnattomasti siitä, että en ollut oppinut yhtään olemaan ryhmässä ja noudattamaan sääntöjä, enkä ylipäätään tottunut muihin lapsiin.

-Näinä päivinä ei ole hyvä jättää perheen toimeentuloa yhden työuran varaan, eikä riskeerata omia työmahdollisuuksiaan vuosien kotonaololla

-Molemmat pidämme työstämme ja koemme sen merkitykselliseksi

Raha sinänsä ei tässä ratkaise. Jos pitäisimme pitkää kotivanhemmuutta tärkeänä, niin järjestäisimme sen mahdolliseksi. Meidän lapsilla on myös ollut hyvät päiväkodit ja meillä on joustavat työajat ja lyhyet työmatkat. Ymmärrän hyvin että tilanne on eri jos lapsi ei viihdy päiväkodissa ja työmatkat on tunnin luokkaa.

Ratkaisut ovat yksilöllisiä ja perhekohtaisia. Kaikki tekevät kuten parhaaksi näkevät omassa perheessään.

up

Vierailija kirjoitti:

Ratkaisut ovat yksilöllisiä ja perhekohtaisia. Kaikki tekevät kuten parhaaksi näkevät omassa perheessään.

Osaavatko vanhemmat aina tehdä oikean ratkaisun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ratkaisut ovat yksilöllisiä ja perhekohtaisia. Kaikki tekevät kuten parhaaksi näkevät omassa perheessään.

Osaavatko vanhemmat aina tehdä oikean ratkaisun?

Kuka heidän puolestaan tekisi ratkaisun? Rinteen Anttiko?

Rahallisesti se olisi meillä mahdollista, mutta oman mielenterveyteni tähden kävisin mieluummin töissä. Lapset ovat olleet kokopäivähoidossa aina, kun olen saanut pätkätyön ja jatkaneet sitten osapäiväisinä kun työ on loppunut. Minusta tuntuu, että kotona lasten kanssa ollessani jotenkin taannun ja tyhmenen ja olen jatkuvasti huonolla tuulella. Tarvitsen niitä virikkeitä, joita työ tarjoaa, ja ainakin lapsista vanhempi (4v) ikävöi päiväkotikavereitaan niinä jaksoina kun päiväkodista on taukoa.

Vierailija kirjoitti:

Rahallisesti se olisi meillä mahdollista, mutta oman mielenterveyteni tähden kävisin mieluummin töissä. Lapset ovat olleet kokopäivähoidossa aina, kun olen saanut pätkätyön ja jatkaneet sitten osapäiväisinä kun työ on loppunut. Minusta tuntuu, että kotona lasten kanssa ollessani jotenkin taannun ja tyhmenen ja olen jatkuvasti huonolla tuulella. Tarvitsen niitä virikkeitä, joita työ tarjoaa, ja ainakin lapsista vanhempi (4v) ikävöi päiväkotikavereitaan niinä jaksoina kun päiväkodista on taukoa.

Lapsetkin ovat yksilöitä. Jotkut lapset haluavat päiväkodin virikkeitä.

Minulle riitti vuosi per lapsi. Mies oli piti normaalit isyyslomat , jotka tuohon aikaan oli 3 vk per lapsi. Meille molemmille on työssäkäynti ollut aina tärkeää.

Lapsilla oli kolmiperhehoito (ryhmässä yksi ulkopuolinen, ja ryhmä aina meillä) siihen saakka kunnes vanhin meni eskariin. Siitä vuoden kuluttua koko kolmikko meni päiväkotiin. Tämä oli kätevä, koska kolmiperhehoitajan kanssa tarvittiin säännöllisesti varahoitopaikkoja, eikä kolme lasta mahtunut koskaan yhteen paikkaan.  Kukaan lapsista ei ikinä sanonut, että en halua hoitoon. Toisaalta kun vauvalomilla vanhemmatkin lapset olivat kotona, he eivät ikinä sanoneet että haluaisivat hoitoon. Lapsille oli luonnollista, että vanhemmat käyvät töissä ja silloin lapset ovat hoidossa. Yhteistä aikaa meillä on silti ollut hyvin. 

Suurimmalla osalla perheistä on molempia. Työtä ja kotia. En tunne ketään joka olisi kategorisesti vain ja ainoastaan aina töissä tai toisinpäin.

Rahallisesti olisin voinut olla kotona vaikka lasten kouluikään astikin, mutta ei olisi suoraan sanottuna pää kestänyt. Töihin menin molemmista lasten ollessa reilun vuoden. Ensin oli kotona hetken vielä lasten isä. Sitten kunnalliseen päivähoitoon. Saan töistäni ihan erilaista haastetta kuin kotona olemisesta ja olen parempi äiti, kun käyn töissä. Kun on saanut älyllisesti haastaa itseään koulutustaan vastaavassa asiantuntijahommassa (ja ihan kivalla palkalla OMAA eläkettään kerryttäen) niin kummasti sitä jaksaa ihan eri lailla innostua lasten jutuistakin; leikeistä, pienten asioiden ihmettelystä jne. Lisäksi minusta on tärkeä, että lapset näkevät pienestä asti, miten maailma toimii; rahaa saa kun käy töissä. Ja rahalla voidaan sitten matkustaa, ostaa uusia vaatteita jne.

Onneksi me vanhemmat käymme hyvin ristiin töissä, niin lasten hoitopäivät on aina olleet pienenäkin lyhyitä ja hoitopäiviä on ollut usein 2-4 viikossa - minä töissä viikolla ja mies usein kotona, viikonloput minä vapaalla ja mies usein töissä. Pituudeltaan 4-6h/pv. Muuten olisin ehkä potenut valinnastani jonkin sortin syyllisyyttä. Lisäksi kumpikin lapsi oli pienestä asti hyvin sosiaalinen tapaus, jotka hakeutuivat pienestä asti sinne, missä oli ääntä ja muita lapsia sen sijaan, että olisivat olleet minun sylissäni olevia rauhallisia sivustaseuraajia; se helpotti varmasti hoitoon menoa myös.

Minä en häpeä sitä, että tunnustan että olisin aika huono kotiäiti. Sen sijaan töissä käyvänä äitinä olen melko aatelia:)

Melko pitkälti meillä on kotivanhemmuus vaikka molemmilla vanhemmilla on myös työnsä. Toinen vanhemmista työskentelee enemmän kotona ja ne työt joita ei kotona voi hoitaa pyrkii mahdollisuuksien mukaan tekemään silloin kun lapset on koulussa tai toinen vanhemmista kotona.

Voisimme hyvinkin toimia noin, jos voisimme luottaa, että töitä saa sitten vuosien kotona olon jälkeen. Emme luota, joten käytännössä tuo ei onnistu.

Vastatkaapa kyselyyn!

T. Kotivanhemmuuden puolestapuhuja