Pystytkö ongelmitta heittämään roskiin/kiertoon lasten piirustukset, lelut, pelit, synttärikortit, reissuvihot jne?

Todellakin raaskin.

Helppoahan se on heittää niitä pois. Itse olen jo vuosia sitten ottanut tavoitteeksi olla säilyttämättä mitään ylimääräistä. Roskiin ja kierrätykseen kaikki. Eipä noista mullekkaan mitään hyötyä olisi, kun vain pölyttyisivät jossain piilossa.

Helposti, ei tuota ongelmia. Legot säästetään ja joitain kirjoja, piirustuksista ihan joku yksittäinen. Päiväkotiajoilta on siellä tehty muistokansio, se säilytetään.

Mä oon säilyttänyt joka ikävuodelta jotain nättiä. En mitä tahansa töherryksiä, vaan niitä koulun kuvaamataidon parhaita. Yksi tytön vesivärityö on meillä jopa kehyksissä seinällä kun oli niin onnistunut työ. Lelut on menneet kiertoon ja osa pehmoista koirien leluiksi. Pelit olen säästänyt. Pelaillaan niitä vieläkin porukalla. Niitä ihan pienimpienkin pelejä on säästössä jos joskus tulee pieniä hoitoon.

Mulla ei ole mitään ongelmaa heittää mitään roskiin. En kiinny tavaraan. Toki säilytän joitakin asioita, mutta en sen takia, ettenkö raaskisi heittää niitä pois, vaan muista syistä. Esim. isovanhempani ottamat valokuvat talvisodasta rintamalta säilytän, koska ovat mielenkiintoisia.

Luulen, että alapeukkujen antajalla on itsellään ongelmia olla säästämättä niitä tavaroita.. mitäpä luulet, että teinit niillä tekisivät? Itse säästin lapsuudesta niitä piirrustuksia, leluja yms "muistoja" (ihan omiani siis), mutta muuttaessani pois kotoota totesin, että mitä ihmettä mä niillä teen. Heitin kaiken pois, mitä äiti ei halunnut säilyttää. Äitikin säästi vain ne vauvakirjat, valokuvat, ja jonkun "muistokansion" sieltä ala-asteelta. Muutamat pehmolelut ja pelit lastenlapsia varten.

Todellakin. Hienoimmista saatan ottaa valokuvan, joka myöhemmin printataan valokuvakirjaan. Näin muisto jää, mutta itse roina häipyy, nykyiset ohuet digikuvista tehtävät valokuvakirjat kun vievät huomattavasti vähemmän tilaa.

Mun äitini surutta heitti aina kaiken roskiin.

Nyt kun olen yli kolmekymmentä veljeni neljäkymmentä, niin äiti on tajunnut miten hänellä ei ole juurikaan muistoja meidän lapsuudesta ja ilmeisesti se on alkanut harmittamaan. Kovan penkomisen jälkeen löysi varastosta yhden veljen puukäsityötunnilla tekemän puueläimen ja yhden mun lukioaikaisen liitutyön (ei edes kovin hyvä). Ne se on nyt esille laittanut parin hassun valokuvan kanssa. Niitäkään ei montaa ole kun ei aikoinaan nekään kiinnostanut.

Ei sen puoleen, ei kaikkea kannata säästää. Mutta miinustelijat ja wannabe marittajat voisi joskus parempaa esittäessään miettiä, että vaikka materia ei ole se tärkein asia niin silti voi vanhempana olla kiva että olisi jotain muistojakin tavaroiden muodossa. Ei se kalsea tyhjä huone välttämättä ole enää se mikä lämmittää mieltä, kun ikää tulee.

Kai olet kysynyt heiltä luvan että saako ne heittää pois?

8 jatkaa

Muistan muuten vieläkin sen tunteen kun mikään ei ollut tarpeeksi hyvä säilytettäväksi. Itse oli sairaan ylpeä jostain puuhevosesta tai kukkamaalauksesta, mutta kotona reaktio oli lähinnä "no joo, onhan se ihan kiva" ja ehkä pikkasen aikaa oli esillä ettei mieli pahastu ja sitten lensi roskiin. Ehkä ne teokset eivät olleet niin järin hienoja aikusen silmin, mutta pahalta se silti tuntui kun lapselle ne oli parasta mitä oli saanut aikaan.

