Mitä tapahtui ennen kuin romahdit?

Liikaa alkoholia ja bentsoja, ei pysynyt enää pystyssä.

Olin luullut olevani toipumassa flunssasta, kun yhtäkkiä myyntikäynnillä aloin yskimään, enkä pystynytkään lopettamaan, hyvin kiusallista. Ei tuo kuulosta siltä, että olisi menossa ohi, sanoi asiakas. Ei se mennytkään. Siitä lähtien jatkuvaa sairastelua, kerkesin myös ahdistua ja masentua tilanteestani, mutta sain sentään yläpään hoidettua.

Musta tuntuu, että romahdan pian. En jaksa enää puhua, kaupassa käyminenkin on ahdistavaa ja raskas ajatus. Ei ole nälkä, väsyttää vaikka nukkuisin 10h, jos tulee hauska juttu nauran sille kuin viimeistä päivää. Päivässä odotan vain nukkumaanmenoa. En tee mitään. En halua kohdata ihmisiä. Vaikeaa lähteä puistoon, missä voi joku vielä katsoa silmiin. Kodissa pienet sotkut ahdistaa. Siivoan joka toinen päivä kunnolla. Olen taaperon kanssa ollut kotona reilu kaksi vuotta. Isänsä kanssa ei olla yhdessä, häntä kiinnosti muut naiset enemmän. Töitä olen hakenut mutten saanut enkä päässyt edes kouluun. Luuseri mikä luuseri.

Itkin. Itkin aamuisin aängystä noustessa, itkin päivällä töissä, itkin kotimatkalla, itkin illan, itkin itseni uneen ja heräsin taas itkemään.

#5 kanssa tosi samoja, olen tilassa edelleen ja aion varata ylihuomenna lääkärin, kun on töissä sellainen aamu, jolloin 1. asiakkaat tulevat vasta klo 10. Itsekin olen vain halunnut uskoa päivästä toiseen, että jospa tämä olo tästä itsestään helpottuisi. 3 v sitten vastaava tilanne, aloitin lääkityksen joka auttoi. Pelkään romahtavani, tuntuu kuin olisin aivan jonkun ison kuilun reunalla. Herään aamuyöstä tuskaan ja hikeen, ahdistukseen. Itsetuhoisia toiveita, samalla pelkään kuolemaa äärimmäisen paljon. Pakkoliikkeitä (silmän räpsytystä) ja äännähtelyä (huokailua ja lyhyitä äännähtelyitä) ilmennyt lähipäivät. Olen näistä oireista todella huolissani ja häpeissäni, pelkään jatkuvasti että joku huomaa ne. Ahdistus lähti muutosta uudelle alueelle, lisäksi olen äärimmäisen ahdistunut ajan kulusta, lasten kasvamisesta ja irtaantumisesta,syövästä ja kuolemasta.

Olen huojentunut tästä keskustelusta, koska olen tuntenut olevani niin totaalisen yksin tuntemustni kanssa tässä maailmassa. Tsemppii meille ja muistakaa, että tämä on vain välivaihe; elämä hymyilee vielä!

Ruokahalu katosi, kylmä hiki, tärinä (kuin verensokeri olisi koko ajan alhaalla). Aistit heikkeni.

Vihaan itseäni, vihaan elämääni, juon liikaa, käytän satunnaisesti huumeita, koska se helpottaa.

Olin täysin normaali perheenäiti ennen kuin lapseni vietiin minulta (yksi lapsi siis). Isä vei, asuu toisessa maassa nykyään, minä hajosin. Apua olen hakenut, kukaan ei auta. Ei Kela, ei sosiaalitoimisto, ei lastensuojelu.

Myyn itseäni saadakseni rahaa. En pysty normaaleihin töihin. En nuku, en syö eikä mikään kiinnosta.

Hyvinvointivaltio my ass. Luulin että tässä maassa saa apua kun sitä tarvitsee, mutta ei.

