Olen 23 ja minulla ei ole ollut juurikaan kavereita elämän aikana

Vierailija kirjoitti:

Yksinkin voi tehdä vaikka mitä. Älkää piiloutuko koteihinne.

Kotonakin voi tehdä vaikka mitä. Itse nautin järjestelystä ja siivoamisesta enemmän kuin mistään. Mikäli kokee ettei yksinäisyys ole ongelma, niin minusta koti-ihmisenä olemisessa ei ole mitään vikaa.

Minulla on yksi tuttu, joka on teidänlaisenne. Ja olen ajatellut juuri noin, että hän on syntynyt tänne väärään aikaan tai väärään paikkaan. Olen yrittänyt vetää häntä tähän maailmaan mukaan, mutta kun hän ei kuulu tänne, niin eihän siitä mitään tule. Ei ole mukavaa katsoa sivusta sitä kiduttavaa rämpimistä, jolla hän yrittää päästä tämän elämän läpi.

Minäkin olin sinun iässäsi kaveriton. Oli niitä tuttuja mutta ei ketään kenen kanssa olisi halunnut olla tai tehdä jotain. Kun pääsin opiskelemaan, tapasin niin huippu tyyppejä, joista yksi jäi parhaimmaksi ystäväksi ikinä. Tajusin että hyvät ystävät ovat oikeasti harvassa eikä todellakaan ole itsestään selvää että sellaisia on. Opiskelu on silleen otollinen paikka ystävystyä kun usein on samoista asioista kiinnostuneita luokkakavereita, vaikka ei sekään aina riitä. Minulle ystävyys on kuin toinen parisuhde ja sen ylläpitäminen vaatii paljon. Ei ystävien määrä vaan se laatu :)

Minulla on ollut kyllä kavereita, mutta heidänkin seurassaan olin yksinäinen. Veikkaan, että se on vaan tunne. Jos aidosti olisi kiinnostunut ihmisistä, sitä varmaan juttelisi heille. Esittäisi kysymyksiä, kuuntelisi. Mutta me, jotka emme sitä tee, emme varmaan aidosti ole niin kovin kiinnostuneita muista.

Nyt olen 37-vuotias enkä kärsi yksinäisyydestä millään tavalla. Menen minne haluan, en koe oloani mitenkään noloksi elokuvissa tai ravintoloissa yksin. Kukaan ei tuijota minua, jos en itse tuijota ensin.

Oikeita ystäviä on harvassa, loput sitten kavereita ja hyvänpäivän tuttuja.

Kuinkahan monella teistä "yksinäisistä" on kuitenkin puoliso.

"Minulle ystävyys on kuin toinen parisuhde"

Olen 32 ja samassa tilanteessa.

"tuttuja" kyllä on, mutta heitä ei kiinnosta olla yhteyksissä. Ei vaikka itse olen yrittänyt pitää yhteyttä.

Yksi ihminen oli, joka jaksoi. Nyt hänkin kuoli.

Omat vanhemmat vain pahentavat oloa.

Olen käynyt yksin koulussa, lomilla ulkomailla, tapahtumissa, leffassa jne. Olen yrittänyt käydä treffeillä, muttei ketään ole kiinnostanut.

En ole koskaan seurustellut. Ei varmaan tarvitsisi mainita, että tuo yksi joku kuoli, oli ainut joka olisi halunnut seurustella.

Jotenkin tuntuu raskaalta ajatella, että seuraavat 6 vuotta koulussa olen yksin, sitten valmistun ja käyn töissä, ja olen vain yksin. Ei miestä, ei lapsia, ei kavereita.

Miksi haalia sitten rahaa ja materiaa ja kuolla lopulta pois? Eihän sillä ole mitään merkitystä. Se kallis arkku ja hautakivi ei paljoa lämmitä.

Ei se kavereiden määrä, vaan laatu. Itse olen mieluummin hyvässä seurassa muutaman kerran vuodessa kuin joka päivä huonossa. Muutenkin ihmiset suorastaan pelkäävät yksin olemista ja tyytyvät huonoon seuraan. Johtuuko se sitten nykyajasta ja siitä, ettei uskalleta kohdata itseään, en tiedä.

Ei kuitenkaan tee ihmiselle hyvää olla ilman sosiaalisia kontakteja jopa vuosia. En oikein osaa neuvoa, miten löytää ystäviä, sillä olen saman ikäinen kuin sinä ja löytänyt omat kaverini lukiosta sattuman kautta. Jos minulla ei olisi yhtään hyvää ystävää, niin yrittäisin kaiketi löytää sellaisia asioiden parista, joista pidän. Eristäytyminen vaikuttaisi mielenterveyteeni negatiivisesti, joten en haluaisi elää tässä maailmassa täysin ilman kontakteja muihin.