Siksi mua lähinnä huvittaa ja säälittää se, että äiti oikein etsimällä yritti etsiä jotain meidän tekemää menneisyydestä. Juu ei niitä juuri ole, kun itse ne hävitti tarpeettomina ja turhana roinana. Olisit arvostanut niitä ajoissa.

+

Kantsii ottaa niistä vaikka pari kuvaa niin muistavat sitten mimmoisia oli..

Mikä voisi olla aneemisempaa kuin digitaalinen ns valokuva piirustuksesta tai tehdystä käsityöstä? Minusta jotenkin kammottavan huono ehdotus.

Sen ymmärrän että reissuvihkoja ei kannata säästellä, mutta kamalia nuo ehdotukset piirustusten kuvaamisesta.

Itse säästän parhaimmat piirustukset ja revin loput.

Osa leluista menee kirppikselle, osan poltan takapihalla.

Miks säästää leluja? Vie vaikka Ukrainasta tulleille lapsille.

Noi lelut ei ole enää in siinä vaiheessa kun sun lapset saa omia lapsia, eikä kukaan halua täyttää omaa kotia lapsuuden roinalla!

Kastemekot oo säästänyt, ei todellakaan tee kipeää heittää pois turhaa krääsää...

Ei ole ongelmaa, koska lapsen omaisuus on lapsen omaisuutta, minulla ei ole lupaa viskoa sitä roskiin tai myydä. Koskee ihan samalla tavalla lapsen tekemää piirustusta, 2 euron pehmolelua kuin 10 000 euron osakesalkkua. Vanhemmuus ei tarkoita sitä, että omistaisi lapsen omaisuuden.

Vierailija kirjoitti:

8 jatkaa

Muistan muuten vieläkin sen tunteen kun mikään ei ollut tarpeeksi hyvä säilytettäväksi. Itse oli sairaan ylpeä jostain puuhevosesta tai kukkamaalauksesta, mutta kotona reaktio oli lähinnä "no joo, onhan se ihan kiva" ja ehkä pikkasen aikaa oli esillä ettei mieli pahastu ja sitten lensi roskiin. Ehkä ne teokset eivät olleet niin järin hienoja aikusen silmin, mutta pahalta se silti tuntui kun lapselle ne oli parasta mitä oli saanut aikaan.

Siksi mua lähinnä huvittaa ja säälittää se, että äiti oikein etsimällä yritti etsiä jotain meidän tekemää menneisyydestä. Juu ei niitä juuri ole, kun itse ne hävitti tarpeettomina ja turhana roinana. Olisit arvostanut niitä ajoissa.

Meillä on eräänlaisena sukuaarteena isoisän isän vuonna 1927 kansakoulun ekalla luokalla piirtämä kana. Paljoa ei lapsuudestaan ole säästössä, mutta tuo kohta sata vuotta täyttävä piirros on aina yhtä ihana.

Nehän pitäisi repiä silloin kun ovat kakaralle vielä tärkeitä. Hauska katsoa itkevää kakaraa. Myöhemmin tätä hupia ei enää saa.

Vierailija kirjoitti:

8 jatkaa

Muistan muuten vieläkin sen tunteen kun mikään ei ollut tarpeeksi hyvä säilytettäväksi. Itse oli sairaan ylpeä jostain puuhevosesta tai kukkamaalauksesta, mutta kotona reaktio oli lähinnä "no joo, onhan se ihan kiva" ja ehkä pikkasen aikaa oli esillä ettei mieli pahastu ja sitten lensi roskiin. Ehkä ne teokset eivät olleet niin järin hienoja aikusen silmin, mutta pahalta se silti tuntui kun lapselle ne oli parasta mitä oli saanut aikaan.

Siksi mua lähinnä huvittaa ja säälittää se, että äiti oikein etsimällä yritti etsiä jotain meidän tekemää menneisyydestä. Juu ei niitä juuri ole, kun itse ne hävitti tarpeettomina ja turhana roinana. Olisit arvostanut niitä ajoissa.

Tämmöisten kokemusten myötä syntyy varmasti traumoja ja mistä sitä tietää, ettei tavaroiden hamstraajillakin olisi tällaista taustaa lapsuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Todellakin. Hienoimmista saatan ottaa valokuvan, joka myöhemmin printataan valokuvakirjaan. Näin muisto jää, mutta itse roina häipyy

Miksi otat valokuvia asioista, joita kutsut roinaksi?