Mies haluaa elää " poikamieselämää"
Olen kohta 1,5 vuoden ikäisen pojan äiti (33 v.) ja meillä on toinen lapsi tulossa kesällä. Mieheni (38 v.) kanssa olemme olleet yhdessä 7 vuotta. Ongelmani on se, mieheni haluaisi edelleen elää (lapsen tulon jälkeen) vapaata ja itsenäistä elämää, eli hän haluaisi edelleen tulla, mennä ja harrastaa samaa tyyliin kuin ennen lasta.
Mieheni on aina ollut itsenäinen, tykännyt harrastaa vapaa-ajalla omia juttujaan. (Tämä asia oli tietenkin ihan OK, silloin kun meillä ei ollut lasta.) Suhteemmekin on aina ollut itsenäinen, emme ole koskaan rajoittaneet toistemme menoja -ja siihen en nytkään haluaisi ryhtyä. Mieheni tekee pitkiä päiviä töissä ja tulee kotiin aikaisintaan klo 18. Työn lisäksi hänellä 2-3 krt viikossa harrastuksia. Itselläni on omaa aikaa yleensä 1 ilta viikossa. Näin ollen perheen yhteistä aikaa viikolla on 1 ilta.
Suurin ongelma ovat viikonloput. Mielestäni viikonloppuisin olisi tärkeää viettää perheen yhteistä aikaa, ihan jo lapsen takia. Tästä emme kuitenkaan ole samaa mieltä mieheni kanssa. Hänen sanojaan lainatakseni: ¿Koska hänen vapaa-aikansa on kortilla=hän käy töissä, hänen tulisi saada harrastaa, mennä myös viikonloppuisin.¿ Muutenkin hän valittaa siitä, miten elämämme lapsen myötä on muuttunut tylsäksi, ettemme tee mitään erikoista ja ihmeellistä. (Pitää paikkansa, että teemme ¿vain¿ tavallisia lapsiperheen juttuja eli ulkoilemme, käymme kaupassa, olemme kotona, leikimme lapsen kanssa jne.) Muiden lapsiperheiden kanssa mieheni ei kovinkaan mielellään vietä aikaa, jos sitä ehdotan (" se on tylsää, siellä puhutaan vain lapsijuttuja" ). Tässä iässä kun ollaan, kuitenkin suurin osa tuttavaperheistä on lapsiperheitä. Emme käy usein baareissa, minulla ei ole siihen kiinnostusta ja mies käy ulkona ehkä 1 krt /kk. Ilmeisesti hän kuitenkin haluaisi käydä ulkona useammin¿. Hän kuulemma haluaisi entisen elämänsä takaisin, hän kaipaisi elämäänsä kipinää! Parisuhdetta emme ole hoitaneet aikoihin, ehdotukset tulevat aina minun puoleltani ja niihin ei tartuta. Meillä ei kuulemma ole enää mitään juteltavaa toistemme kanssa, ilmeisesti kotiäiti ei ole hänen mielestään mikään kovin kiinnostava persoona. Muutaman kerran olemme käyneet terapiassa ¿ sekään ei kuitenkaan tunnu auttavan. Mies on tullut sinne vastahakoisesti, hän kun ei usko, että terapia voisi auttaa. Siellä mies ei puhu kovinkaan paljoa, ja hänen mukaansa hän nyt vain on sellainen mies/isä kuin on ¿ se ei tule muuttumaan. Olenkin jo miettinyt eroakin, mutta lapsen takia se tuntuu huonolta ratkaisulta.
Olenkin myös ollut pettynyt siihen, ettei mieheni halua kovinkaan innokkaasti viettää aikaa lapsensa kanssa. (Ja kohta on vielä toinen lapsi tulossa.) Tuntuu pahalta, että niissä harvoissa tilanteissa kun minulla on menoa, mieheni vie usein lapsen hoitoon vanhemmilleen. Hän ei siis kerta kaikkiaan kestä ajatusta siitä, että hän viettäisi aikaa kotona oman poikansa kanssa pitempiä aikoja. Sehän olisi aivan tylsää!
