Mitä luulit olevasi, muttet ollutkaan

Itse luulin olevani rauhallinen ja pitkäpinnainen. En oikeasti hermostunut ikinä. Mitään draamaa ei ollut elämässäni koskaan. 

Sitten olen ollut kolmessa parisuhteessa (yksi näistä jatkuu edelleen) ja olen ollut jokaisessa lyhytpinnainen kiukuttelija ja tiuskija. En tietenkään koko aikaa ja lepyn aika nopeasti, muutenkin osaan hillitä itseäni kun järjellä ymmärrän että reaktioni on liioittelua. Mutta kun ärsyttää!

Ja kaikkia kumppaneita olen aidosti rakastanut, toivonut parasta ja panostanut suhteisiin enkä edelleenkään inhoa exiäni. Jostain syystä vain olen parisuhteissa kova hermoilemaan.

Luulin olevani empaattinen, kunnes tajusin ymmärtämättömän ja vihaisen suhtautumiseni parisuhdeväkivallan jatkuvia uhreja, etenkin äitejä, kohtaan.

Luulin olevani fiksu ja järkevästi ajatteleva ja toimiva henkilö mutta olen havahtunut siihen, että olenkin tehnyt elämässäni lähes ainostaa huonoja ratkaisuja ja päätöksiä.

Luulin että minusta olisi tullut "jotakin"... Toimin nyt monien mutkien kautta lastenhoitajana ja inhoan työtäni😒

Luulin olevani menestyvä ja että minusta tulisi jotain. Minusta tulikin mt-ongelmainen sairaseläkeläinen jonka vähäinenkin stressi murtaa.

Luulin olevani väärässä, mutta olinkin oikeassa.

Minä luulin olevan läänintaiteilija, mutta olinkin vain pelkkä juoppo, jolla oli suuret puheet...

Luulin olevani äitityyppiä ja haluavani suuren perheen, mutta tajusin ekan jälkeen, että olenkin iloin pienen perheen äiti.

(ja palstan mukaan vielä mokkapalaäiti :D)

Luulin olevani se tyyppi, joka vain joskus tarvitsee antibiootit terveyskeskuksesta. Heps, en ollutkaan! Monta kremppaa on puhjennut muutaman vuoden sisään.

Luulin olevani fiksu ja ahkera mutta nyt en saa edes maisterintutkintoa tehytä. Olen vetkuttanut gradun kirjoittamista kolme vuotta ja tänään sain kuulla, että opiskeluoikeutenikin oli mennyt umpeen. en ymmärrä mitä minulle tapahtui. Olin hyvä koulussa ja suuri haaveeni oli viimein aikuisiällä saada toiveeni toteutettua. Ehkä työelämä ja muu arjen pyörittminen oli liikaa. En oikein usko siihenkään. Henkinen kantti ei vain kestänyt. olen tosi köyhästä duunariperheestä. Ehkä tausta koitui kohtalokseni. En pystynyt murtamaan lapsuudenperheeni matalas sosiaalisen statuksen liitupiiriä. TUnnen oloni todella kurjaksi.

Luulin, ettei tupakointi olisi ollut dealbreaker parisuhdetta ajatellen.

Luulin väärin. 

Vierailija kirjoitti:

Luulin olevani menestyvä ja että minusta tulisi jotain. Minusta tulikin mt-ongelmainen sairaseläkeläinen jonka vähäinenkin stressi murtaa.

Sama. En ole tosin eläkkeellä (vielä), mutta muu täsmää. Lisäksi olen yksinäinen. Luulin että niin kuin muutkin, olisin ihminen josta toiset voisivat pitää ja joka olisi kelpaava ihmissuhteisiin. Nyt olen ymmärtänyt, että vietän koko elämäni yksin. 

Luulin olevani hyvä ammatissani, hyvä isä ja pysyväni ikuisesti hoikkana.

No en ollu.

Aito suomalainen mutta ilmeisesti en olekaan. Sukunimeni ei nimittäin ole nen-päätteinen. :/

Luulin olevani taiteilija ja luulin olevani fiksu. Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli 9,8. Ei minusta sitten tullutkaan mitään. Olen taivaanrannan maalari ja mummo.

Hyvä ystävä

Hetero

Voitko avata hieman? Mulla sama prosessi ilmeisesti alussa(sairauslomalla uupumuksen/masennuksen takia 4kk).

Nuorena jokainen kesätyö ja osa-aikainen työ (siivous ym.) oli niin ahdistavaa ja tuskastuttavaa että mietin jo onko minusta ikinä työssäkävijäksi vai olenko jokin adhd tai mielenterveysongelmainen. No nyt olen vastuullisessa ja kiireisessä työssä eikä ole mitään ongelmia. Syytän huonoja työehtoja, köyhyyttä eli huonoa palkkaa ja huonoa perehdytystä. 

Luulin että minusta tulisi johonkin firmaan tunnollinen ja hyvä työntekijä, jolle käy tylsät rutiinityötkin vuodesta toiseen. Kukaan ei ole tarvinnut työpanostani, joten kitkuttelen työmarkkinatuella hamaan eläkeikään asti, reilut 15 v. ainakin.