Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Oletko sinä haaveillut prinsessahäistä lapsesta asti?
12.07.2017 |
Usein hääohjelmien yhteydessä mainitaan miten naiset ovat haaveilleet prinsessahäistä jo pikkutytöstä lähtien.
Omalla kohdallani ei näin ole ollut ja haluaisinkin tietää hiukan että moniko niin ajattelee ja moniko ei, eli kuinka yleistä se on vai onko vain hääklisee.
Ei sillä että se olisi oikein tai väärin, vaikka itse en olekaan niin tehnyt niin mielestäni on varmasti aika ihanaa sitten hääpäivänä, jos omat prinsessahaaveet ja unelmat toteutuvat. Tuovathan ne siihen tapahtumaan hiukan lisää tunnetta ja merkitystä. :)
Eli oletko sinä haaveillut häistä jo pienestä asti? Oletko päässyt toteuttamaan jo prinsessahääsi ja vastasivatko ne mielikuvaasi ja toiveitasi?
Vai oletko enemmän kaltaiseni, joka ei koskaan ole edes osannut haaveilla häistä lapsena?
Kommentit (32)
En ole haaveillut. Ärsyttää sellaiset prinsessahäät. Haluaisin naimisiin ihan kahden kesken, ilman yleisöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Sen sijaan olen aina haaveillut lapsista ja äitiydestä. Lapsia olen saanut, hyvän parisuhteenkin, mutta naimisiin ei kummallakaan ole ollut hinkua.
Ensin meinasin kieltää, mutta jäin sitten miettimään.
Kyllähän me lapsena häitä vietettiin ja oli siinä joku sellainen haaveilu että saisi olla ihan oikea prinsessa. Siihen aikaan tietty häätkin oli sellaisia juhlia, että meitä ipanoita siellä suvaittiin ja siellähän me nurkissa pyörittiin.
Seitkytluvulla kun vaatteet ei muuten niin ihania olleet niin olihan se morsian jotain ylimaallisen kaunista.
Kyllä kai voi sanoa, että pikkutyttönä haaveilin juuri siitä päivästä prinsessana. En tiedä, missä se sitten jäi, mutta en voi sanoa että lapsesta saakka olisin haaveillut...
Nyt olen jo siinä iässä, että jos viimeinkin menisin naimisiin niin voisin hyvinkin pukeutua tosi näyttävästi (tuskin kuitenkaan valkoiseen) ja kutsua puoli sukua ja kaikki kaverit bilettämään. Kosijoita ei vaan ole jonoksi asti :)
Sinkkuäiti synt. -70
En muista koskaan haaveilleeni lapsena prinsessahäistä. Muistan vain ajatelleeni kauhulla polttareita, kun joskus näin polttariporukoita kaupungilla. Luulin kai, että kaikille on pakolliset tuollaiset polttarit, joissa pukeudutaan erikoisiin asuihin ja laitetaan tekemään kaikkea noloa. Edelleenkään en haaveile suurista häistä. Haluaisin naimisiin kahden kesken. Myöhemmin voidaan kutsua lähimmät kahville. Jos toinen välttämättä haluaa perinteisemmät menot, voin joustaa. Mutta en silti halua mitään suuria prinsessajuhlia.
En haaveillut lapsena enkä aikuisenakaan. Itse asiassa olin pitkään sitä mieltä, etten mene välttämättä koskaan naimisiin. No, menin kuitenkin nykyisen mieheni kanssa maistraatissa naimisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihminen on tehnyt elämässään, jos on haaveillut jostain prinsessahäistä lapsesta asti? Ihan käsittämätöntä. Miten sellaiseen tilanteeseen voi joutua? Varmaan suunnilleen leikkimällä jotain nukkeleikkejä koko lapsuus tms.
Ihan hirveää, sehän on vain yksi päivä, joka ei kuitenkaan ole yhtä jännittävä eikä hieno kuin kaikki muut asiat, mitä elämässä on tapahtunut ja tapahtuu.
Millä tavalla häistä haaveilu estää muun tekemisen ja haaveilun elämässä?? :O Itse olen ainakin haaveillut elämässäni monista monista muistakin asioista, ja tehnyt vielä enemmän. Sen lisäksi olen miks pikkutytöstä asti haaveillut kauniista hääjuhlasta ja ihanasta mekosta. Eikä kyllä hävetä yhtään, miksi ei saisi? Pitää osata haaveilla!
Sekoittavatko ihmiset ketjussa asioita? Monen viesti kuulostaa siltä että haaveiltu on, mutta sanotaan että ei ole haaveiltu. En minäkään ole koskaan haaveillut isoista juhlista, mutta prinsessahäistä kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi haaveilu leimataan jotenkin noloksi?
No tietty, jos se hääpäivästä unelmointi on ollut penskasta asti elämän suurin sisältö, niin voihan se hääpäivänä jälkeinen tyhjyys yllättää.