Onko kenelläkään muilla samoja ongelmia? Miten teidän miehenne ovat löytäneet lapsen syntymän jälkeen ¿isän¿ roolin? Ovatko he joustaneet omasta vapaa-ajastaan, lapsen/lapsien hyväksi? Onko tämä ihan normaalia? Itse luulin, että ajan myötä mieheni sopeutuu siihen, että elämä muuttuu, kun lapsi tulee perheeseen...että sitä ei voi olla samalla lailla itsekäs. Kuitenkin olen varma, että mieheni rakastaa lastaan paljon, pitäisikö minun vain hyväksyä hänen tapansa rakastaa? Toivoisin, että mieheni tajuaisi mitä hän menettää, jos hän ei vietä aikaa lapsen/perheensä kanssa. Lapsi kasvaa isoksi niin nopeasti ja menetettyä aikaa ei saa takaisin. Eikä parisuhdekaan toimi, jos sitä ei hoideta.
Kommentit (11)
Hei ajattelin laittaa sinulle jotain...Meillä 5 lasta ja 6.des tulos kesällä.Minä olen ollut kotiäitinä jo 13 vuotta ja mieheni on pvä töissä.Välillä olen jotain ilta töitä tehnyt,mutta pieniä sellaisia.Koti äitinä kun on niin tavallaan teet aina ne samat jutut aamusta iltaan vuodesta vuoteen,ns,kiitosta saamatta.Mutta kotiäiti tekee tosi arvokasta työtä.Minun mieheni ei ole ikinä ns.omaaloitteisesti tehnyt kotitöitä vaan olen tehnyt ne itse.Ja siihenhän välillä väsyy.Itse en harrasta mitään,mutta monesti kun mieheni tulee töistä 4 hän syö valmiin laittamani rruuan ja menee nukkumaan ja herättyään lähden minä,kauppoihin,kirppareille,kampaajalle,ystävälleni jne.Taas mieheni ei käy paljoa kans missään mut tyk harrastaa kalastusta,sitä tekee sit välil ku mahdollisuus.Ei meilläkään miehen puolelta kaksinaista yhteistä aikaa tule ehdotusta,vaan mun puolelta,silloin menemme pitsalle yleensä,tai kesäisin mökille.Mutta sanon sulle et jos et viitsi isesi ulkonäöstä pitää huoltaesim.kampaajalla käydä säännöllisesti tai vaalia parisuhdetta niin sanon kokemuksesta et silloin alakaa parisuhde kärsiä,haluttaa lähtä pettämään ja ym sellasta.Vaikka lapsia onkin ei tarkota et jomman kumman tai molempien piutää ilta istua lasten kans leikkien lattialla et olet hyvä äiti tai isä,vaan kuhan annat esim.15 min täys painosta kiinnostusta lapsellesi esim leikkien niin sekin hyvä kuhan se on säännöllistä.Kehujiahan piisaa ja täydellisiä vanhempiamut jätä ne omaan arvoonsa.Anna miehesi harrastaamut harrasta sinäkin tai keksi jotain...eI SINUN TARVI KERJÄTÄ AIKAA ITSELLESI JOS MIEHESI PITÄÄ ITSESTÄÄN SELVÄNÄ OMAT JUTTUNSAKIN..Voi olla et alkuun viekin isovanhemmille lapsensa kun ei viitti olla,mut aikaa kun kuluu niin kyllä se tajuaa.Meil ainakin mies ei tahoo olla kun pieniä lapset,mut sit jos 2v ni paremmin sit jo on...
sitä vapaa-ajan viettämistä kotona (sitähän sinä ilmeisesti teet päivät pitkät)? Mutta vaatii tämä sitten sinultakin aika paljon: et saa arvostella tapaa, jolla miehesi lapsen hoitaa. Et sanallakaan.
Sopikaa pelisäännöt viimeistään nyt, jos niitä ei ole kerran vielä sovittu.
