Tajuavatko ihmiset, miten vaikeaa erityislasten vanhemmilla on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lapset ovat enemmän tai vähemmän erityisiä, ja vaikka erityisyys ei diagnoosiin riittäisikään, voi arki olla mutkikasta. Itselläni yksi lapsista sellainen, jolle kaikki siirtymätilanteet ovat tavattoman vaikeita ja toiminnanohjauksen kanssa vaikeuksia. Ei kuitenkaan suorastaan erityislapsi. Toiset taas perushelppoja lapsia. Mutta ei tämän lössin kanssa tuosta noin tivoliin tai hoploppiin mennä, arki sujuu tiukkojen rutiinien ja säännösteltyjen aistikokemuksien avulla.

Joten en arvostelisi, vaikka jollakulla olisi rankkaa yhden tällaisen "tavislapsen" kanssa.

Ei kun sulla ei saa olla rankkaa, koska sulla on useampi lapsi.

Yhden vanhemmalla saa olla ja se on varmasti erityisempi kuin yksikään sun katraasta.

Yhden lapsen äiti saa väsyä ja kertoa sen, monen lapsen äiti ei, koska ite on sikinnyt.

Mutta eikös se yhdenkin lapsen vanhempi ole "itse sikinnyt" (sic)? Joten sinun logiikallasi ainoastaan lapseton saa väsyä.

Minulla on erityinen sisko. Hän on lievästi kehitysvammainen, ja olen ihan mielttömän onnellinen siitä, että ystäväni ovat ottaneet hänet osaksi joukkoamme. Siskoni on aina tervetullut meidän illanviettoihimme, mökkiviikonloppuihimme jne. Varmaan siksi, että osaa hyvin huolehtia itsestään, on positiivinen, ystävällinen ja keskustelee asioista. On myös tosi kiinnostunut siitä mitä maailmalla tapahtuu, lukee, seuraa uutisia ja haluaa oppia asioita. Sellainen hän on ollut lapsesta saakka. Luulen, että jos erityislapsi voi olla "helppo" niin siskoni oli sellainen. TOki häntäkin piti viedä erilaisiin tutkimuksiin, moni koulun käymiseen liittyvä asia oli vaikeaa, piti käydä terapioissa jne. 

Hän on aina ollut perheemme mukana kaikkialla. Olen monta kertaa miettinyt, että on onni, että olen saanut siskokseni juuri hänet. Hän on opettanut ettei kaikkien tarvitse olla samanlaisia.Ja onni on myös se, että erityisyydestään huolimatta hän on kuitenkin niin "tavallinen".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lapset ovat enemmän tai vähemmän erityisiä, ja vaikka erityisyys ei diagnoosiin riittäisikään, voi arki olla mutkikasta. Itselläni yksi lapsista sellainen, jolle kaikki siirtymätilanteet ovat tavattoman vaikeita ja toiminnanohjauksen kanssa vaikeuksia. Ei kuitenkaan suorastaan erityislapsi. Toiset taas perushelppoja lapsia. Mutta ei tämän lössin kanssa tuosta noin tivoliin tai hoploppiin mennä, arki sujuu tiukkojen rutiinien ja säännösteltyjen aistikokemuksien avulla.

Joten en arvostelisi, vaikka jollakulla olisi rankkaa yhden tällaisen "tavislapsen" kanssa.

Ei kun sulla ei saa olla rankkaa, koska sulla on useampi lapsi.

Yhden vanhemmalla saa olla ja se on varmasti erityisempi kuin yksikään sun katraasta.

Yhden lapsen äiti saa väsyä ja kertoa sen, monen lapsen äiti ei, koska ite on sikinnyt.

Mutta eikös se yhdenkin lapsen vanhempi ole "itse sikinnyt" (sic)? Joten sinun logiikallasi ainoastaan lapseton saa väsyä.

Älyttömiä juttuja. Ihan sairasta se kulttuuri että apua ei saa pyytää ja itse pitää kaikesta selvitä. Ja mitäpä jos yhden lapsen äiti vaikka sairastuu tai menettää puolison. Onko hän silloin oikeutettu siihen, että on rankkaa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on erityislapsi?

