Kun lapsesi olivat vauvoja ja taaperoita, oliko sinulla hyvä äiti-vauva-ystäväpiiri tuolloin? Sovitteko tapaamisia toistenne luo? Pidittekö yhteyttä?

Ei, koska sosiaalisuus ei ole juttuni.

Ei, en tavannut tuolloin ketään lapsellisia ihmisiä. Leikkipuistossa joskus käytiin, mutta en koskaan puhunut kenenkään kanssa muutamaa lausetta enempää. Koska minulla ei ollut autoa käytössä, en käynyt lasten kanssa missään kerhossa tms.

Oli aivan ihanaa olla rauhassa kotona. Elämäni parhaimmat vuodet.

Mulla on nyt 1-vuotias lapsi ja odotan toista ja toistaiseksi emme ole käyneet missään tapaamisissa, eikä mulla ole mitään äiti-ystäväpiiriä. Olen nyt kyllä harkinnut, kun esikoinen alkaa olla isompi, että ehkä häntä voisi viedä välillä käymään vaikka avoimessa päiväkodissa tai kerhossa, johon tietenkin tulisin mukaan. Esikoinen kun on alkanut osoittaa mielenkiintoa toisia lapsia kohtaan ja alkaa myös olemaan varsin touhukas, niin ehkä hän voisi alkaa tykätä tuollaisista, mutta itse en niin välitä mammakerhoilusta.

Esikoisen kanssa oli 5 äidin ja vauvan/taaperon porukka. Tehtiin vaunulenkkejä yhdessä, käytiin leikkipuistossa ja kyläiltiin toistemme luona.

Kuopuksen kanssa ei enää ollut tuota porukkaa kun meillä lasten ikäero oli 4,5 vuotta niin muut mammat oli jo töissä. 

Meitä oli 3 äitiä. Tutustuimme, kun kaikkien esikoiset oli 1 vuotiaita. Tapasimme oikeastaan joka arkipäivä. Olemme edelleen erittäin hyviä ystäviä toistemme nuorempien lasten kummeja jne. Tosin harvemmin nykyään nähdään,kun työelämä ja harrastukset vie niin paljon aikaa.

Meidän esikoisetkin on jo 13 vuotiaita.

Mutta oli kyllä kotiäiti vuosien pelastus nämä rakkaat ystäväni.

Ei ketään: muutettiin uudelle (pikku)paikkakunnalle esikoisen synnyttyä eikä tunnettu entuudestaan ketään "lapsellista". Pari kertaa kävin perhekerhossa tarjolla, mutta muut äidit olivat minua melkoisesti vanhempia ja toisilleen jo entuudestaan tuttuja. Koin jatkuvasti olevani vääränlainen ja hiljalleen jätinkin menemättä. Sama homma myös kuopuksen kanssa: paljon tuttuja, mutta ei omaa äiti- lapsipiiriä. Minulla on muuten laaja ystävä- ja kaveriporukka, muilla ei valitettavasti vielä tuolloin ollut lapsia. Välillä tuntui tosi pahalle, mutta ollaanhan me pärjätty :)

Ei ollut ketään minulla, vaikka käytiin ahkerasti eri leikkipuistoissa ja perhekerhoissa. En vain päässyt sisään piireihin. Sukulaisten ja työkavereiden lapset olivat kaikki jo kouluikäisiä. Tunsin todella suurta yksinäisyyttä. Siksipä olenkin järjettömän onnellinen, kun nyt lapsen ollessa nelivuotias minulla on kokonaista kaksi lapsi-äiti-ystävää! Lapsen harrastusten kautta tulleet. Emme kyläile "äitien takia" mutta leikkitreffeillä olemme olleet puistossa ja meillä ja soittelemme toisillemme joskus harrastusten varjolla. Ihanaa! Yritän pitää kyllä etäisyyttä, etten olisi liian päällekäyvä. Tapaamme useimmiten harrastusten aikana, kun viemme lapsia tunnille ja jäämme sitten rupattelemaan, ja harrastusten ollessa tauolla leikkipuistoissa.

Huh, olisipa ollut rankkaa jos olisi pitänyt lähes päivittäin tapailla jonkun kanssa. Oltiin rauhassa kotona ja nautittiin siitä.

