Kuinka näytätte kateutenne?

Häpeällistähän se olisi. Toivottavasti ei näy päälle vaikken tosin olekaan mikään erityiskateellinen kenellekään ja yritän aina pienenkin vihreän ajatuksen ilmettyä torua itseäni.

Ja kuulkaas kyllä se teistä kaikista näkyy :) Paree vaan tunnustaa itselleen että joistakin asioista sitä aina on vähän kateellinen jollekin, niin elämä on paljon mukavampaa.

Ajattelenpa että se sopii sitten jo kohteliaisuudeksi. Tunteethan eivät valehtele.

Sen sijaan, että jäisi kadehtimaan jotain, voi kääntää ajatuksen niin, että mitä voisin tehdä saavuttaakseni saman. Itsestä se kaikki lähtee. Eikä kadehtimalla sinänsä saavuta mitään muuta kuin ikävän olon.

tai jos en voi niin sitten sanon, että voi naapuri raukka kun ei oo järkeä paljoa suotu niin pitää sitte tavaroilla leveillä.....

mä kyllä uskon, että kateus saattaa jossakin asiassa olla hyödyllinenkin tunne ja edesauttaa omia pyrkimyksiä.



Hesarin kuukausiliitteessa oli muuten mielenkiintoinen artikkeli aiheesta, josta harvemmin kirjoitetaan/puhutaan.

Jos tunnen ns. positiivista kateutta, sanon kyllä yleensä sen ääneen, että voi että oon kateellinen sulle tuosta...

Mutta jos kateus on ikävä piikki lihassa, niin sitten yritän sen peittää.



Ja te, jotka sanotte ettette ole kateellisia ikinä kenellekään, petätte itseänne. Parempi myöntää ikävätkin tunteet niin ne voi käsitellä pois.



Ja, en minäkään nyt tälölä hetkellä keksi mitään mistä olisin kateellinen kenellekään mutta tiedän että se on mahdollista ja tunnistan kyllä tunteen. Eli olen tunne on tuttu :)

Siis vain yhden kerran ja tämä on totta. Mulla ei ole asiat mitenkään erityisen hyvin siis sen paremmin kuin muillakaan, mutta kateudentunnetta en käsitä. Miksi olette kateellisia. En ymmärrä. Sehän on kamala tunne ja ihan turha. Olen jo nelissäkymmenissä.