Lapseni on toivoton arkajalka - oisko vinkkejä, mikä auttaisi?

Ongelmaksi muodostuu mielestäni jo otsikko: "Lapseni on toivoton arkajalka". Siitä kalskahtaa hyvin negatiivinen asenne. Siitä ja aloitusviestistä tulee sellainen kuva, että pidät lastasi jotenkin vääränlaisena, vertailet häntä muihin ja yrität muuttaa hänestä rohkeamman rämäpään. Toivottavasti lapsesi ei ole tajunnut tätä.

Olen itsekin ollut jo lapsesta saakka rauhallinen "arkajalka". Paitsi etten pidä itseäni arkajalkana. En pidä kiipeilystä, kovasta vauhdista, pää alaspäin roikkumisesta tai ahtaista putkiliukumäistä. En mennyt lapsena hurjimpiin liukumäkiin tai huvipuistolaitteisiin, enkä mene vieläkään. En näe sitä ongelmana. Kyse on ihan luontaisesta temperamenttipiirteestä. Googleta ap lapsen temperamentti. Hyväksy lapsesi sellaisenaan kuin hän on. Lapsesi EI tarvitse oppia laskemaan ahtaasta putkiliukumäestä tai mennä vuoristorataan.

Kaikki eivät saa viehätystä adrenaliinista ja vauhdista. Lapsesi luultavasti pitää rauhallisemmista aktiviteeteista. Unohtakaa hurjapäiden jutut ja tehkää jotain muuta. Totta kai voit rohkaista lasta, mutta tee se mieluummin vahvistamalla hänen itsetuntoaan. Anna lapsen olla sellainen kuin hän on. Älä painosta. Lapsi saattaa kokea tämänhetkisen "rohkaisusi" painostuksena vaikket itse sitä sellaiseksi kokisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut lapsena aivan samanlainen, ja vielä aikuisenakin. En uskalla mennä huvipuistolaitteisiin tai kiivetä kovinkaan korkealle, jos pienikin vaara pudota =). Ei minun elämäni kuitenkaan sen surkeampaa tai rajoittuneempaa ole =D. Anna "arkailla" rauhassa. Itse ainakin nautin huvipuistossa ihan niin kuin muutkin, vaikka en suurimpaan osaan härveleistä mene.

Kiitos tästä kommentista.

Harmittaa vaan lapsen puolesta, kun haluaisi olla rohkeampi. Esim. uimahallissa saattaa kiivetä vesiliukumäen raput ylös ja miettii pitkään, mutta laskeutuu sitten rappusia alas. Tai huvipuistossa katselee jotain laitetta kauan ja arpoo, mutta ei kuitenkaan uskalla. Toivoisin hänelle onnistumisen kokemuksia sitä kautta, että voittaisi pelkonsa. Kyse ei ole siitä, että haluaisin hänen alkavan basehyppääjäksi isona tms.

(Ja reippaan kaverin malli on kokeiltu, ei auta sekään.)

ap

Ei pelkoa kannata voittaa; pelko on hyvä ja turvallinen kumppani joka usein edistää eloonjäämistä.

Pelon hallinta onkin sitten toinen juttu.

Jotkut ovat vaan luonteeltaan varovaisempia ja harkitsevaisempia. Ei se aina kerro pelkuruudesta tai arkuudesta; lapsesi todennäköisesti luonnostaan nauttii enemmän rauhallisista huvituksista kuin vauhdista ja vaarallisista tilanteista. Tuo, minkä olet tulkinnut pelon torpedoimaksi kokeilunhaluksi, saattaa sekin olla ainakin osin seurausta muiden hehkuttamisesta ja mainostamisesta. Lapsi punnitsee vaihtoehdot, käy vaikkapa katsomassa siellä liukumäen yläpäässä, ja tulee siihen tulokseen, ettei halua sitten kuitenkaan laskea siitä mäestä.

Jos tätä "arkuutta" esiintyy ainoastaan huvi- ja leikkipuistoissa, eikä lapsi ole muuten kauhean pelokas, huolestuvainen, stressaantunut tai arka, en olisi huolissani.

T. entinen rämäpää-lapsi, nykyinen rauhallinen ja paikoillaan viihtyvä aikuinen

vaik ei olis mitään diagnoosia tai sairauksia ja olis iha terve, ei kaikki silti uskalla. 