Hyvä alku voisi olla esim. se, että molemmat saavat yhtä monta vapaa iltaa viikossa. Viikonloppuna toisena päivänä toinen määrää mitä tehdään ja toisena toinen. Jos sovitte, että viikonloput ovat perheelle, niin ne ovat, mutta kumpikin vuorollaan päättää mitä silloin tehdään.
Lisäksi kannatta käydä keskustelu aiheesta mitä se miehesi oma elämä pitää sisällään. Miksi te ette siihen kuulu? Miten hän aikoo sen selittää lapsilleen, sitten kun he ovat aikuisia? (" Emmä viittinyt olla teidän kanssa, mull oli paljon tärkeempää tekemistä?" ) Jos ette todellakaan siihen kuulu, niin kannattaa kyllä ottaa suhteessa aikalisä. Saattaa olla ihan viisasta valottaa miehelle mitä kaikkea se oma elämä saattaa pitää sisällään, ihan pyykinpesua, ruoanlaittoa ja siivousta myöten.
Mä en ymmärrä sitäkään että miksi pitää lapsen syntymän jälkeen olla " vain" äiti taikka isä? Kun mun mielestä pitäis kuitenkin pyrkiä säilyttämään niitä omia menoja ja sitä omaa itseään koska yksilöitä me kuitenkin ollaan ja jos täytyy omistautua vain perheelleen ja sille äidin tai isän roolille tai aviopuolison roolille niin alkaahan se ahdistamaan!
Jos teillä on ennen ollut omia menoja ja yhteisiäkin menoja niin miksi ne omat menot pitäisi nyt jättää kokonaan? Tosin taas poikamieselämäähän ei pysty elämään jos on sitoutunut toiselle aikuiselle ihmiselle..eihän sitä ole voitu viettää enää teidän tilanteessa seitsämään vuoteen.. Jos miehesi kuitenkin sitä haluaa niin ilmeisesti rivienvälistä lukien hän haluaa erota. Ja mistä se sitten johtuu niin onko nimenomaa miehellä tunne että hän kelpaa enää vain puolisoksi ja isäksi? Miehesi kyllä tarvii huomioida se että oli tilanne mikä tahansa niin isänä hän pysyy lopun elämäänsä ja lapsi ei tule katoamaan mihinkään tuli ero taikka ei ja se vastuu täytyy säilyttää vaikka kuin poikamieselämää haaveilisikin!
Itse elän tietyllä tavalla samanlaista elämäntilannetta ja olen itse se osapuoli joka haluaa vapautta ja " omaa elämää" . Meillä kuitenkin mielestäni on alkanut nyt mennä huomattavasti paremmin kun tosissaankin meillä on omia menoja iltaisin. Mies harrastaa tietyt illat, minä tietyt ja perheellekkin jää yhteistä vapaata niin viikolla kuin viikonloppunakin. Joskushan se ottaa päähän kun on se miehen menoilta ja ei itse jaksaisi olla lapsien kanssa yksin työpäivän päätteksi mutta se on sovittu ja sitä noudatetaan ja se ok! Lisäksi minä olen mietiskellyt että mitä todella haluan elämältä? No vaihtamalla toiseen mieheen tilanne tuskin paranee, minulla on hyvä mies jota rakastan eikä ole tarvetta siinä mielessä muuttaa elämääni.. Asioiden miettiminen teki minulla todella hyvää, huomasin vain haluavani meille molemmille enemmän omia tekemisiä, edes hetken muutamana iltana viikossa! Ja nyt mennään näin, katsotaan mikä muutaman vuoden päästä taas on tilanne kun lapset ovat jo isoja, sitten meillä voi olla tarvetta vaikka harrastaa miehen kanssa yhdessä jotain kivaa.
Viettääkö miehesi lapsenne kanssa kahden aikaa? ..sitä et maininnut tuossa.. Sekin aika on kallisarvoista koska suhteet luodaan lapseen jo vauvasta alkaen!
Meillä myös jo yksi lapsi ja toinen tulossa.
