Äiti joka ei halua nähdä lapsiaan

Olet omanlaisesi äiti ja pidät lapsistasi huolta sillä tavalla kuin sinä sen osaat. Lasten isä ilmeisesti on lasten kanssa kärsivällisempi? Ilmeisesti vakka valinnut kantensa kun olette päätyneet lapsia tekemään. Vanhemmiten varmaan olette iloisia että teitte lapset, toivottavasti joskus jo nykyäänkin. Jos lapset ovat nyt jo kouluikäisiä niin 5-10 vuoden sisällä varmasti helpottaa ja ärtymys vaihtuu helpotukseksi. Olette velvollisuutenne täyttäneet, yritä edes esittää vähän levollisempaa ja rakastavampaa kuin olet.

Meillä kävi kanssa erossa niin että lapset jäivät jo pieninä (0,5+1,5 vuotiaina) isälleen lähinnä asumis-, taustatuki ja työratkaisujen vuoksi. Emme pitäneet hyvänä vuoroviikkosysteemiä ja lapset olivat alle kouluikäisinä lähes kokonaan isänsä ja isänsä uuden puolison kanssa, jonkin verran jopa vieraantuivat minusta sillä välimatkan ja parisuhderauhan vuoksi tapasimme ja pidimme yhteyksiä vain muutaman kerran vuodessa. Nyt kun lapset ovat jo teini-iässä niin pidän heidän kanssaan yhteyksiä enemmän. Suunnitelmissa onkin että tulevat lukioon kotikaupunkiini jolloin  tulevat sitten minun luokseni asumaan.

Ymmärrän kyllä. Rakastan lastani eniten elämässä mutta toisinaan tahtoisin vaan muuttaa pois ja tavata lasta kerran viikossa. Elää omaa elämääni ja tehdä asioita mistä pidän. Kotona olen väsynyt ja en saa aikaiseksi mitään, lapsen vaipat vaihdan ja syötän ja yritän parhaani mukaan jutella ja leikkiä. Joskus voimat ei riitä. Silloin vaan yritän selviytyä päivästä ja onni on kun mies tulee töistä.

Lapsivapailla en mieti lastani ollenkaan, silloin elän kuin sitä ei olisi.

Ehkä olen huono äiti, ehkä en mutta rakkaus lapseen ei varmasti tule vähentämään koskaan vaikka väsynyt olenkin

Ei kai ketään ole pakko rakastaa. Vai onko? Ja mitä siitä seuraa?

Mä taas olen todellinen kaksikko pienen poikani kanssa. Olen tottunut pärjäämään yksin koska mies oli epäluottava tuurijuoppo, ailahteleva ja väkivaltainen. Jos lapsi on vieraalla hoidossa edes pari päivää niin voin todella huonosti. Etäiset äidit ja kylmät ihmiset eivät tätä ymmärrä. Erossa oleminen äidistä vaatii jonkun turvallisen läheisen, esim isovanhemman.

Miksi halusit lapsia? Etkö tunne itseäsi?

Ja oliko se äitiys ekan lapsen kanssa niin kivaa muka että teit vielä toisenkin vai miksi et tajunnut edes silloin jättää lisääntymättä?

Miksi koet että sinulla on aikuisena ihmisenä ja äitinä oikeus hylätä lapsesi?

Miksi taannut känkkäränkäksi heti jos sinun pitää vähänkin hoitaa omia lapsiasi? 

Eli sinulla on vain oikeuksia eikä tylsiä velvollisuuksia vaikka ihan itse olet ne lapset tähän maailmaan saattanut omilla valinnoillasi.

Juu toki lapset saa asua isällänsä ja hyvä niin koska olet itsekäs ja epävakaa mutta yritä edes täyttää jotkut minimivaatimukset. Älä ainakaan kaada paskaa lasten niskaan!

Juu ei ole pakko rakastaa mutta lopeta heti se lapsille kiukuttelu ja huutaminen. Joku raja se on sinunkin käytöksellä ja itsekkyydellä oltava. 

