Lue keskustelun säännöt.
Elämässä epäonnistunut
30.08.2017 |
Mulla on asenneongelma. Mistään ei tule mitään elämässäni. Olen epäonnistunut. Pitkäaikaistyötön, vaikka minulla on hyvä koulutus (muinoin valmistuin yliopistosta). Teini-ikäisillä lapsillani on paljon ongelmia. Kotona meillä on painostava ilmapiiri, johtuen minusta. Kuulemma kun olen poissa (harvoin), niin ilmapiiri on huomattavan paljon rennompi ja rauhallisempi.
Aivan kuten lapsuudessani, isän poissaolessa kotona saattoi olla vapaasti ja hengittää rauhassa. Nyt minä - äiti - olen se perheeni ongelma, jonka seurassa ei voi olla rennosti.
Sanotaan, että lapsiin ja heidän tulevaisuuteensa (lue=työllistymiseensä) pitää uskoa ja luottaa. No en tee niin. Olen menettänyt toivon ja luottamuksen omaan tulevaisuuteeni, mutta myös lasteni tulevaisuuteen. Jo nyt näen heidät (etenkin nuoremman) tulevaisuudessa työttöminä, syrjäytyneinä, onnettomina.
Päivittäin ajattelen, että elämäni on nyt nähty. Ei mitään parempaa luvassa, ei mitään muutosta enää. Tulevaisuudessa elämä tuo minulle vain lisää pahaa oloa.
Kirjoitin sen, mitä ajattelen. Jos joku alkaa moittia minua itsesäälistä, niin antaa tulla vaan. Mikään ei enää kosketa tai liikuta.
Kommentit (8)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen se negatiivinen energiasyöppö, ja teen paljon hallaa lasteni tasapainoiselle kasvulle. Mitä siis voin tehdä? Muuttaa pois jonnekin? Odottaa, että lapset muuttavat pois - ja olla pitämättä yhteyttä, koska vain rikon ja aiheutan mielipahaa?
Olen lapsesta saakka ollut vaikea, hankala ihminen. Oma äitinikään ei jaksanut minua. Luulen, että olen pahasti vinoon kasvanut. Minun ei olisi pitänyt ikinä saada lapsia.
Kuulostaa itsetunto tai itseinho ongelmalta. Luulisin että mielipahaakin aiheuttava äiti on kuitenkin parempi kun ei äitiä ollenkaan. Ei ihmisten väliset suhteet niin miellyttäviä ole ns. normaaleilla ihmisilläkään. Jos nyt omaa äitiäni mietin niin aika suuri osa vuorovaikutuksesta oli erilaisia riitoja.
Ei se ole muilla sen aurinkoisempi tilanne, vaikka niin voisivat kuvitella. Ero on todellakin vain siinä, että jos pystyy uskomaan harhoihinsa (siis positiivisiin sellaisiin), niillä on pienenpienenpieni mahdollisuus toteutua. Jos taas ei usko, tuskin tulee edes yrittäneeksi mitään elämässään. Sama koskee tietysti omia lapsiasi.
Minunkin tekee pahaa välillä valehdella lapsille, että koulutus on tärkeää ja lopussa kiitos seisoo (vaikka näkeväthän he, että ei seiso). Silti on pakko valehdella, koska muuten ei jää mitään muuta toivoa kuin lottovoitto, eikä sitäkään ole varaa pelata.
Oletko ajatellut terapiaan hakeutumista? Kuvaat vaikeuksia lähimmissä suhteissasi, ja siinä, mitä ajattelet itsestäsi. Kerrot myös lapsuuden ihmissuhteiden ja vanhempiesi roolien olleen sinulle raskaita. Ansaitset parempaa ja myös lapsesi ansaitsevat hyvinvoivan vanhemman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sori, mutta ajattelen, että nimenomaan en ole ansainnut mitään, koska olen aiheuttanut paljon pahaa mieltä ja surua. Paha saa palkkansa, niin sanoakseni.
En edes ymmärrä, kuinka voisin ansaita mitään tai parempaa elämässä. Tämä tunne, että "elämä on nyt nähty", "tämä oli nyt tässä", on tosi voimakas.
Siinä olen samaa mieltä, että lapseni ansaitsevat hyvinvoivan vanhemman. Mutta se vanhempi voisi olla esim. puolisoni uusi puoliso. Olen varma, että pahan äidin/isän voi korvata uudella, tasapainoisella ihmisellä.
Mulle tuli mieleen, että oletko harkinnut kokeilla jotain lääkitystä? Esim.joku mielialaa tasaava? Jos kerran olet "vaikea ja negatiivinen" ihminen, niin hommaa semmoinen lääkitys joka hioo noi pahimmat särmät pois. Jos tulee vähän tsombi, niin entä sitten? Ehkä tunnelma kotona keventyisi? Ja toisaalta lääkityksen myötä sä et sitten enää jaksaisi koko aikaa märehtiä omaa tai lasten surkeutta, elämän epäoikeudenmukaisuutta jne. Mitä menetettävää sulla on jos kokeilisit lääkitystä? Jos se vaikka helpottas kanssaihmisten elämää?
Jos tosiaan noin ajattelet lapsistasi, niin kyllä, sinä olet ongelma ja huonoksi heille.