Ateisti, miten keskustelet kuolemasta lapsen kanssa?

Ei ole vielä lapsia mutta aion kertoa että ihminen kuolee kun tulee sairaus tai tapaturma yleensä vanhana ja että kun kuolee sen jälkeen nukkuu ikuisesti.

Toki ollaan juteltu. Rehellisesti ja lapsen ikätasoon sopivasti, eli samoin kuin pyrin puhumaan kaikesta.

Nuo on pienestä asti tienneet, että kaikki mikä elää, joskus myös kuolee. Se on ihan yhtä luonnollista ja asiaan kuuluvaa kuin syntymäkin.

Nyt vähän isompien, etenkin tuon kahdeksan vuotiaan esikoisen kanssa on jo ollut hyviä keskusteluja siitä miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa, mitä läheisten suru on ja miksi ja miten eri uskonnot pyrkivät siihen pelkoon ja suruun vastaamaan. Ja olen toki kertonut myös, etten minä henkilökohtaisesti koe niitä vastauksia oikeiksi tai lohduttaviksi. Että minä uskon ainoan kuolemattomuuden olevan henkisessä perinnössämme ja geeneissämme, en kohdista kuoleman jälkeiseen aikaan mitään pelkoja tai toiveita, koska en usko sen jälkeen mitään olevan.

Yleensä ihan kaikissa uskonasioissa korostan sitä, että ne ovat asioita, joista ei voi tietää. Kukaan ei voi tietää, voi vain uskoa jotakin tai olla uskomatta jotakin toista. Siksi minulla on oikeus omiin ajatuksiini ja lapsilla omiinsa. Ihan kuten hindulaisella tädillä, helluntailaisilla naapureilla tai tapamuslimilla papallakin.

Kuolema ei ole meillä milläänlailla vaikea keskustelunaihe.

Vierailija kirjoitti:

Toki ollaan juteltu. Rehellisesti ja lapsen ikätasoon sopivasti, eli samoin kuin pyrin puhumaan kaikesta.

Nuo on pienestä asti tienneet, että kaikki mikä elää, joskus myös kuolee. Se on ihan yhtä luonnollista ja asiaan kuuluvaa kuin syntymäkin.

Nyt vähän isompien, etenkin tuon kahdeksan vuotiaan esikoisen kanssa on jo ollut hyviä keskusteluja siitä miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa, mitä läheisten suru on ja miksi ja miten eri uskonnot pyrkivät siihen pelkoon ja suruun vastaamaan. Ja olen toki kertonut myös, etten minä henkilökohtaisesti koe niitä vastauksia oikeiksi tai lohduttaviksi. Että minä uskon ainoan kuolemattomuuden olevan henkisessä perinnössämme ja geeneissämme, en kohdista kuoleman jälkeiseen aikaan mitään pelkoja tai toiveita, koska en usko sen jälkeen mitään olevan.

Yleensä ihan kaikissa uskonasioissa korostan sitä, että ne ovat asioita, joista ei voi tietää. Kukaan ei voi tietää, voi vain uskoa jotakin tai olla uskomatta jotakin toista. Siksi minulla on oikeus omiin ajatuksiini ja lapsilla omiinsa. Ihan kuten hindulaisella tädillä, helluntailaisilla naapureilla tai tapamuslimilla papallakin.

Kuolema ei ole meillä milläänlailla vaikea keskustelunaihe.

Lapsi kuitenkin uskoo helposti mihin sinä uskot. Mikset voi luovuttaa ja sanoa, ettet vaan tiedä! Siten lapsi voi kypsyessään helpommin päättää oman uskonsa. Meillä vanhemmat olivat ateisteja ja se on tehnyt erittäin vaikeaksi keskustelun aiheesta, koska itse olen syntynyt uskomaan.

Olen pikemminkin agnostikko, mutta puhun sujuvasti kuolemasta. Varsinkin esikoinen (nyt kuusi) on aivan pienestä asti pohtinut kuolemaa. Olen kertonut hänelle mm. Aasian sielunvaellusopeista ja kertonut, että pyrin omassa elämänkatsomuksessani poimimaan parhaat puolet buddhalaisuudesta ja Jeesuksen opeista, odottamatta palkinnoksi minkäänlaista kuoleman jälkeistä tietoisuutta.

Hyviä keskusteluja, joita leimaa toki lapsen pieni haikeus siitä, ettei voi elää ikuisesti. Ainoat traumat ovat jääneet päiväkodin luterilaisista pääsiäiskirkkokäynneistä, en tiedä mitä siellä ovat opettaneet, mutta herkkä lapsi on itkenyt jälkikäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki ollaan juteltu. Rehellisesti ja lapsen ikätasoon sopivasti, eli samoin kuin pyrin puhumaan kaikesta.

