Uusperheelliset, kuinka arki sujuu?

Hyvin sujuu. Molempien esikoiset asuvat koko ajan. Minun nuorempi, teini hänkin, vuoroviikoin, ja miehellä pari pientä lasta joka toinen Vkl. Ei yhteisiä lapsia, eikä tule.

Uusperhettä perustettaessa tärkeää on:

- uusperhe ei sovi nipottajille, joisen mielestä on yksi ainoa tapa elää

- asunnon pitää olla iso, ja kaikille oma soppi

- kenenkään etuudet eivät saa huonontua

- älä ota vastuuta miehen lapsista. Olen sitä mieltä, että uusperheet kaatuvat siihen, etä nainen alkaa kantaa vastuuta, ja mieshän antaa sen. Lopulta nainen hoitaa miehen lapset, ja uupuu eikä jaksa.

Näillä me olemme menneet, eikä ole ollut mitään uusperheongelmia eikä lasten kitinöitä.

Täällä seurusteluvaiheessa ja yhteenmuuttoa mietitään. Aika paljon on pohdittavaa kun itse on lapseton. Vinkkejä???

Ihan hyvin meni. Olimme melko nuoria ja mies muutti meille suoraan kotoaan. Lapseni oli jo menossa kouluun ja oli kotona koko ajan, koska hänen isänsä ei viimeisinä vuosinaan pystynyt hoitamaan häntä ja olimme muuttaneet vähän kauemmas. Ex menehtyi pian nykysuhteen alettua mutta mieheni ei yrittänytkään olla isä vaan äidin mies.

Minusta parhain on ymmärtää, että uusperhe on uusperhe. Uusperhe ei ole ydinperhe vaan enemmänkin entisaikojen ns. traditionaalinen perhe. Suurimmat ongelmat tulee, kun siirretään ydinperheen malli uusperheeseen ja sitten aletaan kiukuttelemaan, kun perheen sisällä ei olekaan ehdotonta rakkautta toisia ja kaikkia lapsia kohtaan vaan kaikenlaisia jännitteitä. Uusperhettä perustaessa ei kannata ladata itselle tai toiselle mitään sellaista ydinperhetyyppistä vanhemmuuden odotetta. Siinä isketään monesti kiveen. Hyväkin alku muuttuu painajaiseksi, kun paineet kasvaa tarpeeksi isoiksi, alkaa tulla katkeruutta ja kaikenlaista tunnepatoumaa.

Parhaimmillaan uusperhe saa rauhassa kehittyä omaan malliinsa ja ne tunteet tulee sieltä, jos on tullakseen. Hyviä lähtökohtia:

- perheessä on kaksi tasaveroista vanhempaa, kumpikaan ei kävele lapsineen toisen yli vaan asiat sovitellaan. Ei ihmiset ole pohjimmiltaan häijyjä (uskon), kun heitä kuunnellaan ja he kokevat, että heillä on sanavaltaa omassa kodissaan.

- aikuisilla on paikkansa ja lapsilla on paikkansa

- lasten ei tarvi olla hirveän rakastuneita ensi hetkestä siihen vanhemman kumppaniin, eikä sen vanhemman kumppanin tarvitse haluta olla täydellinen vanhempi sille toisen lapselle. Asiallinen, ystävällinen käytös riittää. Lasten ei tule antaa käyttäytyä sikamaisesti, mutta ei myöskään uuden kumppanin ole syytä kostaa lapsille katkeruutta esimerkiksi toisen menneisyydestä

- eksät ulos elämästä, eksät ei puutu elämään ja piste

Näillä tavoilla meidän uusperhe on 14 vuodessa kehittynyt loistavaksi. En koskaan yrittänyt leikkiä äitiä miehen lapsille vaan olin vain se aikuinen kaveri. Mies tarvittaessa huusi, kasvatti, raivosi, kielsi jne. Minä olin taka-alalla. Lasten teini-iässä minä olin se luotettava, jolle kerrottiin omat jutut ja toivottiin, että kerron "iskälle". Kysyivät aina multa, että mahtaako se suuttua... Isästään tykkäsivät, mutta olin tavallaan se puskuri välissä, joka rauhoitti miehen huonoista uutisista ensin ja sitten vasta pääsi lasten "kimppuun".

