Lue keskustelun säännöt.
Miksi me fiksut tytöt jäädään kiinni huonoihin suhteisiin?
16.07.2017 |
Nyt kun kirjoitan tätä, odotan miestä tulemaan käymään luokseni. En tiedä tuleeko hakemaan tavaransa, tuleeko jatkamaan riitelyä vai tuleeko pyytämään anteeksi.
Olin pitkässä, tasaisessa suhteessa vuosia, kunnes rakastuin päätä pahkaa viime syksynä. Päätin suhteen exääni, ja alettiin uuden miehen kanssa tapailla (mitään pettämistä ei tapahtunut). Aluksi kaikki oli tietenkin ihanaa ja romanttista, yöt valvottiin rakastellen ja jutellen. Huomasin, kuinka vahvoja tunteet voivatkaan olla, enkä lakannut hämmästelemästä miksi olin jatkanut niin pitkään suhteessa, joka oli jo kauan ollut "kämppis-tasolla".
Mutta kuinkas sattuikaan, alkuhuuma loppui. Minä, joka en ikinä ole ollut yksin yritin rakentaa suhdetta mieheen, joka oli tottunut olemaan täysin itsenäinen. Palstakielellä voisi sanoa, että kyseessä on "jännämies". Hän on renttu, jolla on valtava kaveripiiri ja huonot elintavat, mutta joka kuitenkin on todella karismaattinen ja itsevarma, kiehtova. Työnsä mies tekee erittäin hyvin, ja se onkin yksi niistä piirteistä, johon rakastuin (on aina viehättävää, kun ihminen suhtautuu intohimoisesti johonkin). Työ on jännittävää ja epävarmaa, ja se vie miehen usein päiväkausiksi muihin kaupunkeihin.
Suhde on lievästi sanottuna vuoristorataa. Hän ei rakasta minua yhtä paljon kuin minä häntä, niin on sanonutkin. Toisena hetkenä olen kuningatar, toisena en kiinnosta lainkaan. Tuntuu, että ystävät ja työt menevät aina minun edelleni, vaikka alkuun juuri ne asiat hänessä olivat niin kiinnostavia eksään verrattuna. Voisi sanoa, että itken joka päivä. Miehellä on kaikki valta nostaa ja hajottaa minut. Kun hän laittaa kätensä vyötärölleni seurassa, tunnen oloni maailman upeimmaksi naiseksi, mutta kun hän usean päivän työreissun jälkeen haluaakin nähdä kavereitaan ennen minua, itsetuntoni on jälleen runnottu maanrakoon.
Riitelemme koko ajan siitä, etten tunne olevani tärkeä ja rakas. Hän kiivastuu, ettei voi muuttaa luonnettaan, "tällänen mä nyt vaan oon", ja hetken päästä pyytelee aina anteeksi. Mies sanoo hirveitä asioita riidoissa, esimerkiksi että katuu että alettiin seurustella, eikä tässä suhteessa ole hänelle enää mitään annettavaa. Ja taas pian pyydellään anteeksi, mutta en voi unohtaa niitä sanoja.
Ennen olin ensimmäisten joukossa huutamassa JSSAP tälläkin palstalla, kun jostain kohdeltiin huonosti. Nyt itse venyn ja joustan miellyttääkseni miestä (vaikka hän nimenomaan toivoo, etten tekisi niin), ja siedän kaiken laiminlyönnin, ovien paiskomiset ja huutamiset. Kaikki minussa huutaa "rakasta mua, pliis rakasta mua!" Huomaan ajattelevani, että jos olisin kauniimpi, sosiaalisempi ja rennompi,niin mies rakastaisi enemmän. Niin hirveää, että voin melkein sanoa ymmärtäväni miksi naiset jäävät väkivaltaiseen suhteeseen.
Olen vain niin rakastunut. Mies on niin upea, arvostettu, hauska ja komea. Kun hän on ihana ja hyvällä tuulella, olen aivan sulaa vahaa, enkä voi vastustaa. Lisäksi seksi on tajunnanräjäyttävää, aivan mieletöntä. Sängyssä hän aina ottaa minut huomioon, ja tekee kaikkensa että nautin.
Mutta miksi en lähde? Kumpi sattuu enemmän, lähteminen vai jääminen? Mieskin sanoo, ettei halua olla minulle kamala, ansaitsen paremman. Mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta. Kiitos jos luit, tämä oli aika lailla terapiaa itselleni kirjoittaa tänne. Joillekin kavereille olen kertonut, ettei meillä mene hyvin ja on mahdotonta yhdistää minun päivätyötäni hänen iltapainotteiseen, epäsäännölliseen työhön. Kuitenkin, niin kuin naiset joita hakataan, en kehtaa myöntää kuinka hirveä miestä minulle välillä onkaan. Hävettää, etten osaa lähteä, enkä osaa järjellä perustella, miksi jään. (Ennen kuin joku kysyy, olemme vähän alle kolmekymppisiä.)