Nuo on pienestä asti tienneet, että kaikki mikä elää, joskus myös kuolee. Se on ihan yhtä luonnollista ja asiaan kuuluvaa kuin syntymäkin.

Nyt vähän isompien, etenkin tuon kahdeksan vuotiaan esikoisen kanssa on jo ollut hyviä keskusteluja siitä miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa, mitä läheisten suru on ja miksi ja miten eri uskonnot pyrkivät siihen pelkoon ja suruun vastaamaan. Ja olen toki kertonut myös, etten minä henkilökohtaisesti koe niitä vastauksia oikeiksi tai lohduttaviksi. Että minä uskon ainoan kuolemattomuuden olevan henkisessä perinnössämme ja geeneissämme, en kohdista kuoleman jälkeiseen aikaan mitään pelkoja tai toiveita, koska en usko sen jälkeen mitään olevan.

Yleensä ihan kaikissa uskonasioissa korostan sitä, että ne ovat asioita, joista ei voi tietää. Kukaan ei voi tietää, voi vain uskoa jotakin tai olla uskomatta jotakin toista. Siksi minulla on oikeus omiin ajatuksiini ja lapsilla omiinsa. Ihan kuten hindulaisella tädillä, helluntailaisilla naapureilla tai tapamuslimilla papallakin.

Kuolema ei ole meillä milläänlailla vaikea keskustelunaihe.

Lapsi kuitenkin uskoo helposti mihin sinä uskot. Mikset voi luovuttaa ja sanoa, ettet vaan tiedä! Siten lapsi voi kypsyessään helpommin päättää oman uskonsa. Meillä vanhemmat olivat ateisteja ja se on tehnyt erittäin vaikeaksi keskustelun aiheesta, koska itse olen syntynyt uskomaan.

Höpö höpö. Ei uskoon synnytä, siihen kasvetaan.

Ateistinainen kirjoitti:

Ei ole vielä lapsia mutta aion kertoa että ihminen kuolee kun tulee sairaus tai tapaturma yleensä vanhana ja että kun kuolee sen jälkeen nukkuu ikuisesti.

Tää on se klassikko, jonka jälkeen harvalla tulee uni silmään.

Ollaan juteltu 4-vuotiaan kanssa silloin tällöin. Olen sanonut, että kuollut menee joko hautausmaalle tai tuhkataan (asutaan hautausmaan vieressä niin se tietty kiinnostaa lasta). Ja että kun kuolee, sitten ei enää ole olemassa, ja hautausmaalla on vain luuranko, ei itse ihmistä enää. Että yleensä kuollaan vasta tosi vanhana, mutta joskus voi kuolla nuorempana tai jopa lapsena.

Ei ole tarvinnut tämän ihmeemmin asiasta puhua. Olen vain vastaillut lapsen kysymyksiin, jotka ovat vielä olleet hyvin konkreettisia.

Kerron, että kuoleman jälkeen ruumis mätänee kunnes jäljellä on vain luuranko.

Eipä ole tarvinnut hirveästi jutella kuolemasta silloin kun lapset ovat olleet pieniä. Ensimämiset lähisukulaisten kuolemat olivat silloin kun lapset olivat koulussa ja heillä oli jo jonkinlanen käsitys kuolemasta.

Kysymyksiin olen vastannut näkemysteni mukaan. Eli elämä päättyy kuolemaan ja se on luonnollista.

Minä, agnostikko, olen keskustellut lapsen kanssa kuolemasta kun hän on kysellyt.

Hänen isänsä isä kuoli kun poika oli 4-vuotias. Käytiin isoisää katsomassa sairaalan ruumishuoneella, ja mukana oli myös pojan täti ja saman ikäinen tytär. Lapset suhtautuivat täysin luontevasti, samoin hautajaisissa.

Ainoa kysymys pojalta oli, että miten sieltä haudasta pääsee pois jos tulee pissahätä. Selitin ettei kuolleena enää tulee pissahätää eikä nälkää eikä kylmää. Se riitti vastaukseksi ja poika jatkoi omia puuhiaan.

En koskaan sano lapselle että kuollut ihminen nukkuu, koska kuollut ei nuku! Nukkuva herää, kuollut ei. Lapsen suhtautuminen kuolemaan riippuu täysin aikuisten suhtautumisesta. Jos aikuiset kauhistelevat ja tekevät asiasta joka on täysin luonnollinen ja jokaisella meillä edessä, hirvittävän ja pelottavan asian, lapsi alkaa pelätä.  

Jos oma lapseni, sitten kun on siihen tarpeeksi kypsä, alkaa pohtia uskonasioita, on se hänen oma valintansa. Minä en niitä hänelle tuputa koska itse en usko.

Lapsille: Kun ihminen kuolee, niin sitten se on poissa. Mutta elossa olevat voivat häntä muistella. Kuolleeseen ei enää satu, pappa kuoli haimasyöpään ja oli kivulias.