Se on olemassa sellainen äiti-myytti.  Äiti on alituisesti hymyilevä, hellä ja rakastava. Aina ymmärtävä ja loppuun asti uhrautuva. Äiti ei ole eikä saa olla ihminen.

Kuitenkaan näin ei lähes tulkoon aina ole.  Kaikista naisista ei ole äidiksi kuten kaikista miehistä ei ole isäksi. Kuitenkin "huono äiti" leimataan heti, huonosta isästä ei niinkään puhuta eikä ainakaan leimata. Ennemminkin ymmärretään. Isälle annetaan helpommin anteeksi kuin äidille. (Ympäristö.)

Nainen on kuitenkin ihminen, kaikkine hyveineen ja puutteineen. On kunnioitettava asia jos äiti uskaltaa myöntää ettei lasten kanssa jaksa, ja antaa isälle enemmän vastuuta tai sitten koko vastuun. On liian paljon lapsia jotka kasvavat laiminlyövän ja jopa väkivaltaisen äidin kanssa koska eihän äiti koskaan hylkää lastaan! Ennemmin vaikka hakkaa. Tai antaa väkivaltaisen ns. isäpuolen hakattavaksi tai hyväksikäytettäväsi. Näitä tapauksia on niin paljon, ja niistä vaietaan ja hyssytellään.

Ainahan on näitä kukkahattutätejä nenä punoittaen ja naama vapisten tulossa tuomitsemaan, antaa olla.  Tietysti ideaalista olisi olla hankkimatta sitä ensimmäistäkään lasta. Elämästä ei kuitenkaan aina tiedä. 

Niin ja itsekin olen äiti, joten senkin puolen kokenut.

Ensimmäinen lapsi oli täysin vahinko. Tiedostin kyllä etten ole äiti-materiaalia yhtään. En siedä lasten kanssa touhuamista, häiriötä tai aikatauluttamista. Mutta vauva oli helppo, ja ihana. Kotona oli mukavaa ja arki oli leppoisaa. Löysin itseni äitiyden kautta. Aloin elää! Ja teimme toisen. Mikä oli virhe. Lapsi oli hyvin vaikea, arjesta tuli ahdistaa ja synkkää. Miehen kanssa emme enää olleet tiimi, ja olin jatkuvasti surullinen. En koskaan oppinut rakastamaan kuopusta, kun kaikki oli niin rankkaa että halusin vain juosta karkuun. Miehen kanssa huudettiin iltaisin ja aamuisin. Aloin vihata elämäämme ja miestä. Opiskelin samalla, tein iltatyötä ja arki oli niin pirun rankkaa! Erosimme, ja mies halusi ottaa lapset. Ovi meni kiinni ja maailma tuli hiljaiseksi. Pystyin taas hengittää ja nauttia elämästä.

Lapset oli niin kauan poissa ekana vuotena, että varmaan vieraannuin heistä niin pahasti, että on vaikea avautua ja olla äiti. Se oikeasti ihana pullantuoksuinen äiti. 

Mä luulen että kaikki olisi mennyt eri tavalla, jos minulla olisi vain se yksi lapsi. Ehkä kaikki ei olisi mennyt niin pahasti pieleen ja olisin jaksanut. Ja olisin parempi ihminen ja äiti. AP

En voi ymmärtää miksi pitää hankkia lapsia jos ei niistä meinaa pitää huolta. Enkä ymmärrä miten aikuinen ihminen jolle vahinko on jo tapahtunut voi ajatella vain itseään (sinun elämä, sinun tunteet.. jne.). Voisit edes yrittää katsoa asiaa lastesi näkökulmasta ja vähän miettiä miltä heistä mahtaa tuntua kun heidät hyökäät. Ovat kuitenkin täysin viattomia tässä asiassa.

Aviopuolisolla on myös exä, joka on päättänyt ettei äitiys ole hänen juttunsa. Lapsilisät pitää ilosesti kuitenkin itsellään kaljoittelua varten. Meidän osaksi jää sitten lasten lohduttaminen kun itkevät ikävää. Ihan kamala tilanne.