Lue keskustelun säännöt.
Miksi me fiksut tytöt jäädään kiinni huonoihin suhteisiin?
16.07.2017 |
Nyt kun kirjoitan tätä, odotan miestä tulemaan käymään luokseni. En tiedä tuleeko hakemaan tavaransa, tuleeko jatkamaan riitelyä vai tuleeko pyytämään anteeksi.
Olin pitkässä, tasaisessa suhteessa vuosia, kunnes rakastuin päätä pahkaa viime syksynä. Päätin suhteen exääni, ja alettiin uuden miehen kanssa tapailla (mitään pettämistä ei tapahtunut). Aluksi kaikki oli tietenkin ihanaa ja romanttista, yöt valvottiin rakastellen ja jutellen. Huomasin, kuinka vahvoja tunteet voivatkaan olla, enkä lakannut hämmästelemästä miksi olin jatkanut niin pitkään suhteessa, joka oli jo kauan ollut "kämppis-tasolla".
Mutta kuinkas sattuikaan, alkuhuuma loppui. Minä, joka en ikinä ole ollut yksin yritin rakentaa suhdetta mieheen, joka oli tottunut olemaan täysin itsenäinen. Palstakielellä voisi sanoa, että kyseessä on "jännämies". Hän on renttu, jolla on valtava kaveripiiri ja huonot elintavat, mutta joka kuitenkin on todella karismaattinen ja itsevarma, kiehtova. Työnsä mies tekee erittäin hyvin, ja se onkin yksi niistä piirteistä, johon rakastuin (on aina viehättävää, kun ihminen suhtautuu intohimoisesti johonkin). Työ on jännittävää ja epävarmaa, ja se vie miehen usein päiväkausiksi muihin kaupunkeihin.
Suhde on lievästi sanottuna vuoristorataa. Hän ei rakasta minua yhtä paljon kuin minä häntä, niin on sanonutkin. Toisena hetkenä olen kuningatar, toisena en kiinnosta lainkaan. Tuntuu, että ystävät ja työt menevät aina minun edelleni, vaikka alkuun juuri ne asiat hänessä olivat niin kiinnostavia eksään verrattuna. Voisi sanoa, että itken joka päivä. Miehellä on kaikki valta nostaa ja hajottaa minut. Kun hän laittaa kätensä vyötärölleni seurassa, tunnen oloni maailman upeimmaksi naiseksi, mutta kun hän usean päivän työreissun jälkeen haluaakin nähdä kavereitaan ennen minua, itsetuntoni on jälleen runnottu maanrakoon.
Riitelemme koko ajan siitä, etten tunne olevani tärkeä ja rakas. Hän kiivastuu, ettei voi muuttaa luonnettaan, "tällänen mä nyt vaan oon", ja hetken päästä pyytelee aina anteeksi. Mies sanoo hirveitä asioita riidoissa, esimerkiksi että katuu että alettiin seurustella, eikä tässä suhteessa ole hänelle enää mitään annettavaa. Ja taas pian pyydellään anteeksi, mutta en voi unohtaa niitä sanoja.
Ennen olin ensimmäisten joukossa huutamassa JSSAP tälläkin palstalla, kun jostain kohdeltiin huonosti. Nyt itse venyn ja joustan miellyttääkseni miestä (vaikka hän nimenomaan toivoo, etten tekisi niin), ja siedän kaiken laiminlyönnin, ovien paiskomiset ja huutamiset. Kaikki minussa huutaa "rakasta mua, pliis rakasta mua!" Huomaan ajattelevani, että jos olisin kauniimpi, sosiaalisempi ja rennompi,niin mies rakastaisi enemmän. Niin hirveää, että voin melkein sanoa ymmärtäväni miksi naiset jäävät väkivaltaiseen suhteeseen.
Olen vain niin rakastunut. Mies on niin upea, arvostettu, hauska ja komea. Kun hän on ihana ja hyvällä tuulella, olen aivan sulaa vahaa, enkä voi vastustaa. Lisäksi seksi on tajunnanräjäyttävää, aivan mieletöntä. Sängyssä hän aina ottaa minut huomioon, ja tekee kaikkensa että nautin.