Siitä lähtien kun ensimmäinen lapsi syntyi, ei mieheni ole joustanut omista menoistaan, vaan kahta tiukemmin pitänyt niistä kiinni.
Miehelläni myös työ, jossa tulee tehtyä pitkiä päiviä ja sen lisäksi harrastukset.
Sinänsä ymmärrän, että työ vaatii välillä enemmänkin ja ymmärrän, että myös omat harrastukset ja oma aika on tärkeää. Ristiriitaiseksi asian vain tekee se, että sitä yhteistä aikaa ei sitten enää olekaan. Saati, että minulla olisi omaa aikaa.
Ja silti samaan aikaan mieheni valittaa, ettemme tee enää mitään yhdessä... missä välissä? Eikä myöskään ehdota koskaan mitään mitä voitaisiin tehdä yhdessä. Minun pitäisi sekin organisoida. Sanoi, että hän joutuu jo omassa työssään järjestelemään niin paljon asioita, ettei sitten enää kotona jaksa. Hmm. Entäs sitten minun työni ja sen vaatimukset järjestelyineen, kiireineen ja stresseineen?
Ja tosiaan, nyt tulossa toinen lapsi ja miehen omat menot vain lisääntyvät.
En voi välttyä ajattelemasta, että miten itsekäs ihminen hän onkaan!
Olemme keskustelleet näistä asioista moneen kertaan ja olemme käyneet parisuhdeterapiassa, mutta silti tuntuu, että hän ei ymmärrä tai halua ymmärtää, että elämä nyt vaan on väkisinkin erilaista kun on lapsi/lapsia. Enää ei vain voi yhtäkkiä päättää ja lähteä esim. tunnin varoitusajalla leffaan. Enää ei voi bilettää niin kuin ennen. Vaikka itsekin haluan edelleen välillä bilettämään ym., niin koen kuitenkin, että olen ennen ekan lapsen syntymää saanut tehdä sitä yllinkyllin ja kyllästymiseen asti.
Näin siis meillä (tämä vain " pintaraapaisu" ). Tulevasta en tiedä. Eroakin olen miettinyt, mutta lapsen ja tulevan lapsen takia en sitä halua. Ja haluan uskoa, että miehenikin vielä jossain vaiheessa tajuaa, että " uhrauksia" ja kompromissejä pitää voida tehdä kuitenkaan luopumatta omista jutuistaan. Liekö toiveajattelua? Itse olen mielestäni tullut näissä asioissa miestäni vastaan, toki olen välillä valittanut ja " nalkuttanut" , mutta ei kai ole minunkaan tehtävä elää elämääni miehen halujen ja menojen mukaan?
Kiitos kaikille hyvistä kommenteista. Jäin miettimään sitäkin, että en maininnut mieheni hyvistä puolista kovinkaan paljoa, ja niitäkin on. Hän kotona ollessaan viettää aikaa lapsen kanssa, leikkii kyllä lapsen kanssa. Syöttää, vaihtaa vaipan, jos pyydän (ja joskus jopa oma-aloitteisesti). Lisäksi hän ymmärtää jos minulla ¿alkaa seinät kaatua päälle¿ kotona olemisesta ja olisi pakko päästä leffaan tai kaupungille. Silloin hän jopa tinkii menoistaan.
Olen myös miettinyt, että ehkä en ole tarpeeksi ponnekkaasti kommunikoinut miehelle, että minäkin tarvitsisin omaa aikaa. Jotenkin siinä vain on käynyt niin, että omat menoni ja harrastukseni ovat jääneet pikkuhiljaa vähemmälle ja mies sitten käyttänyt tilaisuutta hyväksi. Jotenkin siinä alussa kun lapsi syntyi, en edes kaivannut omia vanhoja harrastuksia ja yövalvomisienkin takia ne hiipuivat. Oma elämäni on kaventunut tosi paljon verrattuna siihen, kun lasta ei vielä ollut ja olin töissä. Tuolloin minulla oli omia menoja enkä ollut näin riippuvainen miehestäni. TÄHÄN pitää saada muutos!! ¿Ja koska nyt olen suurimman ajan kotona, mies ei pääse luomaan tiiviimpää suhdetta lapseenkaan.
