Liian haikeaa kun lapset kasvaa,

Juu, ne on vielä pieniä.

T. Äiti jolla ottanut tosi tiukille se (itkuun asti), että esikoinen aloitti viime to lukion jonka myötä maailma avartui hirveästi (koulumatkat aamuisin/iltapäivisin aivan erilaiset jne) ja napanuora vinkuu kireänä. Kuopus aloitti 8-luokan.

Ala-astelaisten vanhemmilla ei ole vielä mitään syytä ajatella lasten kasvamista. Yhteisiä kiireisiä vuosia on vielä runsaasti jäljellä. Omalla kohdalla kuopuksenikin on jo 20-vuotias ja ymmärrän perheeni nyt oikeastaan hajonneen. Lapset perustavat omat perheensä tahoillaan ja meidän perheemme yhteinen taival on tavallaan ohi. Miehen kanssa jatkamme tästä pariskuntana, mutta emme enää samalla tavalla perheenä kuin aiemmin. Sitä ei tule perhettä perustaessaan niin ajatelleeksi, että tämä perhe hajoaa aikanaan väkisinkin.

Vierailija kirjoitti:

mä en kestä tätä. Sanokaa mulle, että nuo ala-astelaiset on pieniä ja ne ei vielä muuta kotoa.

Törkeä aloitus, joillain lapset eivät muuta koskaan kotoa. Ja oletko tosissasi, että haikailet pikkulapsiaikaa? Mitä ihmettä? Ainoa järkevä tapa on odottaa epätoivoisesti sitä, että lähtevät kotoa. Ongelmana vain on se, että joillakin se on koko elämän kakku. Hirvittävä kohtalo.

Vierailija kirjoitti:

Ala-astelaisten vanhemmilla ei ole vielä mitään syytä ajatella lasten kasvamista. Yhteisiä kiireisiä vuosia on vielä runsaasti jäljellä. Omalla kohdalla kuopuksenikin on jo 20-vuotias ja ymmärrän perheeni nyt oikeastaan hajonneen. Lapset perustavat omat perheensä tahoillaan ja meidän perheemme yhteinen taival on tavallaan ohi. Miehen kanssa jatkamme tästä pariskuntana, mutta emme enää samalla tavalla perheenä kuin aiemmin. Sitä ei tule perhettä perustaessaan niin ajatelleeksi, että tämä perhe hajoaa aikanaan väkisinkin.

Ei hajoa. Jotkut joutuvat oikeasti sitoutumaan lapseensa, koko elämäksi. Jos on erityislapsi tai kehitysvammainen, hän asuu kotona koko elämänsä. Miettikääpä sitä kohtaloa vanhemmilla.

16 vuotta lapsiperhe-elämää jo takana ja kyllä odottelen jo sitä päivää kun on taas rauha talossa.

Minä en ole kokenut haikeana. Kamalaa olisi, jos ei näkisi lastensa kasvavan ja aikuistuvan. 

Mulla on add-nuori, ja täytyy sanoa, että olen tavattoman onnellinen nähdessäni hänen kasvamisestaan (nyt 16), sillä se vähentää murheitani äitinä, kun näen hänen pärjäävän.

En koe, että perhe hajoaisi, kun lapset muuttavat omilleen. Perhe muuttuu ja laajenee mahdollisten uusien jäsenien myötä. On hienoa, kun lapset pärjäävät omillaan, yksi äitiyden onnellisimmista hetkistä.

Vaikka kuinka olisi iloinen siitä, että lapset kehittyvät normaalisti ja aloittavat oman elämänsä (mikä on tietysti jokaisen vanhemman toive), ei ole tavatonta tuntea haikeutta kun tietää, ettei esim. koskaan enää tule imettämään tai ei koskaan enää istu letittämässä pienen tytön tukkaa.

Joo, haikea päivä. Olen itkeskellyt vähän väliä. Ap

Mikä haikistaa?

Ala-asteikäiset on vielä pieniä:)

Ehdit vielä moneen kertaan tuskastumaan ja väsymään heihin ennenkuin ovat lukiossa ja täysi-ikäisiä! Aikaa on  - 8 vuotta??

Mä olen antanut lapsilleni juuret ja siivet, sen parempaa perintöä en voi antaa.

