Omalla lapsella on mielenterveysongelmia. Miksi vanhempi kieltäytyy näkemästä totuutta?

Koska mielisairaus on tabu.

Äiti ei suostu uskomaan, että oma lapsi on hullu. Tuohan on ihan normaalia. Kuka haluaisi sellaista uskoa?

Harvalla vanhemmalla on tuosta vain 20 000  e käteistä. Ei hoitoon mennä noin vain. Toiseksi moni vanhempi on huolissaan,mutta huoli ei riitä, jos ei ole hoitopaikkoja. Ohjeeksi tulee, että lisää unta ja liikuntaa, kyllä se siitä.

Oletko ihan varma, että sinä sivusta tiedät paremmin?

Joka tapauksessa, aika harva tavallinen ihminen tietää ja tunnistaa mielenterveyden ongelmia. Oman lapsen suhteen toivoo aina parasta, joten varsinkin teini-ikäisten mielen myllerysten kohdalla helposti ajattelee aika pitkään asioita parhain päin, että "tuo on vaan ohimenevää hormonien myllerrystä, kyllä se pian ohi menee"

Ja tietenkin teini-ikä VOIKIN teettää monenlaista, ja niitä on maallikon vaikea erottaa vaikkapa masennuksesta tai ahdistushäiriöstä.

Sitä paitsi ihan oma lukunsa on vielä se, että avun saaminen on hankalaa ja kestää pitkään. Minun esikoiseni sairastui 15-vuotiaana masennukseen ja yleistyneeseen ahdistushäiriöön, ja avun saamiseen meni kuukausia, terapian alkamiseen 8 kuukautta! Ja todellakin hain apua lapselle, eri hoitoportaiden läpikäyminen vaan kestää turhauttavan pitkään.

Jospa lapsi on jo hoidon piirissä mutta eivät siitä ulkopuolisille huutele. Mielenterveyspuolen hoito on suomessa niin huonoa ettei sitä ulkopuoliset huomaa jos lapsi on jossain jonossa tai käy kerran kuussa juttelemassa jonninjoutavia mielenterveyshoitajan luona.

Luulen, että johtuu siitä, kun sitten joutuisi kohtaamaan itsensä ja omat puutteensa ja virheensä vanhemmuudessa. Äidilläni ainakin on näin, kun sisareni yritti itsemurhaa ja meillä molemmilla ollut masennusta ja ahdistusta. Toki muitakin syitä on ollut kuin äiti ja olot lapsuudessa/nuoruudessa, mutta on ne ollut merkittävässä roolissa silti.

Olen ikuisesti kiitollinen äidilleni joka ei suostunut uskomaan että minulla on mielenterveysongelmia, sillä ongelmani paljastuivat lopulta ihan muuksi. Kiitos äiti.

Uskokaa jo, että Suomessa on vielä tänä päivänäkin vanhempia, jotka kieltävät mielenterveysongelmista kärsivältä lapseltaan avun, vaikka sitä hänelle tarjottaisi. Se on ihan eri tilanne kuin mistä moni vastaaja puhuu. Ne nuoret, joiden vanhemmat eivät taistele lapsensa oikeudesta saada apua ongelmiinsa, jäävät kokonaan ilman. Jos vanhemmat vieläpä vähättelevät lapsensa ongelmia, lapsi jää asiansa kanssa todella yksin.

Vierailija kirjoitti:

Harvalla vanhemmalla on tuosta vain 20 000  e käteistä. Ei hoitoon mennä noin vain. Toiseksi moni vanhempi on huolissaan,mutta huoli ei riitä, jos ei ole hoitopaikkoja. Ohjeeksi tulee, että lisää unta ja liikuntaa, kyllä se siitä.

Ei ole kyse hoitopaikan puutteesta, jos ei mennä edes ensimmäiselle lääkärikäynnille eikä aleta selvittämään asiaa. Mistä tiedetään, että tarvitaan 20 000, jos istutaan vain kotona kädet ristissä ja toivotaan parasta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Oletko ihan varma, että sinä sivusta tiedät paremmin?

Joka tapauksessa, aika harva tavallinen ihminen tietää ja tunnistaa mielenterveyden ongelmia. Oman lapsen suhteen toivoo aina parasta, joten varsinkin teini-ikäisten mielen myllerysten kohdalla helposti ajattelee aika pitkään asioita parhain päin, että "tuo on vaan ohimenevää hormonien myllerrystä, kyllä se pian ohi menee"

Ja tietenkin teini-ikä VOIKIN teettää monenlaista, ja niitä on maallikon vaikea erottaa vaikkapa masennuksesta tai ahdistushäiriöstä.

