Kauan parisuhteessa olleet: Miten kestätte intohimon hiipumisen?

Onkohan tämä nyt se seitsemännen vuoden kriisi, vai mikä? Ajatuksiin on viime aikoina tullut yhä useammin se, että alkuhuuma on tässä suhteessa jäänyt jo vuosia sitten taakse, eikä sitä saa koskaan takaisin. Siis sitä jännitystä, intohimoa, koko pään sekoittavaa halua, sietämätöntä oloa jos ollaan erossa.

Että tässäkö tämä nyt on. Loppuelämä vailla intohimoa. Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan, jos olette sen kokeneet. Alkuhuuma ja pohjaton himo. Kun toinen on pelkkää seksiä silmissäsi.

Kaipaan sitä niin, että ihan kipeää tekee!

Silti en koskaan vaihtaisi tätä parisuhdetta pois. On hyvä ja turvallinen olla. Tuntee toisen läpikotaisin. Arki sujuu mitä parhaiten. On hauskaa yhdessä, joka päivä. Kaikki terävät kulmat on yhdessä hiottu, niin enää ei satu lainkaan. Mutta intohimoa ei ole. Yhtään. Kaikki on kokeiltu kyllä, pienistä asioista valtaviin.

Millä tästä kaipuusta pääsisi? Kadehdin "vapaita" ihmisiä. Niitä, jotka pääsevät kokemaan ihastumisen ja ensihuuman. Mitään muuta en sinkkuudesta ja parisuhteen alusta kaipaisi, koska luonteelleni sopii niin paljon paremmin tämä yllätyksetön, turvallinen arki.

Olen sitä mieltä, että ihminen ei ole luonnostaan yksiavioinen, vaan se päätös on itse tehtävä. Ja helppoa se ei aina ole. Olen keskustellut asiasta puolisoni kanssa, ja varovasti ottanut esille myös mahdollisuuden avoimeen suhteeseen, siis vapauteen molemmille. Vastakaikua en saanut. Hän ei halua jakaa minua. Päädyimme siis siihen, että hän on vapaa menemään ja tekemään mitä tahansa, mutta minä en. Tiedostan itse sen tarpeen, enkä halua kahlita toista siten kuin nyt koen itse olevani kahlittu. En koe minulla olevan edes oikeutta kieltää toiselta sitä.

Joka päivä ajatukseni karkaavat haaveiluun. Saapuisi komea prinssi valkoisen ratsun selässä ja veisi minut uskomattomaan seikkailuun, näin kärjistäen. Sisimpään sattuu, kun haluaisi haluta, haluaisi taas ihastua, mutta ei pysty. Kun kaipaa sitä tajunnanräjäyttävää ... mitä? Mitä se edes oikeastaan on. En tiedä. Sama kaava niissä haaveissa kuitenkin on: joku tajuttomasti haluttava vie pois tästä arjesta, antaa vapauden edes hetkeksi. Räjäyttää tajunnan täydellisellä fyysisyydellä ja tarjoaa minulle tyydytyksen niissä tarpeissa, joita tämä parisuhde ei tyydytä. Ei se kuitenkaan pelkkää fyysistä olisi. Kaipaan kai myös ihastumista. Ja kuitenkaan en koskaan pettäisi puolisoani, koska hän on minulle tärkeämpi kuin mikään muu.

Miten tästä pääsee? Kuitenkin edessä on vielä vuosikymmeniä tätä elämää jäljellä. Miksi ihminen on niin tyhmä, että kaipaa aina jotakin, mitä ei voi saada. Kun ei osaa olla täydellisen tyytyväinen siihen, mitä on, ja sillä tyydytetty. Päivät menevät kaivatessa jotakin, joka ei ole edes todellista. Ei se olisi sellaista, jos sen oikeasti kokisi. Elämä ei mene niin kuin haaveilee, koskaan. Aika on kullannut muistot suhteiden alkuajoista, ja siltikin muistan, miten vaikeaa ja sietämätöntä se välillä oli. Silti ajatus ei jätä rauhaan: kaipaan intohimoa. Kaipaan alkuhuumaa. Kaipaan ihastumista, rakastumista. Sitä, että joku katsoo minua niin...haluten, himoiten, pitäen kauniina ja ihmeellisenä, kaivaten aina vain lisää. Ei saa tarpeekseen. Sitä katsetta ei ole minuun luotu tässä parisuhteessa enää vuosiin...

Pyydän teitä jakamaan ajatuksianne ja kokemuksianne. Saa minut tuomitakin, mutta tuskin osaatte mitään sellaista sanoa, mitä en olisi jo itselleni miljoona kertaa sanonut.