Riippumalla heissä ja tekemällä heidät riippuvaisiksi meistä vanhemmista en palvele kenenkään etua. Ovat rakkaita aina (vanhimmat jo reilusti yli 30v) mutta elävät omaa elämäänsä. Mitä paremmat välit ja taustatuki sitä läheisempiä ovat vielä lähtönsä jälkeen. Meillä pidetään yhteyttä monta kertaa viikossa ja taas viikonloppuna keräännytään yhteen. Eivät he mihinkään katoa:)

Opin tämän omasta lapsuudestani missä olin kauan kaivattu (8 km jälkeen) ainokainen ja äitini pelkäsi jokaista liikettäni ja kaikkea tekemistäni. Olisi kieltänyt kaiken jos olisi voinut. Siksi minun oli pakko repäistä itseni rajusti irti murrosiässä ja olinkin "kadonnut" lapsi yhden kesän! Sen jälkeen äitini luotti minuun ja elämämme normalisoitui, välimme olivat lopulta tosi hyvät

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kuinka olisi iloinen siitä, että lapset kehittyvät normaalisti ja aloittavat oman elämänsä (mikä on tietysti jokaisen vanhemman toive), ei ole tavatonta tuntea haikeutta kun tietää, ettei esim. koskaan enää tule imettämään tai ei koskaan enää istu letittämässä pienen tytön tukkaa.

Mä letitän nyt ison tytön tukkaa:) Kuopus on 15v ja meillä on iltarutiini, hän haluaa letit yöksi mutta ei "osaa" tehdä niitä itse. Siksipä katsomme illalla tv:tä samalla kun letitän ja sivelen hänen hiuksiaan. Saamme kumpikin näin sopivan annoksen läheisyyttä ilman että siitä tehdään isoa numeroa.

Ja nyt kun ei enää ole niitä imetettäviä voin nauttia pienistä lapsenlapsista täysillä! Ei se vauvan tuoksu ole yhtään huonompi vaikkei sitä nuuski omasta lapsesta, lapsenlapsi on aarre yhtälailla.

12

Vierailija kirjoitti:

En koe, että perhe hajoaisi, kun lapset muuttavat omilleen. Perhe muuttuu ja laajenee mahdollisten uusien jäsenien myötä. On hienoa, kun lapset pärjäävät omillaan, yksi äitiyden onnellisimmista hetkistä.

Totta, olen samaa mieltä, mutta olihan se haikeaa kun lapsi muutti pois kotoa, varsinkin meillä kun lähti 150 km päähän. Pientä ylpeyttä saa tuntea kun lapsi pärjää, rahallisesti ja muutenkin, omillaan. Tuli kyllä itkuja tirautettua, ihan ikävästä ja siitä että "tässäkö tämä nyt oli" ja "miten voi mennä aika näin nopeesti". Pesä tyhjeni kerralla kun ei ole kuin yksi lapsi. Toisaalta nautin suunattomasti omasta ajasta ja rahasta :)

Tyttökaverin myötä perhe on laajentunut.

Vierailija kirjoitti:

Joo, haikea päivä. Olen itkeskellyt vähän väliä. Ap

Lapset ovat lainaa vain.. Meillä lähti kaksi vanhinta muutama vuosi sitten omilleen, kolme viikkoa oli välissä. Silloin otti äidillä (minulla) hiukan kipiää..kotiin jäi kuopus, joka on nyt armeijassa. Talvella oli tilanne, kun toinen noista jo muuttaneista oli pari viikkoa täällä yökylässä, yöpyi täällä ja päivät harjoittelupaikassa. Tavarat olivat monessa kassissa pitkin lattioita (harjoittelua varten tarvitsi tavaraa)..ei laittanut niitä enää kaappeihinsa, kun ne ovat jo valjastettu muuhun käyttöön. Mieli jotenkin lepäsi, kun lapsi keräsi kamansa ja lähti, kun oli jo tottunut siihen, ettei sitä tavaraa enää loju ylt'ympäriinsä. Aika aikaansa kutakin, kiva kun käyvät, mutta kiva kun lähtevät omaan kotiinsa! Tottakai otan he takaisin, jos sellainen elämäntilanne tulee, mutta nyt asuvat toistaiseksi omillaan.

Me aloitettiin nuorena ja meillä lapsia paljon. Tee uusi pieni?;)