Minulla ei ollut. Kävin kyllä lasten kanssa muskareissa, perhekerhoissa ja puistoissa, mutta kuten joku ylläkin sanoi, en ns. päässyt piireihin. Paljon oli hyvän päivän tuttuja, mutta jostain syystä sen pidemmälle yksikään tuttavuus ei kantanut.Pitkään harmittelin sitä ja ajattelin, että olen jotenkin epäonnistunut ja että lapsenikin kärsivät kun meillä ei ollut lapsiperhetuttuja.

Loppujen lopuksi näin oli ehkä paras. Uusien ystävyyssuhteiden ylläpitäminen olisi ollut raskasta ja loppujenlopuksi nautin kotona köllimisestä perheen kesken. Kaikilla on oma tapansa.

Vierailija kirjoitti:

Huh, olisipa ollut rankkaa jos olisi pitänyt lähes päivittäin tapailla jonkun kanssa. Oltiin rauhassa kotona ja nautittiin siitä.

Kuka tässä on puhunut päivittäisestä tapailusta? Olisipa joku, jota voisi tavata edes kerran viikossa tai kahdessa.

Sain lapset keskimääräistä vanhempana, joten en ihan kuulunut joukkoon jota leikkipaikalla tapasin. Kivahan se oli niitänäitä jutella, mutta kakkavaipoista ja velleistä puhuminen ei napannut.

Kaipasin töihin, työtä ja työkavereita, ja heitä tapailin paljon ilman lapsia. Kaksi piti riittää ja siihen sitten yllärikaksoset vielä, sain ihan tarpeeksi olla kotona ja tavallaan tykkäsin siitä rauhasta ja kotona hengailusta. En ihan ymmärrä äitejä joita näkee aamusta iltaan painamassa vaunut täynnä tavaraa pitkin kahviloita aina ryhmässä. Lasten kanssa oleminen on kivaa, mutta vaativaa, ja uskon että tekisi ihan hyvää olla enemmän siellä himassa eikä koko ajan menossa.

Kivaa oli kotoilla ja kivaa oli mennä töihin heti kuopusten täytettyä vuoden.

Molempien lasten vauva-aikana on ollut useampia äiti-lapsi tuttuja samanikäisillä lapsilla varustettuna. Mä en kuitenkaan ole kuitenkaan jaksanut tavata aktiivisesti ketään. Täysi työ yrittää saada päivän aikana tehdä kotityöt ja saada edes hetki hengähtää itsekseen. Olen kai introvertti.

Nevö. Olen äiti mutta en halunnut velloa siinä vauvahössötyksessä. En käynyt synnytysvalmennusta enkä bondannut yhtään kenenkään kanssa. Yritin jossain vaiheessa vauvavuoden jälkeen käydä avoimessa päiväkodissa mutta ei vaan ole mun juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, olisipa ollut rankkaa jos olisi pitänyt lähes päivittäin tapailla jonkun kanssa. Oltiin rauhassa kotona ja nautittiin siitä.

Kuka tässä on puhunut päivittäisestä tapailusta? Olisipa joku, jota voisi tavata edes kerran viikossa tai kahdessa.

"Tapasimme oikeastaan joka arkipäivä." Eikö tuo tarkoita "lähes päivittäin"?

Kyllä, tai oli isohko porukka äitejä suht samanikäisten vauvojen/lasten kanssa joiden kanssa sitten käytiin avoimissa päiväkodeissa ja leikkipuistoissa yms.

Vaan ne kaveruussuhteet kyllä jäivät lähinnä moikkailutasolle, kun palasin töihin lapsen ollessa 1v4kk, useampi silloisista kavereista sai vielä toisen lapsen suht perään ja elämät erosi sitten melkoisesti. Vähän harmitti, mutta toki moikkaillaan edelleen puistossa ja kävelyillä ja niin edelleen :)

Minä tutustuin naapurissa asuvaan pariskuntaan joilla oli 3 kk nuorempi tyttö kuin meillä. Ihan hiekkalaatikolla tavattiin, ensin tuo lapsi isänsä kanssa, pian myös äiti tuli tutuksi.