Mutta miksi en lähde? Kumpi sattuu enemmän, lähteminen vai jääminen? Mieskin sanoo, ettei halua olla minulle kamala, ansaitsen paremman. Mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta. Kiitos jos luit, tämä oli aika lailla terapiaa itselleni kirjoittaa tänne. Joillekin kavereille olen kertonut, ettei meillä mene hyvin ja on mahdotonta yhdistää minun päivätyötäni hänen iltapainotteiseen, epäsäännölliseen työhön. Kuitenkin, niin kuin naiset joita hakataan, en kehtaa myöntää kuinka hirveä miestä minulle välillä onkaan. Hävettää, etten osaa lähteä, enkä osaa järjellä perustella, miksi jään. (Ennen kuin joku kysyy, olemme vähän alle kolmekymppisiä.)
Kommentit (28)
Kauhean ilkeitä kommentteja täällä ihmisiltä. Huomaa, että suuri osa missaa pointin kokonaan. Saati, että tietäisi tällaisista suhteista mitään, kunhan piti taas päästä kommentoimaan (lue: purkamaan oma turhautuminen omaan elämäänsä haukkumalla muita).
Mä oon ollut samanlaisessa suhteessa. Erosin itse 3v jälkeen, kun alkoi tuntua, että kaikki ei nyt ole ihan okei. Vasta eron jälkeen silmät avautui kunnolla sille, kuinka sairasta kaikki olikaan ollut.
Haukkujat ei nähtävästi ymmärrä, että aloittaja on saattanut olla perus-tasapainoinen-ihminen ennen suhdetta. Koska monet samassa tilanteessa on, kunnes elämään lipuu pikkuhiljaa, aluksi vähän huomaamatta, epäterve parisuhde. Ei sitä kokemusta voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut.
Huonossa suhteessa jo se huono suhde ja toinen osapuoli, joka kohtelee huonosti, voi johtaa mielenterveydellisiin ongelmiin, vaikka olisi ollut aiemmin koko elämänsä terve. Läheisriippuvaisuus on voinut syntyä AP:lle vasta tuon suhteen aikana.
Itse oon nykyään terve ja on kasa omia harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita. Ihan kuten ennenkin suhdetta, mutta ei suhteen aikana. Ja onneksi nykyään osaa välttää vastaavat karikot. Ymmärtää arvonsa ja osaa lähteä aikaisemmin, jos ei koe itseään suhteessa arvostetuksi. Toivon samaa AP:lle, ja kaikkea hyvää elämään. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa ap lähteä itse tuosta suhteesta kävelemään, ennen kun toi jännämies laittaa sut kävelemään. Sitten ainakin sattuu, ja paljon...
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ap lähteä itse tuosta suhteesta kävelemään, ennen kun toi jännämies laittaa sut kävelemään. Sitten ainakin sattuu, ja paljon...
Minusta taas tuntuu, että tuollaisessa tilanteessa se on paras mahdollinen asia, joka voi tapahtua. Muutamassa päivässä varmasti silmät aukeaa ja tajuaa, millaisessa paskassa on kynnet verillä roikkunut...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ap lähteä itse tuosta suhteesta kävelemään, ennen kun toi jännämies laittaa sut kävelemään. Sitten ainakin sattuu, ja paljon...
Minusta taas tuntuu, että tuollaisessa tilanteessa se on paras mahdollinen asia, joka voi tapahtua. Muutamassa päivässä varmasti silmät aukeaa ja tajuaa, millaisessa paskassa on kynnet verillä roikkunut...
Niin, kyllähän se varmaan vie pari päivää kun ne umpeen muurautuneet silmät vähitellen aukenee...
Tyhmyyksissäni menin oman jännämieheni kanssa avioon, hän halusi ja minä halusin kerrankin naiivisti uskoa onnen mahdollisuuteen.
Vaikka järki sanoi alusta saakka toista, yritin katkaista suhteen ensimmäisen parin kk jälkeen. No niin se vaan aneli itsensä takaisin.
