Haluan erakoitua, en jaksa ihmisten ongelmia.

Talvella kun on töissä ei paljon ehdi tavata ystäviä, varsinkin kun tekee vuorotyötä, raskaiden työpäivien jälkeen ei jaksa ja vapaapäivinä voi hyvin viettää kotona pyjamapäivää leväten, kun ei kerro että torstaina on vapaapäivä.
Kesällä on "pakko" kaivaa jäljellä olevat sosiaaliset taidot esille ja tavata sukulaisia ja ystäviä, innolla aina lähden kesän rientoihin ja palaan kotiin ahdistuneena ja kyyneleitä pidätellen.
Ilmeisesti olen hyvä kuuntelija tai ainakin kaikki kuvittelevat että minua kiinnostaa sairaanhoitajana kaikkien ongelmat. Kahden viikon lomani aikana olen kuunnellut kahta surkeaa avioliittotarinaa, yhtä syöpäkertomusta, yhtä lapsen vaikeaa murrosikä/huumekokeilujuttua ja yhtä vaikeaa masennus purkausta.
Olen peruspositiivinen ihminen, jolla on ollut viimeaikoina omia elämänkolhuja ihan tarpeeksi, niistä totean voivottelijoille, se on elämää, niinkuin onkin, ihan iloisella mielin jäin lomalle ajatellen nyt ei tarvitse ajatella ikäviä.
Tänään taas ihanassa kesäpäivässä kuuntelin tutun avautumista hänen pitkästä väkivaltaisesta avioliitostaan.
Ahdistaa, en halua kuulla!
Onko muita likasankoja? Miten jaksatte?