Tytöt olivat 1 vuosi ja 5 kk (meidän) ja 1 vuosi ja 2 kk naapurin tyttö. Meistä tuli tosi hyvät ystävät ihan perheittäin.  Käytiin toisillamme, harrastettiin yhdessä, käytiin pizzalla, Ihan kaikkea. Kerran vuokrattiin kesämökki yhdessä. Ja ystävyys on säilynyt vaikka molemmat tytöt jo isoja ja pois kotoa :-) Kummallakin poikakaverit, ja ystävyys heidän välillään on luja.

Oltiin onnekkaita kun saatiin näin mukavat ja ihanat naapurit. Taitaa olla tosi harvinaista. 

Kahden vanhimman pikkulapsiaikaan mieheni teki matkatöitä ja olisin tullut hulluksi ilman "äitipiirejä". Esikoisen raskausaikaan kirjoittelin aktiivisesti eräällä raskausaiheisella keskusteluforumilla ja sitä kautta muodostui porukka, jonka kanssa edelleen pidetään yhteyttä (lapset ovat nyt 17v). Vauva-aikaan tavattiin melko usein ja oli kyllä mukavaa.

Lisäksi tutustuin perhevalmennuksessa viiteen äitiin omalta asuinalueelta, joiden kanssa tavattiin viikottain.

Kun esikoinen kasvoi ja alkoi viihtyä leikkipuistoissa, tutustuin hiekkalaatikon reunalla notkuviin naisiin. Ei näistä mitään ystävyyssuhteita syntynyt, mutta mukavaa oli höpötellä niitänäitä lasten leikkiessä. Keskimmäistä odottaessa keskustelin taas siellä raskausforumilla ja sielläkin muodostui oma jengi, joidenkin kanssa olen edelleen yhteyksissä. Nämä lapset ovat 15v.

Kuopuksen aikaan elämäntilanne oli vähän erilainen. Mies oli jo kauan sitten jättänyt matkatyöt ja tuli työpäivän jälkeen kotiin. Ja sit oli noi vanhemmat lapset, joiden kanssa riitti touhua. Oltiin muutettu uudelle alueelle, jossa en tuntenut oikein ketään. Toki lasten kautta tutustui nopeasti ja kävin leikkipuistossa. Mammakahvilaan lähdin kuopuksen ollessa puoli vuotias ja ne oli ihan kivoja viikon piristyksiä. Sieltä on jäänyt kavereita, joiden kanssa tavataan silloin tällöin. Vanha raskausforum ei enää silloin toiminut, mutta jossain kävin keskustelemassa. Se ei kuitenkaan enää kantanut enkä tutustunut sitä kautta keneenkään. Nyt kuopuskin on jo 10v.

Meillä oli kiva neljän äidin porukka melko pienellä paikkakunnalla. Tutustuttiin lähipuistossa äitiyslomalla, ja nytkin vielä tapaamme vaikka lapset ovat teinejä.

Olen introvertti, mutta nämä ystävät olivat kotiäitivuosien tärkeä tuki, ja ajattelen heitä lämmöllä.

Oli kyllä.

Oli myös onneksi paljon niitä ystäviä ja kavereita joilla ei ollut lapsia ja hekin kävivät paljon meillä.

Ensin ei ollut ketään, ystäväni olivat kaikki lapsettomia.

Tilanne oli järkyttävä, kun mies vielä alkoi oireilla ja lähti kävelemään: varasti säästöni ja muutti entisen avovaimonsa luo, kun vauva oli kuukauden vanha.

Laitoin eron vireille ja mies aloitti heti klassisen häirinnän, soittoja viranomaisille ja kännipuheluita iltaisin. Oli kyllä inhottavaa aikaa.

Olisin kaivannut ystäviä, joilla myös vauva, enkä silmiään pyöritteleviä vela-kavereita.

Kukaan ei suostunut pitämään vauvaa hetkeäkään, että olisin saanut nukkua tai käydä jossain yksinäni, esim. treeneissä tai tanssimassa. Ei. Olin kotona vankina.

Onneksi sain lapsen taaperoaikana hiekkalaatikon reunalta ystäviä, joiden kanssa tulla ja mennä.

Nyt lapseni pikkulapsiaika on enää paha muisto.

Mies myrkytti koko vauva-ajan, niin että vieläkin ahdistaa muistella sitä, vaikka ainoa lapseni on pian jo täysi-ikäinen.