Sellainen, jota ei ole kasvatettu laisinkaan ja sillä verukkeella halutaan lapsivapaita ja vakuutuksista rahaa.

Erityislapsella on diagnosoitu jotain. Jos lapsella on esim. downsyndrooma ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hänet on kasvatettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lapset ovat enemmän tai vähemmän erityisiä, ja vaikka erityisyys ei diagnoosiin riittäisikään, voi arki olla mutkikasta. Itselläni yksi lapsista sellainen, jolle kaikki siirtymätilanteet ovat tavattoman vaikeita ja toiminnanohjauksen kanssa vaikeuksia. Ei kuitenkaan suorastaan erityislapsi. Toiset taas perushelppoja lapsia. Mutta ei tämän lössin kanssa tuosta noin tivoliin tai hoploppiin mennä, arki sujuu tiukkojen rutiinien ja säännösteltyjen aistikokemuksien avulla.

Joten en arvostelisi, vaikka jollakulla olisi rankkaa yhden tällaisen "tavislapsen" kanssa.

Ei kun sulla ei saa olla rankkaa, koska sulla on useampi lapsi.

Yhden vanhemmalla saa olla ja se on varmasti erityisempi kuin yksikään sun katraasta.

Yhden lapsen äiti saa väsyä ja kertoa sen, monen lapsen äiti ei, koska ite on sikinnyt.

Mutta eikös se yhdenkin lapsen vanhempi ole "itse sikinnyt" (sic)? Joten sinun logiikallasi ainoastaan lapseton saa väsyä.

Sarkasmia.

Mua vituttaa suoraan sanottuna et kaikki yhden marjatertun vanhemmat saa vikistä ja vinkua kuinka on niin rankkaa ja ollaan niiiin väsyneitä sen harrastamiseen ym ja kuinka äiti joutuu 5* viikko lähtemään harrastamaan kun ei muuten jaksa!

Jos minä sanon että selkää särkee niin johan ollaan syyttämässä mun lapsia. Jos sanon että kyllä on työajat hankalat on se lasten syytä, jos sanon että on sähkö kallista on se mun lasten syytä.

En uskalla sanoa mitään koska itse olen sikinnyt.

T. Suurperheellinen

Jos useamman lapsen perheessä on jotain vaikeutta yhden lapsen kanssa, on se lapsimäärän syytä.

Sen sijaan nicopetterin, joka on tehty koeputkessa, äidit ja isät saa tietenkin olla väsyneitä ja poikki, koska he kasvattavat ainutlaatuista helmeä.

Vierailija kirjoitti:

Aina julkisella paikalla saa jännittää, miten se lapsi käyttäytyy. Ja matkalla pitää tehdä aina lapsen mielijohteiden mukaan ja tietyssä järjestyksessä asiat. Tai pitää odottaa lasta vaikka tunti, kun hän on uppoutunut johonkin asiaan. Tai kolme tuntia. Järjetöntä. Ja silti arkea niin monille.

Mikä siinä on, ettei ennen ollut tuollaista pelleilyä? Ei kukaan isä tai äiti olisi joutanut odottelemaan penskaansa tuntia, kun se killittelee jotakin.

Vierailija kirjoitti:

Hmmm... En varmaankaan tajua, mutta miksi pitäisi tajuta? Haluatko sympatiaa tai sääliä tai jotain muuta? Vastakysymyksenä voisin heittää, että tajuavatko ihmiset, miten vaikeaa on tahattomasti lapsettomilla? Eivät varmaan kaikki, mutta ei se sääli itse tilannetta kohentaisi.

Tahattomasti lapsettomilla on todella helppoa, ja sen tietävät kaikki. Ovat vain omassa ylhäisessä rauhassaan ilman lasten tuomaa taakkaa. Ja kehtaavat vielä valittaa.