Nyt olemme todella läheisiä ja pidämme vilpittömästi toisistamme. Lapset on jo aikuisia ja ensimmäinen lapsenlapsikin löytyy, jota hoidan todella paljon. Voi sanoa, että me olemme nykyään perhettä, mutta se on syntynyt vuosien saatossa pakottamatta.

Vierailija kirjoitti:

Minusta parhain on ymmärtää, että uusperhe on uusperhe. Uusperhe ei ole ydinperhe vaan enemmänkin entisaikojen ns. traditionaalinen perhe. Suurimmat ongelmat tulee, kun siirretään ydinperheen malli uusperheeseen ja sitten aletaan kiukuttelemaan, kun perheen sisällä ei olekaan ehdotonta rakkautta toisia ja kaikkia lapsia kohtaan vaan kaikenlaisia jännitteitä. Uusperhettä perustaessa ei kannata ladata itselle tai toiselle mitään sellaista ydinperhetyyppistä vanhemmuuden odotetta. Siinä isketään monesti kiveen. Hyväkin alku muuttuu painajaiseksi, kun paineet kasvaa tarpeeksi isoiksi, alkaa tulla katkeruutta ja kaikenlaista tunnepatoumaa.

Parhaimmillaan uusperhe saa rauhassa kehittyä omaan malliinsa ja ne tunteet tulee sieltä, jos on tullakseen. Hyviä lähtökohtia:

- perheessä on kaksi tasaveroista vanhempaa, kumpikaan ei kävele lapsineen toisen yli vaan asiat sovitellaan. Ei ihmiset ole pohjimmiltaan häijyjä (uskon), kun heitä kuunnellaan ja he kokevat, että heillä on sanavaltaa omassa kodissaan.

- aikuisilla on paikkansa ja lapsilla on paikkansa

- lasten ei tarvi olla hirveän rakastuneita ensi hetkestä siihen vanhemman kumppaniin, eikä sen vanhemman kumppanin tarvitse haluta olla täydellinen vanhempi sille toisen lapselle. Asiallinen, ystävällinen käytös riittää. Lasten ei tule antaa käyttäytyä sikamaisesti, mutta ei myöskään uuden kumppanin ole syytä kostaa lapsille katkeruutta esimerkiksi toisen menneisyydestä

- eksät ulos elämästä, eksät ei puutu elämään ja piste

Näillä tavoilla meidän uusperhe on 14 vuodessa kehittynyt loistavaksi. En koskaan yrittänyt leikkiä äitiä miehen lapsille vaan olin vain se aikuinen kaveri. Mies tarvittaessa huusi, kasvatti, raivosi, kielsi jne. Minä olin taka-alalla. Lasten teini-iässä minä olin se luotettava, jolle kerrottiin omat jutut ja toivottiin, että kerron "iskälle". Kysyivät aina multa, että mahtaako se suuttua... Isästään tykkäsivät, mutta olin tavallaan se puskuri välissä, joka rauhoitti miehen huonoista uutisista ensin ja sitten vasta pääsi lasten "kimppuun".

Nyt olemme todella läheisiä ja pidämme vilpittömästi toisistamme. Lapset on jo aikuisia ja ensimmäinen lapsenlapsikin löytyy, jota hoidan todella paljon. Voi sanoa, että me olemme nykyään perhettä, mutta se on syntynyt vuosien saatossa pakottamatta.

Tämä kuulostaa ihan mahtavalta! Mutta miten käytännössä onnistuu tuo taka-alalla olo kasvatusjutuissa? Työajoista johtuen joudun varmasti olemaan lasten kanssa keskenään kotona ja mietin tuota.. Terkuin se joka miettii yhteenmuuttoa :)