Erohan tässä tulee parin vuoden suhteen ja naurettavan lyhyen liiton jälkeen. Ei tästä tule mitään, olen miehelle jo jokin tolppa tien varressa ja kaikki menee hänen ehdoillaan. En jaksa tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Herranen aika, luulin että ketju kuoli heti alkuunsa, niin en jäänyt tänne odottamaan muiden viestejä. Ketju kuitenkin jäi välilehdelle auki, ja nyt kun sen vahingossa avasin niin huomasin että olihan täällä elämää.
Ehkä kukaan alkuperäisistä vastaajista ei ole paikalla, mutta halusin kuitenkin vähän kommentoida viestejänne.
Suurin osa viesteistä oli täynnä asiaa, enkä lähde väittämään vastaan - kyllä, minulla on huono itsetunto ja kyllä, ripustaudun mieheen ja elän liikaa hänen kauttaan. Ja kyllä, minun pitäisi hankkia oma elämä. Minullakin on Suuri Unelma, jota haluaisin tavoitella, mutta nykyisessä elämäntilanteessani se ei onnistu. Tilanne onneksi paranee syksyllä, ja huomaan eläväni koko ajan "sit ku" -mentaliteetilla..
Parikin kommentoi että mene terapiaan (mitä olen oikeasti harkinnutkin), ja huomasin että pelkästään moni viesti täälläkin auttoi avaamaan silmiäni. Juurikin se, että jos kuvittelen itse palaavani kotiin reissulta, ja toinen olisi heti roikkumassa ja penäämässä vakuutteluja rakkaudesta, tuntuu kamalalta. Minä nimittäin teen juuri tuota, huomaamattani, enkä haluaisi sitä kenellekään.
Ja en näköjään muistanut mainita, että itsekin riidan jälkeen pyytelen aina paljon anteeksi ylireagointiani. Lopulta pystyssä on oikein anteeksipyytelyfestivaalit, jotka eivät edistä yhtään mitään.
Edellisen "kilttimiehen" jätin, kun huomasin, ettei tunteita vaan yksinkertaisesti enää ollut - erolla ei ollut mitään tekemistä miehen statuksen tms. kanssa. Molemmat oltiin vain jämähdetty tottumuksesta yhteen. Olemme hyvissä väleissä, mutten voisi ikinä harkita mitään romanttista hänen kanssaan.
Sain itse asiassa av:lta juuri sitä, mitä lähdin hakemaan: oikeasti ajatuksia herättäviä näkemyksiä. Kiva tavallaan kuulla myös, etten ole ainoa tällaisessa tilanteessa. Otsikko oli ehkä vähän huonosti muotoiltu, viittasin siihen että minua on aina kutsuttu "fiksuksi tytöksi", joka "pärjää aina" (olin ns. tunnollinen "kympin tyttö") mutta kuitenkin huomaan olevani tunnetasolla osittain ihan lapsen tasolla.
Ja olette oikeassa, en ole vielä eroamassa. Läheltä piti pari viikkoa sitten, mutta se lopulta ravisteli suhdettamme vähän parempaan suuntaan - todettiin yhdessä, että vaikka tässä ei loppuelämää yhdessä oltaisi, niin ei luovuteta ihan vielä. Tuon ison kriisin jälkeen on ollut paljon seesteisempää, ja olen itsekin rauhoittunut kun olen ehkä alkanut vähän jo hyväksyä sen, ettei ero olisi maailmanloppu. Nyt haluaisin oikeasti koettaa tietoisesti keskittyä itseeni, hyvinvointiini ja omiin mielenkiinnon kohteisiini. Kiitos ettette täysin lynkanneet minua, nyt on parempi olla.
Ap
Tämä koko ap tarina on ulin provo. Tyyli on niin tunnistettava. Kirjoittaa aina näitä juttujaan, jotta naiset muka ottaisivat opiksi ja valitsisivat "kilttimiehen".
Turha tähän on mitään sanoa, kun et jätä sitä miestä kuitenkaan