Erityislasten vanhempia soisi ymmärrettävän esim. julkisissa tilanteissa, mutta näistäkin vastauksista taas näkee, että mot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina julkisella paikalla saa jännittää, miten se lapsi käyttäytyy. Ja matkalla pitää tehdä aina lapsen mielijohteiden mukaan ja tietyssä järjestyksessä asiat. Tai pitää odottaa lasta vaikka tunti, kun hän on uppoutunut johonkin asiaan. Tai kolme tuntia. Järjetöntä. Ja silti arkea niin monille.

Mikä siinä on, ettei ennen ollut tuollaista pelleilyä? Ei kukaan isä tai äiti olisi joutanut odottelemaan penskaansa tuntia, kun se killittelee jotakin.

Vanhemmat kärsivät hiljaa.

Äh, nämä ovat niin turhia keskusteluja. Ihminen jolla ei ole erityislasta tai ei ole seurannut lähipiirissä olevaa erityislapsen perheen elämää ja haasteita 24/7 ei voi tietää täysin mitä se oikeasti on.

Meillä on Tourette lapsi joka jonkun silmiin vaikuttaa aivan normaalilta ja jonkun toisen silmiin toisena hetkenä hullulta apinalta. Mutta vain meidän perhe oikeasti tietää mitä konkreettisesti elämä tämän erityislapsen kanssa on.

Erityislapsi on käsitteenä aivan liian laaja.

Alkuun en ymmärtänyt näitä keskusteluja ollenkaan, kun puhuttiin rankkuudesta erityislapsen kanssa. Minulla on erityislapsi, tai no teini jo nyt. Hänen erityisyytensä on diagnosoitu alakoulussa, hän on käynyt peruskoulunsa pienluokassa hojksin kanssa ja kulkenut koulumatkansa taksilla. Hänellä on vaikea lukihäiriö.

Hän on ollut aina maailman helpoin lapsi. Suloinen, äärimmäisen kiltti (liiankin), hymyilevä ja kaikkien kaveri. Julkisilla paikoilla hän on aina kävellyt käsikädessä kanssani. Yhtään itkupotkuraivaria emme ole kokeneet. Päinvastoin, tämä lapsi on silmät suurina hämmästellyt parkuvia lapsia ja kommentoinut että "äiti katso, onpa tuhma lapsi".

Minua vähän risoo näissä keskusteluissa liika yleistäminen. Ei erityislapsi ole välttämättä mikään äärimmäisen raskas hirviökakara, vaan ulospäin voi olla ihan tavallinen lapsi.

Poikani on erityinen ja ikävuodet 1-4 oli työläitä ja apua ei neuvolasta tullut koska esikoisen äitiä ei uskota. Sitten syntyi keskimmäinen lapsistamme ja voi elämä sentään miten helppo tapaus vielä 8 vuotiaana. Se työmäärä verrattuna esikoiseen ei ole puoliakaan, päinvastoin, hän oppii kaiken todella varhain kun eli seuraten kun veli tarvitsi satoja ja tuhansia toistoja.

Kolmas lapsemme on äärimmäisen voimakastahtoinen, ei erityinen kuitenkaan. Sen kaikki tunteet on suuria, olipa ne hyviä tai huonoja. Jokaikisesta asiasta väännetään ja väännetään. Päiväkodissa joka päivä saamme kuulla kuinka eivät joko saa lasta ulos, syömään, nukkumaan, tottelemaan jne. Kotona saamme kyllä, jossain vaiheessa. Voin kertoa että tämä 5 vuotias on eritysilastakin hankalampi ja työläämpi. Hän on nokkela, huumorintajuinen, eloisa, vilkas, tunteellinen. Aivan hurmaava lapsi jonka kanssa saa nauraa ja hassutella paljon. Hänestä tulenee isona jonkin sortin neuvottelija, hänen kanssaan on parhaimmillaan tunti neuvoteltu miksi pitää esimerkiksi käydä suihkussa. Hänellä on ikäsekseen viisaita mietteitä. Tuosta luonteesta on aikuisena hyötyä, nyt ei niinkään :D