Uskiksille: Näin se oikeasti menee, ei kukaan pääse mihinkään menninkäisten maahan.

Kiitos vastauksista! Lisääkin saa kertoa kokemuksia!

-ap

Joskus aikaa sitten näin dokumenttiohjelman jostakin Etelä-Amerikan syrjäisellä seudulla asuvasta kansasta. Dokumentissa vanha nainen kuoli nukkuessaan, ja ihmiset sanoivat hänen siirtyneen elämään muistoissa. Kaunis ajatus.

Olen kertonut miten se on. Eli ihminen kuolee vanhuuteen, sairauteen tai onnettomuudessa. Ruumis haudataan arkussa maahan tai voidaan myos polttaa. Lapsi osasi kertoa että isä haluaa tulla poltetuksi. Olen myös sanonut että jos kuolee ei enää ikinä tapaa ketään esim isää tai äitiä. Tämä lähinnä siinä ettei lapsi juokse esim autotielle. Olen sillä yrittänyt saada hänet ymmärtämään kuoleman lopullisuuden että sieltä ei takaisin tulla.

Vierailija kirjoitti:

Lapsille: Kun ihminen kuolee, niin sitten se on poissa. Mutta elossa olevat voivat häntä muistella. Kuolleeseen ei enää satu, pappa kuoli haimasyöpään ja oli kivulias.

Uskiksille: Näin se oikeasti menee, ei kukaan pääse mihinkään menninkäisten maahan.

Muuten ihan jees, mutta vähän ylimielistä luulla tietävänsä täydellinen totuus asiasta, josta tiedeihmisetkin ovat erimielisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki ollaan juteltu. Rehellisesti ja lapsen ikätasoon sopivasti, eli samoin kuin pyrin puhumaan kaikesta.

Nuo on pienestä asti tienneet, että kaikki mikä elää, joskus myös kuolee. Se on ihan yhtä luonnollista ja asiaan kuuluvaa kuin syntymäkin.

Nyt vähän isompien, etenkin tuon kahdeksan vuotiaan esikoisen kanssa on jo ollut hyviä keskusteluja siitä miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa, mitä läheisten suru on ja miksi ja miten eri uskonnot pyrkivät siihen pelkoon ja suruun vastaamaan. Ja olen toki kertonut myös, etten minä henkilökohtaisesti koe niitä vastauksia oikeiksi tai lohduttaviksi. Että minä uskon ainoan kuolemattomuuden olevan henkisessä perinnössämme ja geeneissämme, en kohdista kuoleman jälkeiseen aikaan mitään pelkoja tai toiveita, koska en usko sen jälkeen mitään olevan.

Yleensä ihan kaikissa uskonasioissa korostan sitä, että ne ovat asioita, joista ei voi tietää. Kukaan ei voi tietää, voi vain uskoa jotakin tai olla uskomatta jotakin toista. Siksi minulla on oikeus omiin ajatuksiini ja lapsilla omiinsa. Ihan kuten hindulaisella tädillä, helluntailaisilla naapureilla tai tapamuslimilla papallakin.

Kuolema ei ole meillä milläänlailla vaikea keskustelunaihe.

Lapsi kuitenkin uskoo helposti mihin sinä uskot. Mikset voi luovuttaa ja sanoa, ettet vaan tiedä! Siten lapsi voi kypsyessään helpommin päättää oman uskonsa. Meillä vanhemmat olivat ateisteja ja se on tehnyt erittäin vaikeaksi keskustelun aiheesta, koska itse olen syntynyt uskomaan.

Siis juuri niinhän minä teen.

Kerron miten uskon, korostan, että en tiedä.

Kerron miten naapurien seurakunnassa asiasta opetetaan, kotostan, että hekään eivät tiedä.

Kerron miten papan vanhemmat koraanin mukaan tämän ajattelevat olevan, muistutan, että hekään eivät tiedä.

Tätinsä kertoo karmasta ja sielunvaellusopista. Lisää uskovansa, ei tietävänsä.

Puhuttu on myös siitä miten Suomen muinaisuskonnot, Jehovantodistajat, katoliset tai vaikka muinaiset egyptiläiset asian uskoivat olevansa, mietitty, että hekään eivät tiedä tai tienneet.

Ja aina olen kertonut,että lapsi saa itse ajatella asioista niinkuin tuntee olevan oikein, kunhan muistaa,että uskominen ja tietäminen on eri asioita.

Kuolema fyysisenä tapahtumana ei ole uskon asia. Me tiedämme, että ihminen kuolee kuten muutkin eläimet. Elintoiminnot kun loppuvat, ruumis hajoaa ja palaa osaksi luonnon kiertokulkua. Se onko meillä sielua ja jos on minne se menee ja millä perusteella on sitten se uskon asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki ollaan juteltu. Rehellisesti ja lapsen ikätasoon sopivasti, eli samoin kuin pyrin puhumaan kaikesta.