Erittäin rankka puolivuotinen huipentui työpaikan yt-neuvotteluiden jälkeen irtisanomiseen, samalla isä sai syöpädiagnoosin ja kuoli alle kuukaudessa. En juurikaan nukkunut, itkin vain, en syönyt, olin apaattinen ja ajatukset kiersivät kehää. Fyysisiä oireita oli jos vaikka mitä, päänsärystä outoihin värinöihin kropassa. Sain nukahtamislääkettä ja kävin juttelemassa psykologin kanssa. Ihmeen nopeasti pääsin pahimman yli ja uusi työ oli pelastukseni. Silti tuntuu että vielä 3v tuon tapahtuneen jälkeen olen edelleen "heikompi ihminen" enkä oma itseni... nuo rankat kokemukset muuttivat elämääni pysyvästi 🙁

Mitä se romahdus sitten käytännössä piti sisällään? Mistä saitte apua?

Nimim. Hälytyskellot alkoi soida päässä tätä keskustelua lukiessa

Vakava unettomuus.

Unettomuus, paniikkikohtaukset joita ei ennen eikä jälkeen ollut. Jatkuva ahdistus ja pakonomainen tarve tehdä koko ajan jotain. Ei pystynyt enää rauhoittua ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että romahdan pian. En jaksa enää puhua, kaupassa käyminenkin on ahdistavaa ja raskas ajatus. Ei ole nälkä, väsyttää vaikka nukkuisin 10h, jos tulee hauska juttu nauran sille kuin viimeistä päivää. Päivässä odotan vain nukkumaanmenoa. En tee mitään. En halua kohdata ihmisiä. Vaikeaa lähteä puistoon, missä voi joku vielä katsoa silmiin. Kodissa pienet sotkut ahdistaa. Siivoan joka toinen päivä kunnolla. Olen taaperon kanssa ollut kotona reilu kaksi vuotta. Isänsä kanssa ei olla yhdessä, häntä kiinnosti muut naiset enemmän. Töitä olen hakenut mutten saanut enkä päässyt edes kouluun. Luuseri mikä luuseri.

Käy puhumassa jollekin. Elä tunne itseäsi huonoksi työttömyydestä. Töitä ei vain riitä kaikille. Teet jo maailman parasta työtä kun pidät yksin huolta lapsestanne. Voimia, voimia,voimia!!!

Vierailija kirjoitti:

Mitä se romahdus sitten käytännössä piti sisällään? Mistä saitte apua?

Nimim. Hälytyskellot alkoi soida päässä tätä keskustelua lukiessa

Muutuin toimintakyvyttömäksi. En päässyt sängystä ylös, ja kun pääsin en pystynyt keskittymään mihinkään. Avun sain työterveydestä, ensin pari kuukautta saikkua ja masennuslääkitys, ja siitä sitten vähitellen siirryin oman kunnan psykologin vastaanotolle.

Unettomuus, itkuisuus tai vaihtoehtoisesti täydellinen robottimaisuus, itsetuhoiset ajatukset ja paniikkikohtaukset edelsivät lopullista romahtamista.

Minäkin hakeuduin työterveyteen siinä vaiheessa, kun ahdistus oli niin voimakasta, etten pystynyt keskittymään enää mihinkään ja lisäksi paniikkikohtauksia tuli säännöllisesti mm. autolla ajaessa. Itse tosin näin ainoana vaihtoehtona kuoleman, mutta läheiseni ohjasivat hoitoon.

Minäkin hakeuduin työterveyteen siinä vaiheessa, kun ahdistus oli niin voimakasta, etten pystynyt keskittymään enää mihinkään ja lisäksi paniikkikohtauksia tuli säännöllisesti mm. autolla ajaessa. Itse tosin näin ainoana vaihtoehtona kuoleman, mutta läheiseni ohjasivat hoitoon.

Mulla romahdus oli psykoottinen masennus ja tietysti fyysisestikään en jaksanut mitään noin vuoteen.