Meillä on aina ollut kuri ja säännöt, jotkut lapset ei meillä edes viihdy sen takia. Mutta pakko, eikä se edes ole sen "isompaa" kuin se että säännöistä pidetään kiinni. Jos sanotaan että kädet pestään ennen ruokailua, niin ne pestään ihan oikeasti, joka kerta. Tuollaisista emme edes voi luistaa koska erityinen jättäisi jo sen yhden poikkeaman perusteella seuraavankin kerran kädet pesemättä. Sama kuopuksen kanssa, pakko viedä asiat loppuun asti muuten seuraava kerta olisi hankalampi.

Eli näin erityislapset äitinä en sanoisi kuitenkaan että aina olisi rankempaa. Lapsia on niin erilaisia. Itseä on siunattu kolmella hyvin erilaisella lapsella, jokaisessa on omat hyvät ja huonot puolensa. Joka luonteenpiirteelle on paikkansa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ymmärrän, mutta sitä taas en ymmärrä, että lapsella on diagnosoitu ongelma ja silti vielä pukataan lisää lapsia, että saadaan valittaa vielä enemmän jaksamisesta ( tai siis sen puutteesta).

Olet tooosi fiksu; luuletko, että jokainen lapsen saanut odottaa 5-7 vuotta ennenkuin tekee seuraavan lapsen, sillä ei ne neuorlogiset häiriöt ole heti havaittavissa.

seuraavat lapset eivät välttämättä ole sairaita.

Kaltaisesi henkilö sitävastoin on jollakin tavalla itse sairas, kun ei pysty nenäänsä pitemmälle näkemään.

Monen adhd:n vanhemmalla on itselläänkin adhd.

En edes halua ymmärtää, ja nyt teen selväksi heti eron oikeasti vammaisten ja näiden ns. ERITYISTEN välillä! Hyvällä ystävälläni oli "erityis"lapsi, oli ADHD-diagnoosi, oli päiväkodissakin erityisryhmässä ja oli oma ohjaaja. Äiti oli yh, täysin pihalla vanhemmuudesta eikä kasvattanut lasta yhtään. No, lapsi sijoitettiin 4-vuotiaana, ja kas kummaa kun 3 kuukauden päästä sijoituksesta kaikki erityistoimet purettiin ja 6 kuukauden päästä todettiin että ADHD-diagnoosi on väärä ja sekin purettiin. Nyt lapsi on normaali ja terve 6-vuotias.

Että semmoisia on suuri osa näistä "erityis"lapsista.

Ihan oikeista vammaisista lapsista kyllä sitten tiedän paljonkin, serkullani on down-lapsi ja hänen vanhempiaan arvostan paljon.

Vierailija kirjoitti:

Erityislapsi on käsitteenä aivan liian laaja.

Alkuun en ymmärtänyt näitä keskusteluja ollenkaan, kun puhuttiin rankkuudesta erityislapsen kanssa. Minulla on erityislapsi, tai no teini jo nyt. Hänen erityisyytensä on diagnosoitu alakoulussa, hän on käynyt peruskoulunsa pienluokassa hojksin kanssa ja kulkenut koulumatkansa taksilla. Hänellä on vaikea lukihäiriö.

Hän on ollut aina maailman helpoin lapsi. Suloinen, äärimmäisen kiltti (liiankin), hymyilevä ja kaikkien kaveri. Julkisilla paikoilla hän on aina kävellyt käsikädessä kanssani. Yhtään itkupotkuraivaria emme ole kokeneet. Päinvastoin, tämä lapsi on silmät suurina hämmästellyt parkuvia lapsia ja kommentoinut että "äiti katso, onpa tuhma lapsi".

Minua vähän risoo näissä keskusteluissa liika yleistäminen. Ei erityislapsi ole välttämättä mikään äärimmäisen raskas hirviökakara, vaan ulospäin voi olla ihan tavallinen lapsi.

Melkeinpä sama meillä. Poika on 9v, kiltti, ystävällinen, kaikkien kaveri.