Nuo on pienestä asti tienneet, että kaikki mikä elää, joskus myös kuolee. Se on ihan yhtä luonnollista ja asiaan kuuluvaa kuin syntymäkin.

Nyt vähän isompien, etenkin tuon kahdeksan vuotiaan esikoisen kanssa on jo ollut hyviä keskusteluja siitä miksi ihmiset pelkäävät kuolemaa, mitä läheisten suru on ja miksi ja miten eri uskonnot pyrkivät siihen pelkoon ja suruun vastaamaan. Ja olen toki kertonut myös, etten minä henkilökohtaisesti koe niitä vastauksia oikeiksi tai lohduttaviksi. Että minä uskon ainoan kuolemattomuuden olevan henkisessä perinnössämme ja geeneissämme, en kohdista kuoleman jälkeiseen aikaan mitään pelkoja tai toiveita, koska en usko sen jälkeen mitään olevan.

Yleensä ihan kaikissa uskonasioissa korostan sitä, että ne ovat asioita, joista ei voi tietää. Kukaan ei voi tietää, voi vain uskoa jotakin tai olla uskomatta jotakin toista. Siksi minulla on oikeus omiin ajatuksiini ja lapsilla omiinsa. Ihan kuten hindulaisella tädillä, helluntailaisilla naapureilla tai tapamuslimilla papallakin.

Kuolema ei ole meillä milläänlailla vaikea keskustelunaihe.

Lapsi kuitenkin uskoo helposti mihin sinä uskot. Mikset voi luovuttaa ja sanoa, ettet vaan tiedä! Siten lapsi voi kypsyessään helpommin päättää oman uskonsa. Meillä vanhemmat olivat ateisteja ja se on tehnyt erittäin vaikeaksi keskustelun aiheesta, koska itse olen syntynyt uskomaan.

Siis juuri niinhän minä teen.

Kerron miten uskon, korostan, että en tiedä.

Kerron miten naapurien seurakunnassa asiasta opetetaan, kotostan, että hekään eivät tiedä.

Kerron miten papan vanhemmat koraanin mukaan tämän ajattelevat olevan, muistutan, että hekään eivät tiedä.

Tätinsä kertoo karmasta ja sielunvaellusopista. Lisää uskovansa, ei tietävänsä.

Puhuttu on myös siitä miten Suomen muinaisuskonnot, Jehovantodistajat, katoliset tai vaikka muinaiset egyptiläiset asian uskoivat olevansa, mietitty, että hekään eivät tiedä tai tienneet.

Ja aina olen kertonut,että lapsi saa itse ajatella asioista niinkuin tuntee olevan oikein, kunhan muistaa,että uskominen ja tietäminen on eri asioita.

Kuolema fyysisenä tapahtumana ei ole uskon asia. Me tiedämme, että ihminen kuolee kuten muutkin eläimet. Elintoiminnot kun loppuvat, ruumis hajoaa ja palaa osaksi luonnon kiertokulkua. Se onko meillä sielua ja jos on minne se menee ja millä perusteella on sitten se uskon asia.

Tuo kysyjä varmaan tarkoitti sitä uskomisen asiaa. Sinäkin sanot uskovasi joitakin asioita. Uskot, että elämä päättyy kuolemaan, ei se periaatteessa ole vähemmän uskovaista kuin sekään, että uskoo että elämä jatkuu kuoleman jälkeen ja uskoo Jumalaan. 

En ole koskaan ollut hyvä keskustelemaan yhtään mistään aiheesta. Mtuta kertoisin henkilön kuolleen, ei ole enää elossa, eikä enää voi tavata. Onko tässä jotain vikaa  jos sen noin lapselle sanoo?

Olen vain uskonnoton. Vanhemmat erottivat mut kirkosta kun olin n.2v.

Pitääkö siitä puhua lapselle? Puhun jos hän haluaa puhua siitä. 16v. ei ole vielä halunnut puhua siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille: Kun ihminen kuolee, niin sitten se on poissa. Mutta elossa olevat voivat häntä muistella. Kuolleeseen ei enää satu, pappa kuoli haimasyöpään ja oli kivulias.

Uskiksille: Näin se oikeasti menee, ei kukaan pääse mihinkään menninkäisten maahan.

Muuten ihan jees, mutta vähän ylimielistä luulla tietävänsä täydellinen totuus asiasta, josta tiedeihmisetkin ovat erimielisiä.

Tiedemiehet ovat kyllä melko yksimielisiä siitä, että toistaiseksi mitään todisteita jumalan olemassaolosta ei ole. Jos sinulla on parempaa tietoa se kannattaa jakaa laajemminkin.