Miten teillä koulussa joskus jaettiin kokeet?

Taisivat yleensä olla ihan random -järjestyksessä.

Luokassa (ala-asteella) yleisestikin tiedettiin, että Jukka sai aina matikasta 10 ja Krista vähintään 9½. Lisäksi oli 10 muuta, joka pääsivät siihen 8-10 sarjaan.

Joskus lukiossa englannintunnilla ainekirjoituksia takaisin jaettaessa opettaja ilmoitti, että "Maijan" (minun) aine oli niin hyvin ja sujuvasti kirjoitettu, että se luetaan koko luokalle. Voin sanoa, että paskahalvaus ei ollut kaukana. Paniikissa mietin, että mitä kaikkea olin sinne kirjoittanut ja samalla sekunnilla unohtui myös itse aihe. En muistanut yhtään, mihin aiheeseen kirjoitelma edes liittyi.

No, oikeasti olin kirjoittanut puutaheinää sen hetken sodista ja Lähi-Idän tilanteesta. Kyllä siellä faktatietoakin taisi olla, mutta oikeasti käsitykseni islamista, Al-Qaidasta, Husseinista ym. oli jotain promillen tuhannesosan luokkaa.

Meillä jaettiin aina aakkosjärjestyksessä ja tämä oli ärsyttävää, koska oma sukunimeni alkaa V-kirjaimella, joten olin aina viimeinen. Sitten eräänä vuotena luokalleni tuli Å-kirjaimella olevalla sukunimellä varustettu lapsi ja voi sitä riemua, kun en enää ollutkaan hännänhuippu.

Ihmettelen, miksei koskaan voitu käyttää takaperoista aakkosjärjestystä.

Keskikoulussa 60-luvun alkuvuosina meille opetti ruotsia ja englantia koulun rehtori. Hänellä oli inhottava tapa panna koevihkot paremmuusjärjestykseen, huonoimmat alimmaisiksi ja parhaat päällimmäisiksi. Vihkoja ei suinkaan jaettu heti tunnin aluksi, vaan ensin koe, kymmenkunta käännöslausetta, käytiin läpi. Se tapahtui siten, että opettaja käänsi vihkopakan alassuin ja otti ensimmäisen vihkon, jonka omistajan piti sanoa kokeen päiväys ja mennä kirjoittamaan se tauluun. Näin edettiin lause lauseelta ja vihko vihkolta. Jos ei osannut sanoa lausetta, käännettiin uusi vihko esiin. Kun lauseet olivat kaikki taulussa, käytiin ne vielä läpi, korjattiin virheet ja luettiin lopuksi kuorossa ääneen. Vasta sitten saimme vihkot. Tuntui pahalta, kun aina samat heikommin menestyvät oppilaat nostettiin esille. Eikä riittänyt se, että kävi selväksi, että nämä kaverit olivat taas kerran menestyneet huonoksi, vaan opettaja myös kettuili heille ilkeästi. Siitä sain mallin, miten ei ainakaan pidä menetellä, kun aikanaan itse jaoin kielten kokeita oppilailleni. Kannustus on paljon parempia reaktio. Heikollakin oppilaalla on aina jotain hyvää kokeessaan.

Onneksi suurin osa opettajista jakoi koepaperit ja vihkot aakkosjärjestyksessä. Jotkut mainitsivat nimeltä eriomaisesti menestyneet, mutta jotkut totesivat, kertokoot itse, jos haluavat. Kiitettäviä aineita joutui lukemaan luokan edessä. Joskus aihe oli tosin niin henkilökohtainen, että opettaja ymmärsi jättää sen luetuttamatta. 

Itse opettajana jaan kokeet satunnaisessa järjestyksessä kerrottuani ensin, miten koe noin yleisesti meni. Jakotilanteessa saatan sanoa oppilaalle, että hienosti meni. Harvemmin kiitettävästä kiittelen, pikemminkin kehun sitä kutosen oppilasta, joka sillä kertaa saikin 7+. Yleensä tähän reagoidaan ilahtuneesti tuulettaen ja arvosanaa kavereille esitellen. Sitten oppilaat saavat tarkistaa pistelaskuni. Lopuksi käyn tehtävät läpi, jotta oppilaat tietävät, missä meni vikaan ja mikä jo osattiin. Tunnin lopussa voi vielä jäädä kysymään, jos on jotain epäselvää.