Kommentit (28)
Olen samassa tilanteessa. On hirveä olo. En halusi jättää kun rakastan niin paljon mutta en voi hyvin hänen kanssaan koko ajan. Jätin eilen ja muutin pois. En tiedä jos kestän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan sama mitä tähän kirjoittaa, niin AP roikkuu vaan jännämiehessä.
Et taida olla niin fiksu, mitä luulet olevasi.
Olet fiksu vain omasta mielestäsi, muut naureskelevat idioottimaisuudellesi.
Ymmärrän miltä sinusta tuntuu.
Yritä lopettaa roikkuminen ja rakkauden kerjääminen. Saat enemmän arvostusta, kun et kerjää huomiota ja rakkautta. Keksi itsekin elämääsi muuta sisältöä. Älä elä pelkästään suhteelle ja miehelle. Tulette suhteessanne tasa-arvoisemmiksi, kun molemmilla on muutakin elämässään. Älä mieti liikaa hänen sanojaan, tekojaan ja tekemättäjättämisiään.
Tsemppiä!
Olen itse ollut vähän samanlainen suhteessani alkuvuosina. Se vei paljon voimia. Kun aloin nähdä, että elämää on ilman häntäkin ja tulin tavallaan vahvemmaksi ja itsetuntoni nousi, parani suhdekin. Itseä myös helpotti, kun ei tarvitse kaikkia voimavarojaan ja aikaansa käyttää noissa sisäisissä piehtaroinneissa ja siitä seuraten riidoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä siinä ex-miehessä oli vikana? Eikö hänellä ollut tarpeeksi kavereita tai statuksekasta työtä sun makuun?
Kun sullekin tuo status meinaa niin paljon. Eihän kyse ole mistään intohimoisesta suhtautumisesta ollenkaan, (joku kiviä intohimoisesti keräävä peruspertti ei kiinnostais sua pätkääkään) vaan siitä et pääset pyrkyrinä eteenpäin, status nousee ja kamut kadehtii... Siitä valitsemaan mikä on tärkeintä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on kamalia itsetunto-ongelmia eikä ne johdu miehestä. Mielenkiintoinen seikka on sekin, että mies on AINA se teidän riidoissa, joka pyytää anteeksi. Olet kuin hemmoteltu prinsessa, joka kerjää koko ajan jotain. Voi miesparka, sun kanssasi ei voi voittaa!
Vierailija kirjoitti:
Kierre on aina samanlainen: minä loukkaannun jostain mitä mies sanoo tai tekee (yleensä sellaista, että tunnen oloni mitättömäksi), mies suuttuu minun pahasta mielestä ja kiukuttelusta, minä itken, mies pyytää anteeksi, molemmilla paha mieli. En tosiaan ole viaton tässä, ja usein ylireagoin, vaikka TIEDÄN, ettei mies ole tarkoittanut loukata minua. Olen vain niin herkillä kun haen jatkuvasti todistelua siitä, että toinen rakastaa.
Ap
Eli tiedät että olet ylireagoinnut itsekin, mut mies on se joka joutuu pahoittelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet selkeästi läheisriippuvainen joka hakee koko ajan hyväksyntää. Läheisriipuvaisuus kuormittaa myös puolisoa. Ajan mittaan tuollainen käytös alkaa nyppimään jokaista. Se on ongelma. Et ole maailman napa. Parisuhteessa on molemmilla myös oma elämä. Mikä on oma missiosi tässä maailmassa? Yritä selvittää riippuvuusasia itsesi kanssa. Käy terapiassa.
Kohta sinun ei tarvitse enää miettiä suhteen jatkoa: tuota menoa tukahdutat sen loppuun ihan itse.
Mieti päinvastaista tilannetta: sinä matkustaisit työsi puolesta yhtä paljon, työn johon "suhtautuisit intohimoisesti" - ja kun lopulta saapuisit kotiin, siellä odottaisi...mitä?
No, tietenkin kauttasi elävä ja hengittävä mies joka ripustautuisi sinuun samalla hetkellä kun avaat oven, alkaen tivata että rakastatko varmasti?? Ja aina nämä keskustelut päättyisivät kyyneliin ja riitaan, ja aina joutuisit vakuuttelemaan samoja asioita, aina uudestaan pyytämään anteeksi.
Ehkä sinuakin houkuttaisi toisinaan lykätä sitä kotiinmenoa?
Hanki itsekunnioitus. Hanki oma elämä.