Vie se Ukrainaan, karaistuu itkupilli

Lapseni on paljon pienempi ja arkailee ihan toisenlaisia asioita, mutta vastaanpa silti. Meillä 4-vuotias on hyvin ujo ja arka menemään leikkeihin kavereiden kanssa. Tarkkailee mielellään kauempaa, mutta ei uskalla mukaan leikkeihin, vaikka pyydetään ja vaikka otettaisiin nätisti mukaan. 

Meillä auttaa ihan juttelu asiasta lapsen kanssa. Hän itse ymmärtää, tunnistaa ja sanoo ääneenkin, että haluaisi mennä mukaan leikkiin, mutta ei uskalla. Jutellaan siitä, mikä jännittää ja mikä siihen jännitykseen voisi auttaa. Näissä keskusteluissa yritän aina tehdä selväksi, että on ihan ok tarkkailla leikkiä kauempaa tai leikkiä yksin, mutta jos itse haluaa mennä mukaan, niin siihenkin on keinoja. Mielestäni lapsi on itse helpottunut siitä, että pakko ei ole uskaltaa.

Meillä lapsella on lisäksi parhaiten auttanut oman ujouden ja arkuuden ylittämiseen tosi kiva kaveri, joka jaksaa pyytää lasta useamman kerran mukaan ja välillä hakee ihan käsi kädessä mukaan :) Rohkean kaverin rinnalla lapsikin rohkaistuu. Mutta tässä on ollut ratkaisevaa, että tämä yksi tietty kaveri jotenkin ymmärtää lastani tosi hyvin ja osaa rohkaista häntä sillä tavalla, että lapseni on mukava mennä mukaan. 

Onko poika? Jos on, pitää karaista. Pojista miehiä-leirille.

Tehkää muita liikunnallisia asioita. Anna lapsesi olla sellainen kuin on. Oikeassa elämässä ei tarvitse oikein missään hurjapäisyyttä. Ei ole mikään perustaito, jota ilman ei voi elää.

Vierailija kirjoitti:

Vastailenpa nyt noihin kommentteihin, mitä on tullut:

Lapsen terveydessä en usko olevan vikaa, näkee ja kuulee normaalisti, juoksee, pyöräilee, osaa vähän uida (ei vielä kunnolla), hiihtää ja luistelee (ei vauhdikkaasti, mutta kuitenkin). Helposti tulee verrattua liikunnallisiin lapsiin, kun niitä ympärillä näkee (ne on niitä, jotka pihapiirissä eniten pyörii, käyvät harrastuksissa ym.).

Luulen siis, että kyse on (yli)varovaisuudesta ennemmin kuin mistään fyysisestä. Toimintaterapiassa on pienempänä käynyt ja siitä tykännyt. Jotain kömpelyyttä oli siellä ja oman kehon hallinnan vaikeutta. Lapsi kuitenkin juoksee kovaa eikä kaatuile ym.

Nyt uudempana juttuna on korkean paikan kammo. Aiemmin uskalsi esim. maailmanpyörään, nykyään pelkää. Tuo takapakkihomma ihmetyttää: miten voi olla, että aiemmin kivana koettu laite onkin nyt pelottava?

Yritän ymmärtää ja hyväksyä, mutta toisaalta toivon koko ajan, että reipastuisi edes vähän. Toivon siis rohkeutta olla kuin muut, ei tartte muuttua hurjaksi rämäpääksi.

ap

Jos suurin ongelma lapsesi kanssa on se, että hän ei uskalla mennä maailmanpyörään, niin lapsesi asiat ovat varmaan ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Lapseni on paljon pienempi ja arkailee ihan toisenlaisia asioita, mutta vastaanpa silti. Meillä 4-vuotias on hyvin ujo ja arka menemään leikkeihin kavereiden kanssa. Tarkkailee mielellään kauempaa, mutta ei uskalla mukaan leikkeihin, vaikka pyydetään ja vaikka otettaisiin nätisti mukaan. 

Meillä auttaa ihan juttelu asiasta lapsen kanssa. Hän itse ymmärtää, tunnistaa ja sanoo ääneenkin, että haluaisi mennä mukaan leikkiin, mutta ei uskalla. Jutellaan siitä, mikä jännittää ja mikä siihen jännitykseen voisi auttaa. Näissä keskusteluissa yritän aina tehdä selväksi, että on ihan ok tarkkailla leikkiä kauempaa tai leikkiä yksin, mutta jos itse haluaa mennä mukaan, niin siihenkin on keinoja. Mielestäni lapsi on itse helpottunut siitä, että pakko ei ole uskaltaa.