Sitä paitsi ihan oma lukunsa on vielä se, että avun saaminen on hankalaa ja kestää pitkään. Minun esikoiseni sairastui 15-vuotiaana masennukseen ja yleistyneeseen ahdistushäiriöön, ja avun saamiseen meni kuukausia, terapian alkamiseen 8 kuukautta! Ja todellakin hain apua lapselle, eri hoitoportaiden läpikäyminen vaan kestää turhauttavan pitkään.

Kyllä minä nyt tällä kertaa tiedän tilanteen hyvin. Ja jotain tuon suuntaistakin ajattelen, että perhe ei ensinnäkin uskalla nähdä totuutta, mutta toiseksi ei ole myöskään niin kiinnostunut itse tutkimaan ja opiskelemaan asioista. Ehkä he vain luottavat, että neuvolan ja koulun asiantuntijuuteen ja että sieltä laitetaan eteenpäin, jos on jotain syytä. No on sieltä laitettukin tutkimuksiin, jonka myötä tuli terapiaa. Mutta paljon enemmän olisi tarvittu ja myöhemmin tuli uusia ongelmia, joita ei ole enää hoidettu lainkaan.

Omalla lapsellani terapian alkamiseen meni yli vuosi. Onhan se odottavan aika pitkä, mutta olin silti kiitollinen, että apua kuitenkin saatiin. Ja siitä oli apua.

On parempi odottaa, josko ongelmat menisivät ohitse. Ei tule loppuelämän mukana seuraavia merkintöjä lähes julkisiin rekistereihin, joista ei koskaan poisteta mitään, ja joista koko ajan vuodetaan ihan laillisesti dataa ties mihin: armeijalle, poliisin lupahallinnolle...

Vierailija kirjoitti:

Uskokaa jo, että Suomessa on vielä tänä päivänäkin vanhempia, jotka kieltävät mielenterveysongelmista kärsivältä lapseltaan avun, vaikka sitä hänelle tarjottaisi. Se on ihan eri tilanne kuin mistä moni vastaaja puhuu. Ne nuoret, joiden vanhemmat eivät taistele lapsensa oikeudesta saada apua ongelmiinsa, jäävät kokonaan ilman. Jos vanhemmat vieläpä vähättelevät lapsensa ongelmia, lapsi jää asiansa kanssa todella yksin.

En tiedä miksi olet saanut alapeukkuja, mutta tämä juuri surettaa. Tämä lapsi on nyt jo kasvanut aikuiseksi ja on itse minulle kertonut, että on ollut masentunut jo vuosikausia. Nythän vanhemmilla ei enää ole valtaa viedä häntä hoitoon. Ehkä heillä on lapsestaan huoli, mutta eivät sitä lapselleen mitenkään ilmaise.

Minulle tämä nuori aikuinen on luottanut tilannettaan ja ongelmiaan. Mutta se vanhempien istuttama avun hakemisen häpeällisyys on niin valtava, että vaikka suosittelen hänelle mitä ammattiapua, niin kynnys sellaiseen on hänellä erittäin korkea.

Nyt nuorella aikuisella on itsellä oikeus päättää avun hakemisensa ja terapiansa. Mutta se vain ihmetyttää miten vanhemmat ovat kääntäneet hänelle selkänsä ja jättäneet yksin selviytymään, vaikka lapsensa voi silminnähden huonosti. Ja myöntää sen itsekin. Ap

Vierailija kirjoitti:

On parempi odottaa, josko ongelmat menisivät ohitse. Ei tule loppuelämän mukana seuraavia merkintöjä lähes julkisiin rekistereihin, joista ei koskaan poisteta mitään, ja joista koko ajan vuodetaan ihan laillisesti dataa ties mihin: armeijalle, poliisin lupahallinnolle...

Tuosta olen kyllä samaa mieltä. Ongelmia tulee sen jälkeen henkivakuutuksen saamisessa, sairausvakuutuksen saamisessa, sairaanhoidon saamisessa (kun somaattisetkin vaivat laitetaan mielenterveyden piikkiin).

Mutta jossain kohtaa on viisaampaa antaa näille epäkohdille periksi. Sillä kuten jo paljastin, niin ongelmat ovat jatkuneet vuosikausia. Eivätkä ole minun näkemykseni mukaan menossa ohitse. Ap

Vierailija kirjoitti:

On parempi odottaa, josko ongelmat menisivät ohitse. Ei tule loppuelämän mukana seuraavia merkintöjä lähes julkisiin rekistereihin, joista ei koskaan poisteta mitään, ja joista koko ajan vuodetaan ihan laillisesti dataa ties mihin: armeijalle, poliisin lupahallinnolle...

Paitsi jos nuori ehtiikin sitten vaikka tappaa itsensä siinä odotellessa, sitten ei olekaan loppuelämää ollenkaan.

Huvitti kyllä kun olin suljetulla osastolla ja isä tuli sinne vierailemaan niin oli hoitajien mukaan vaatimalla vaatinu sieltä pois xD sopi niin sen luonteeseen...