Tärkeää mielestäni kuitenkin olisi, jos viikonloput voitaisiin rauhoittaa perheelle. Emme vain ole löytäneet sitä ¿yhteistä juttua¿, ainaiset kävelylenkitkin alkavat puuduttaa ja mies on vielä ihan yli sporttinen ihminen (toisin kuin minä)... Olen aina tosi loukkaantunut jos mies haluaa viikonloppuna lähteä jonnekin muualle esim urheilemaan ¿ vaikka ei kai se muutaman tunnin urheilupyrähdyksen suominen hänelle maailmaa kaataisi ¿ jos hän lopun ajan viettäisi perheen kanssa¿
Seuraavaksi ehdotan miehelleni karhumuorin loistavaa ehdotusta eli että meillä molemmilla olisi yhtä monta vapaa iltaa viikossa ja että viikonloppuna toisena päivänä toinen määrää mitä tehdään ja toisena toinen. Katsotaan meneekö läpi...ja kokeillaan.... jos vaikka yllättyisin positiivisesti!!
että mistä niitä epäkypsiä miehiä pesee. Miten niin viikonloppu on HÄNEN vapaa-aikaansa? Viikonlopussa on kaksi päivää ja jos halutaan viettää ne vapaalla, on toinen toisen ja toinen toisen vanhemman vapaapäivä. Tietysti hyvähän olisi, jos jaksaisi viettää aikaa perheenä mahdollisimman paljon, mutta tietysti ne harrastuksen ja " tuulettuminen" kutsuvat ketä tahansa. Ketä enemmän, ketä vähemmän.
Kun mies haluaa ruikuttaa, vastaa hänelle, että hän on itse perheensä halunnut ja hänen on kannettava nyt vastuunsa ratkaisustaan. Tarjoa vapaa-aikaa sillä periaatteella, että otat itse aivan saman verran itsellesi jonakin muuna ajankohtana.
meillä meni niin pahaksi että mies muutti pois ja jäin yh.ksi, kun toinen laps syntyi, mies tuli takas ja nyt on jo kolmaskin muksu. Miehelleni on ollut todella vaikeaa isän rooli, mutta nyt kun vanhimmat lapset ovat 5 ja 3 niin on alkanut sujua. menee toki edelleen paljon " poikien kanssa" on myös pettänyt mutta siitäkin on selvitty.
Eli anna mennä, keskity itsesi hoitamiseen ja ala harrastaa jotain kivaa. Mullakaan ei ole yhtään omaa aikaa, ei ole koskaan ollut, mutta jumppaan lasten kanssa, käydään puistoissa, taidenäyttelyissä, uimahallissa ym kivoissa paikoissa. Kyl se siit, tsemppiä teillekkin
Kolmenmutsi
Mieheltä itseltään tuntuu kokonaan puuttuvan tarve ottaa perhe huomioon ja viettää aikaa yhdessä. Tällaisia miehiä on ja heidän kyllä olisi paras olla itsellisä sinkkuja.
Mies voi ehkä muuttua mutta ei sinun tahdostasi eikä ainakaan nopeasti. Luultavasti lapset kasvavat isoiksi ennenkuin hän mitään erhettä huomaa.
Tämä on jälkiviisautta mutta näistä asioista olisi hyvä keskustella ennen lasten hankintaa. Miten elämä muuttuu, mitä se kummankin kohdalla käytännössä tarkoittaa jne. Ja jos mies ei ole vielä siihen valmis, niin ei voi pakottaa.
Meillä juteltiin ennen raskautumista siitä mitä se tarkoittaa, miten elämämme muuttuu. Mies harkitsi parin viikon ajan itsekseen, haluaako sitä muutosta - ja myöntyi. Hänellä oli jo kokemusta yhdestä rikkoutuneesta avioliitosta jossa ei kestetty arjen paineita. Oli siitä varmaan jo ottanutkin opikseen.