Meillä lapsella on lisäksi parhaiten auttanut oman ujouden ja arkuuden ylittämiseen tosi kiva kaveri, joka jaksaa pyytää lasta useamman kerran mukaan ja välillä hakee ihan käsi kädessä mukaan :) Rohkean kaverin rinnalla lapsikin rohkaistuu. Mutta tässä on ollut ratkaisevaa, että tämä yksi tietty kaveri jotenkin ymmärtää lastani tosi hyvin ja osaa rohkaista häntä sillä tavalla, että lapseni on mukava mennä mukaan. 

Tuon ikäinen tarvitsee vielä aikuista tueksi, jos ujostuttaa. Aikuisena voit auttaa lastasi mukaan leikkeihin.

Miehekäs isä auttaa.

Ei muuta kuin Parkour-kerhoon hyppimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastailenpa nyt noihin kommentteihin, mitä on tullut:

Lapsen terveydessä en usko olevan vikaa, näkee ja kuulee normaalisti, juoksee, pyöräilee, osaa vähän uida (ei vielä kunnolla), hiihtää ja luistelee (ei vauhdikkaasti, mutta kuitenkin). Helposti tulee verrattua liikunnallisiin lapsiin, kun niitä ympärillä näkee (ne on niitä, jotka pihapiirissä eniten pyörii, käyvät harrastuksissa ym.).

Luulen siis, että kyse on (yli)varovaisuudesta ennemmin kuin mistään fyysisestä. Toimintaterapiassa on pienempänä käynyt ja siitä tykännyt. Jotain kömpelyyttä oli siellä ja oman kehon hallinnan vaikeutta. Lapsi kuitenkin juoksee kovaa eikä kaatuile ym.

Nyt uudempana juttuna on korkean paikan kammo. Aiemmin uskalsi esim. maailmanpyörään, nykyään pelkää. Tuo takapakkihomma ihmetyttää: miten voi olla, että aiemmin kivana koettu laite onkin nyt pelottava?

Yritän ymmärtää ja hyväksyä, mutta toisaalta toivon koko ajan, että reipastuisi edes vähän. Toivon siis rohkeutta olla kuin muut, ei tartte muuttua hurjaksi rämäpääksi.

ap

Jos suurin ongelma lapsesi kanssa on se, että hän ei uskalla mennä maailmanpyörään, niin lapsesi asiat ovat varmaan ihan hyvin.

Jotkut ovat aikuisenakin hyvin varovaisia. Esimerkiksi äitini uskaltaa juuri ja juuri maailmanpyörään huvipuistossa. On kuitenkin hyvä kokki ja tekee taitavia käsitöitä. Me ihmiset olemme erilaisia ja varustettu erilaisin taidoin. Ei samassa paketissa voi olla kaikkea.

Mun tyttö on ollut ihan samanlainen. Ei oikein uskaltaisi kokeilla mitään, koska pelkää joko epäonnistumista tai jotain muuta. Ollaan kuitenkin kannustettu aina yrittämään ja ne onnistumiset ovat olleet lapselle sitten todella huikeita ja kynnys seuraavaan kokeiluun on aina vähän madaltunut. Siksi pidän kokeilemiseen kannustamista ihan fiksuna juttuna.

Me ollaan lahjottu rahalla/palkinnoilla.

Keskittykää siihen, mitä lapsesi haluaa, älä pidä odotuksia, missä pitäisi pärjätä ja mistä tykätä. Anna olla oma itsensä. Ihmiset ovat erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni on paljon pienempi ja arkailee ihan toisenlaisia asioita, mutta vastaanpa silti. Meillä 4-vuotias on hyvin ujo ja arka menemään leikkeihin kavereiden kanssa. Tarkkailee mielellään kauempaa, mutta ei uskalla mukaan leikkeihin, vaikka pyydetään ja vaikka otettaisiin nätisti mukaan. 

Meillä auttaa ihan juttelu asiasta lapsen kanssa. Hän itse ymmärtää, tunnistaa ja sanoo ääneenkin, että haluaisi mennä mukaan leikkiin, mutta ei uskalla. Jutellaan siitä, mikä jännittää ja mikä siihen jännitykseen voisi auttaa. Näissä keskusteluissa yritän aina tehdä selväksi, että on ihan ok tarkkailla leikkiä kauempaa tai leikkiä yksin, mutta jos itse haluaa mennä mukaan, niin siihenkin on keinoja. Mielestäni lapsi on itse helpottunut siitä, että pakko ei ole uskaltaa.