Vasta sen jälkeen voit kohdata tämän miehen tasavertaisena, ja arvioida onko suhteellanne mahdollisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse dumppasit hyvän miehen jännämiehen takia. Tiesit kyllä et näin kävisi, mut ku se intohimo ja jännitys...
Sait mitä tilasit. Ei se toisen laimeen taviksen kanssa olis näin ihanan kamalaa. Draamaqueen
Minun ei edes tarvitse lukea otsikkoa pidemmälle. Kuka nainen kirjoittaa: Miksi "me" "fiksut" tytöt" jäädään kiinni huonoihin suhteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samassa tilanteessa, joskaan en eronnut parisuhteesta nykyisen jännämieheni vuoksi. Tätä on kestänyt jo vuosikaudet, määritän itseni enää miehen kautta ja oma persoonani on tyystin kuollut, tämä on aivan kamalaa. Ja silti tuntuu mahdottomalta lopettaa tätä. Toivon hänen kyllästyvän minuun ja jättävän, mutta toivo tuntuu turhalta, sillä ei hän näytä olevan menossa minnekään vaikka mielestään yksissäolo vaikuttaaa olevan täsmälleen yhtä hirveää.
Ymmärrät varmaan, että muunlainen suhde ei voi antaa sinulle yhtä ihania rakkauden tunteita kuin tuollainen vuoristorata-paskasuhde. Jos suhde menee koko ajan hyvin, niin silloin ei vaan voi olla samalla tavalla koukussa kuin niihin rakkauden huumepiikkeihin, joita mies välillä tarjoilee ja välillä taas piilottelee.
Miehellä on oma vahva identiteetti ja elämä, sinulla taas ei kumpaakaan joten tietenkin ripustaudut mieheen, koska liskoaivotasolla ajattelet että saat jotenkin imettyä itseesi miehen minuuden jos se vain antaisi sinulle tarpeeksi huomiota. Vähän kuin pieni vauva joka on olemassa vain äitinsä kautta, koska oma persoona menee sekaisin äidin kanssa, ja ahdistuu jos äiti ei huomioi. Ongelma on, että mikään huomio mitä mies antaa ei tule ikinä riittämään. Menisin sinuna terapiaan.
Mä olen sen verran fiksu että lopetin huonon suhteen. En halunnut pilata elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrät varmaan, että muunlainen suhde ei voi antaa sinulle yhtä ihania rakkauden tunteita kuin tuollainen vuoristorata-paskasuhde. Jos suhde menee koko ajan hyvin, niin silloin ei vaan voi olla samalla tavalla koukussa kuin niihin rakkauden huumepiikkeihin, joita mies välillä tarjoilee ja välillä taas piilottelee.
Tämän olen tulkinnut syyksi omiin väkivaltaisiin ja muuten epävakaisiin parisuhteisiini. Ne hyvät ja tasapainoiset miehet eivät ole osanneet leikkiä vuoristorataleikkiä ja siksi ovatkin tulleet vaihdetuiksi johonkuhun, joka osaa. Aiheuttaako jokin hirveä lapsuuden kokemus tällaista katastrofien kaipuuta, vai mistä tämä on peräisin?
Aika helppoa olla hurmaava jos ei edes aio pitää lupauksiaan. Luotettava mies ei ole niin yliampuva, koska hän haluaa sanoa vain mitä tarkoittaa. Se on sitä rehellisyyttä. Kunhan pääset sinisilmäisyydestäsi, niin alat arvostamaan rehellisyyttä ja lähinnä naureskelemaan näille tyhjänpuhujille.
Hyvän seksinkään takia ei kannata suhteeseen jäädä, koska sitä on maailma täynnä ja kunnollistenkin miesten toimesta, jotka ovat muutenkin yleensä parempia sängyssä, koska ottavat tosiaan sen naisenkin huomioon.
Maailma ei ole satua ja se sinun pitää ymmärtää jos haluat olla onnellinen. Toki joku on onnellisempi pää pilvissä ja jatkuvia ylä- ja alamäkiä kulkien. Ehkä sinulla olisi nyt tämän kokemuksen jälkeen enemmän arvostusta miehen rehellisyydelle ja suhteen tasaisuudelle? Kyllä se alkuinto tulee sen uudenkin miehen kanssa.
Kierre on aina samanlainen: minä loukkaannun jostain mitä mies sanoo tai tekee (yleensä sellaista, että tunnen oloni mitättömäksi), mies suuttuu minun pahasta mielestä ja kiukuttelusta, minä itken, mies pyytää anteeksi, molemmilla paha mieli. En tosiaan ole viaton tässä, ja usein ylireagoin, vaikka TIEDÄN, ettei mies ole tarkoittanut loukata minua. Olen vain niin herkillä kun haen jatkuvasti todistelua siitä, että toinen rakastaa.
Ap