Kyllä me leikittiin lapsena niin hienoa rouvaa kuin morsiantakin. Muistan sen ihanan valkoisen kotelomekon, joka aina vietiin äidin vaatekaapista... ja ne pitsiverhot, jotka oli ihan luvan kanssa annettu leikkeihin.
Sitten kun eksän kanssa meni huonosti, haaveilin joskus häistä. En hänen kanssaan, vaan sellaisesta täydellisestä päivästä, jossa sulhanen oli vaan asuste muiden joukossa. Näillä haaveilla lohdutin itseäni, vaikka tiesin hyvin ettei niillä ollut todellisuuspohjaa.
Se, etten ole tähän päivään mennessä kokenut sitä prinsessapäivääni, ei mitenkään lamaannuta tai masenna. Olen kokenut kaikenlaisia hyviä juttuja, ja huonoja juttuja. Prinsessaksi olen lisäksi vähän liian vanha jo, huvittaa ajatuskin naimakaupoista koska en ole enää perhettä perustamassa. Parisuhteen voisin kyllä solmia.
Vierailija kirjoitti:
Sekoittavatko ihmiset ketjussa asioita? Monen viesti kuulostaa siltä että haaveiltu on, mutta sanotaan että ei ole haaveiltu. En minäkään ole koskaan haaveillut isoista juhlista, mutta prinsessahäistä kyllä.
No mun mielestä tuo kysymys on, että haaveillut lapsesta tähän päivään asti (tai hääpäivään asti).
Tällähän ne amerikkalaiset hääohjelmat myy, että nuori nainen hehkuu onnea että hänen ikiaikainen unelmansa päästä naimisiin on toteutumassa.
Lapsena sitä toteuttaa unelmiaan leikin kautta. Ehkä se sitten on haaveilua. Ja jotkut tekee niitä aarrekarttoja. Tiesikö sitä lapsena edes mistä haaveili? Oliko se leikki vaan prinsessaleikkiä vai oliko se aviovaimoksi valmistautumista? Leikittiinhän me nukeillakin, mutta en tiedä valmistiko se äitiyteen vai muotisuunnittelijan ammattiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haaveilin varsinkin teininä "päivästä prinsessana", selailin iltamyöhään hääpukuja ja pitopalvelumenuja. Muistan hääleikkejä lapsuudestakin (sisko oli pappi, veli sulhanen), mutta en muista liittyikö niihin suuria tunnelatauksia tai "haaveilua" vai oliko ne leikkiä siinä missä kauppaleikki, kotileikki, koiraleikki jne. Mutta joo, teininä haaveilin siitä upeasta puvusta ja siitä että olisin kerrankin nätti ja ihailtu ja onnistunut ja diipadaapadaa.
22-vuotiaana menin naimisiin mieheni kanssa, vihkimisessä oli paikalla minun sisarukseni (2 täysi-ikäistä todistajaa ja yksi alaikäinen sisko kaupan päälle) ja ns. hääjuhlissa viisi vierasta. Oli mulla hääpuku, mutta se oli parin viikon varoajalla etsitty vuokrapuku, piti ottaa se mikä istui hyvin kun muokkauksille ei juuri ollut aikaa :D Pappi piti saman patenttipuheen (muutamalla muutetulla yksityiskohdalla) kuin muutamaa kuukautta aiemmin veljeni häissä, se meinasi vähän naurattaa. Ei niillä häillä siinä vaiheessa ollut juurikaan merkitystä, ja itse asiassa kovin suureellinen show olisi tuntunut vähän naurettavalta (omalla kohdalla) 8 vuoden yhdessäoloin ja 4 vuoden avoliiton jälkeen. Mies vähän pelkäsi että kadun jälkikäteen minihäitä, mutta ainakin toistaiseksi (9 vuotta naimisissa) ne tuntuvat juuri täydellisiltä ja meidän näköisiltä :)
Ne oli loppujen lopuksi kaksi eri asiaa, avioliiton solmiminen ja häähaaveet. Joista ensimmäinen oli se mikä pysyi tärkeänä, ja jälkimmäinen osoittautui omalla kohdallani vähän jumiutuneeksi ajatusmalliksi jota ei jäänyt kaipaamaan kun siitä ravistautui ulos.
En ole kertaakaan unelmoinut häistä, parisuhteesta tai pojista... Nyt kun sellainen kuitenkin jostain tupsahti, niin käydään varmaan maistraatissa, jos tulee joskus tarve avioliitolle.
Alue: Aihe vapaa
En ole koskaan haaveillut. Inhoan huomion keskipisteenä olemista yli kaiken. Luultavasti menen mieheni kanssa naimisiin vain maistraatissa ja sitten menemme jonnekin kivaan ravintolaan syömään joko kahdestaan tai vain lähimpien ihmisten kanssa.