Lue keskustelun säännöt.
Ystävien näkeminen - kuinka helvetin vaikeaa sekin voi olla
vittuuntunut
24.07.2017 |
Minulla on pari hyvää kouluaikaista ystävää, jotka asuvat minusta katsottuna suht kaukana, mutta ei mahdottoman kaukana (n. 300 km välimatka). Olen keskimäärin kerta vuoteen ajellut heidän luokseen, koska lapsettomana minun tietty on helpointa lähteä ja mennä miten lystään. Nyt tässä alkaa kuitenkin pikku hiljaa nyppimään, etteivät he näemmä voi milloinkaan vastavuoroisesti tulla minun luokseni käymään. Olen heidät kutsunut syksyllä käymään luonani mutta vastaehdotukseksi sainkin, että nähtäisiin meidän kaikkien yhteisellä synnyinpaikkakunnalla. Eli ilmeisesti parempi että kaikki matkustaa, kuin että minä saisin herranjumala joskus olla kotonani. Kaikenlaista laiskuutta sitä lastenhoidon piikkiin laitetaan. Mullekin on nyt lapsi tulossa, joten taidan nyt ihan periaatteesta käyttää sitä syynä sille, etten repeä minnekään kissanristiäisiin satojen kilometrien päähän.
Kommentit (6)
Tapaaminen ei ole ollut tähän asti lainkaan vaivalloista, koska olen aina kiltisti mennyt heidän luokseen. Onko tosiaan kohtuutonta odottaa jonkinlaista vastavuoroisuutta tässä asiassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ni, sitten näet ittekin, millasta se on.
Elämä, tilanteet ja ihmiset muuttuu.
Ja kyllä, toisinaan se on helvetin vaikeeta.
Mutta ehkä tosiaan näet sen sitten ittekin.
Synnytäpäs nyt se oma lapsesi ensin ja mieti sitten tätä asiaa uusiksi.
Hieman ihmettelen aina näitä aloituksia, joissa valitetaan miten kaverit ei pidä yhteyttä tai ei tule ikinä käymään. Onhan se surullista mutta eikö peli oli aika selvä silloin. Muut eivät ole niin kiinnostuneet seurastasi kuin sinä olet kenties heidän. Ystävyyttä ei voi yksin ylläpitää.
Oi että, tulisin mielelläni lasten kanssa käymään ja välillä ilman lapsia että saataisiin jutella ja hengata rauhassa.
Minulla meni toisinpäin, mun piti jaksaa kolmen lapsen kanssa kylätellä kun olin kuulemma niin joutava. Oli muuten ajoittaminen välillä! Mutta näin saman kuin sinä, se ei ollut vastavuoroista ja kun en enää itse ollut aktiivinen, ystävyys surkastui. Nyt kun mun lapset on jo isoja ja muutama ystävä vasta esikoistaan odottaa, olen taas kelvollista seuraa. Ehken veny enää, tällä kertaa mun pitäis varmaan hoitaa kyläilyt kun se on helpompaa ilman lapsia...
Eihän mikään pakko ole mennä. Jos tapaaminen on noin vaivalloista heille (ja myös sinulle) niin onkohan ystävyys säilyttämisen arvoinen?