Laaja-alainen oppimisvaikeus ja lukihäiriö.

Opettajat kehuvat kuinka osaa ottaa toiset huomioon ja mainitsevat että se on nykyään aika harvinaista.

Myös julkisilla paikoilla käyttäytyy esimerkillisesti.

Todella ihana lapsi, joka osoittaa hellästi tunteita koko perheelle, on todella eläinrakaskin.

Miksi pitäisi ymmärtää? Kun näen olen vain ylpeä ja tyytyväinen, että omani on normaali terve lapsi.

Jos päättää hankkia lapsen, on AINA riski, että syntyykin erityislapsi

Vierailija kirjoitti:

Poikani on erityinen ja ikävuodet 1-4 oli työläitä ja apua ei neuvolasta tullut koska esikoisen äitiä ei uskota. Sitten syntyi keskimmäinen lapsistamme ja voi elämä sentään miten helppo tapaus vielä 8 vuotiaana. Se työmäärä verrattuna esikoiseen ei ole puoliakaan, päinvastoin, hän oppii kaiken todella varhain kun eli seuraten kun veli tarvitsi satoja ja tuhansia toistoja.

Kolmas lapsemme on äärimmäisen voimakastahtoinen, ei erityinen kuitenkaan. Sen kaikki tunteet on suuria, olipa ne hyviä tai huonoja. Jokaikisesta asiasta väännetään ja väännetään. Päiväkodissa joka päivä saamme kuulla kuinka eivät joko saa lasta ulos, syömään, nukkumaan, tottelemaan jne. Kotona saamme kyllä, jossain vaiheessa. Voin kertoa että tämä 5 vuotias on eritysilastakin hankalampi ja työläämpi. Hän on nokkela, huumorintajuinen, eloisa, vilkas, tunteellinen. Aivan hurmaava lapsi jonka kanssa saa nauraa ja hassutella paljon. Hänestä tulenee isona jonkin sortin neuvottelija, hänen kanssaan on parhaimmillaan tunti neuvoteltu miksi pitää esimerkiksi käydä suihkussa. Hänellä on ikäsekseen viisaita mietteitä. Tuosta luonteesta on aikuisena hyötyä, nyt ei niinkään :D

Meillä on aina ollut kuri ja säännöt, jotkut lapset ei meillä edes viihdy sen takia. Mutta pakko, eikä se edes ole sen "isompaa" kuin se että säännöistä pidetään kiinni. Jos sanotaan että kädet pestään ennen ruokailua, niin ne pestään ihan oikeasti, joka kerta. Tuollaisista emme edes voi luistaa koska erityinen jättäisi jo sen yhden poikkeaman perusteella seuraavankin kerran kädet pesemättä. Sama kuopuksen kanssa, pakko viedä asiat loppuun asti muuten seuraava kerta olisi hankalampi.

Eli näin erityislapset äitinä en sanoisi kuitenkaan että aina olisi rankempaa. Lapsia on niin erilaisia. Itseä on siunattu kolmella hyvin erilaisella lapsella, jokaisessa on omat hyvät ja huonot puolensa. Joka luonteenpiirteelle on paikkansa.

Miksi olet saanut lisää lapsia, vaikka sait jo erityislapsen?

Eivät tajua. Ja vielä harvempi tajuaa, kuinka vaikeaa erityislapsella itsellään on. Siitä ei itseasiassa juurikaan puhuta. Tuli mieleen tuosta "kaverin lapsi on aistiyliherkkä"-ketjusta. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, kuinka paljon lapsi voi itse ongelmastaan kärsiä. Tiedän tämän itse, koska minulla on Aspergerin oireyhtymä. Ei kukaan ole koskaan kysynyt, miltä minusta itsestäni tuntuu, kun kärsin mm. vaikeasta aistiyliherkkyydestä. Kaikki sympatia tietysti erityislasten vanhemmille, en minäkään tiedä miten rankkaa se on, mutta toivoisin kiinnitettävän huomiota myös meidän omaan näkökulmaan.