Meillä on avioliiton ja perhe-elämän keskeinen ajatus se että aikaa vieteään paljon yhdessä, asioita tehdään yhdessä. Toki mies harrastaa itsekseenkin, mutta toisalta on päivät lasten kanssa kotona joten saakin harrastaa. Yhtienen vapaa-aika touhutaan perheen juttuja: uimahallia, kävelyjä, ruuan laittoa yms. tavallista. Tosi tylsää ja tavallista mutta niin ihanaa ja palkitsevaa! Mutta ketään ei tätä ihanuutta voi pakottaa ymmärtämään, niin se vain on.
Meillä meneillään sama tilanne :(
Odotan toista ja mies ilmoittanut lähtevänsä. Joko jo ennen tämän toisen syntymää tai sitten heti kohta sen jälkeen.
Tavallaan lohdullista kuulla, että niinkin voi käydä, että mies palaa takaisin, vaikka toisaalta en sitä usko.
Jäitkö siis toista odottaessasi yksin? Miten selvisit? Kuinka kauan olitte erossa? Jos olitte naimisissa, niin ehdittekö hakea avioeroa?
Olisi hauska kuulla mitä täällä kirjoitelleille kuuluu nykyisellään? :)
Minusta on suorastaan ihmeellistä, että tällaisia " minun napa= tärkein napa" miehiä riittää näinkin paljon! Ja vielä juuri näissä perheellisissä miehissä? Luulisi, etteivät ihmiset (sekä miehet että naiset), jotka eivät kykene perhe-elämään, perustaisi perhettä, mutta näköjään näin ei ole. Perhe pitää perustaa, vaikka selvästi siihen ei olla valmiita.
Parisuhteeseen sitoutuminen ja " suvun jatkaminen" ovat yhteisiä päätöksiä (tai niiden tulisi olla) ja jos päätös esim. lasten tekemisestä on ollut yhteinen, yhdessä kannetaan vastuu lasten hoidosta, kasvatuksesta ja yleensä perheen hyvinvoinnista ja kodin askareista! Vanhemmilla saa olla muitakin menoja, kai se on tervettäkin, mutta jos jaetaan yhteinen arki, ei voida elää pelkästään itseään varten. Varsinkaan, jos on lapsiakin...
Kumppanuus ja yhteinen arki tarkoittavat sitä, että ei ole enää " sinun" ja " minun" vaan on " meidän" . Siksi ne jotka parisuhteesa eläessään puhuvat " omasta elämästään" , niinkuin se olisi jotain parisuhteen/perheen ulkopuolista, eivät todella ole sisäistäneet mitä on " olla yhdessä" .
Jos isä sanoo, että hänen on saatava elää omaa elämäänsä, eikö se tarkoita sitä, etteivät hänen puolisonsa ja lapsensa kuulu hänen elämäänsä? Hänen elämänsä on jotain muuta? Vai mitä ihmettä sillä tarkoitetaan, kun " pitää saada elää omaa elämää" ?
Minusta on sanogen harmillista aloittajan puolesta, että hänen miehensä ei kykene(?) sisäistämään itselleen isän ja puolison roolia. En osaa sanoa, mikä saisi asiat kuntoon, jos terapiastakaan ei ole mitään hyötyä. Uskon kyllä, että mikäli molemmat osapuolet olisivat terapiassa koko sydämestään mukana ja oikeasti haluasivat parantaa suhdettaan, terapia voisi auttaa, mutta... Toivotaan kuitenkin, että asiat kääntyvät parhain päin.
Niin, voihan toki olla, että miehelläsi on juuri nyt menossa joku kriisi sen suhteen, kuinka paljon elämä on todellakin muuttunut. Hän voi olla masentunutkin tms.. Monesti suuret muutokset tekevät näitä temppuja ihmisille, mutta ei se tarkoita, että kaikkea silti pitäisi hyväksyä. Asiat voivat kuitenkin kääntyä parhain päin, jos on halua tehdä sen eteen jotain.