Meillä lapsella on lisäksi parhaiten auttanut oman ujouden ja arkuuden ylittämiseen tosi kiva kaveri, joka jaksaa pyytää lasta useamman kerran mukaan ja välillä hakee ihan käsi kädessä mukaan :) Rohkean kaverin rinnalla lapsikin rohkaistuu. Mutta tässä on ollut ratkaisevaa, että tämä yksi tietty kaveri jotenkin ymmärtää lastani tosi hyvin ja osaa rohkaista häntä sillä tavalla, että lapseni on mukava mennä mukaan. 

Tuon ikäinen tarvitsee vielä aikuista tueksi, jos ujostuttaa. Aikuisena voit auttaa lastasi mukaan leikkeihin.

Joo, ja autankin. Mutta lähinnä päiväkotipäivän jälkeen nämä asiat puhuttavat :) Päiväkodinkin aikuiset auttavat ja rohkaisevat, mutta se ei vielä aina riitä.

Liikunnasta saa rohkeutta, toimii aikuisellakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut lapsena aivan samanlainen, ja vielä aikuisenakin. En uskalla mennä huvipuistolaitteisiin tai kiivetä kovinkaan korkealle, jos pienikin vaara pudota =). Ei minun elämäni kuitenkaan sen surkeampaa tai rajoittuneempaa ole =D. Anna "arkailla" rauhassa. Itse ainakin nautin huvipuistossa ihan niin kuin muutkin, vaikka en suurimpaan osaan härveleistä mene.

Kiitos tästä kommentista.

Harmittaa vaan lapsen puolesta, kun haluaisi olla rohkeampi. Esim. uimahallissa saattaa kiivetä vesiliukumäen raput ylös ja miettii pitkään, mutta laskeutuu sitten rappusia alas. Tai huvipuistossa katselee jotain laitetta kauan ja arpoo, mutta ei kuitenkaan uskalla. Toivoisin hänelle onnistumisen kokemuksia sitä kautta, että voittaisi pelkonsa. Kyse ei ole siitä, että haluaisin hänen alkavan basehyppääjäksi isona tms.

(Ja reippaan kaverin malli on kokeiltu, ei auta sekään.)

ap

Onko lähtenyt hänestä itsestään että "haluan mennä tuohon vesiliukumäkeen" mutta sitten rapuissa perääntyykin, vai oletko sinä ollut se joka keksii että lapsi sinne muka haluaisi?

Nyt on kyllä mammalla niin naurettava ongelma että voi luoja. Tuollaisella stressaamisella onnistut vaan kasvattamaan lapsen joka kokee epäonnistuneensa kaikessa. Anna lapsen itse päättää ja tehdä sen verran mitä haluaa ja uskaltaa, äläkä tee turhaan numeroa moisesta asiasta. Vaikuttaa siltä että lapsellasi on terve itsesuojeluvaisto. Hyvä asiahan se vaan on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut lapsena aivan samanlainen, ja vielä aikuisenakin. En uskalla mennä huvipuistolaitteisiin tai kiivetä kovinkaan korkealle, jos pienikin vaara pudota =). Ei minun elämäni kuitenkaan sen surkeampaa tai rajoittuneempaa ole =D. Anna "arkailla" rauhassa. Itse ainakin nautin huvipuistossa ihan niin kuin muutkin, vaikka en suurimpaan osaan härveleistä mene.

Kiitos tästä kommentista.

Harmittaa vaan lapsen puolesta, kun haluaisi olla rohkeampi. Esim. uimahallissa saattaa kiivetä vesiliukumäen raput ylös ja miettii pitkään, mutta laskeutuu sitten rappusia alas. Tai huvipuistossa katselee jotain laitetta kauan ja arpoo, mutta ei kuitenkaan uskalla. Toivoisin hänelle onnistumisen kokemuksia sitä kautta, että voittaisi pelkonsa. Kyse ei ole siitä, että haluaisin hänen alkavan basehyppääjäksi isona tms.

(Ja reippaan kaverin malli on kokeiltu, ei auta sekään.)

ap

No onhan se jo onnistuminen, että yrittää. Ehkä tähän voisi kiinnittää enemmän huomiota "epäonnistumisen" sijaan? "Vau kun uskalsit käydä katsomassa, oman tahtiin vaan!". "Olit rohkea kun kävit katsomassa noin korkealla". Siitä se itsetunto vahvistuu, rauhassa ja pienin askelin. Ei niin, että on heti kyettävä tai seuraa epäonnistuminen. Harjoittelu, tunnustelu, pienestä kehuminen. Silloin hyvä mieli jää päällimmäiseksi, vaikka ei sillä kertaa uskaltaisi. Uskalsin tämän verran ja se riittää, se on se pointti joka vahvistaa.