Lue keskustelun säännöt.
Mitä ajattelisit jos 44-vuotias saa iltatähden?
Kommentit (65)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siis näin parikymppisenä pienen lapsen äitinä sanon, että ihan älytöntä. Mikset viimein ota aikaa itsellesi..?
Paras aika ottaa aikaa itselleen on 20-30-vuotiaana lapsettomana.
Höpö höpö. Noihin aikoihin on kauhea tarve ensinnäkin opiskella, valmistua, saada työpaikka ja perhe. Omakotitalo, autolaina ja niitten poismaksun stressi.
Paras aika ottaa itselle, ja miehelle, aikaa on kun lapset jotka on tehty parikymppisinä, ovat jo teini-ikäisiä ja aikuisia. Eli juurikin neljänkymmenen ikävuoden nurkilla. Töitä tehtynä, joillakin asunto maksettuna, rahaa käytettävissä matkusteluun ilman stressiä jne.
Minä synnyin iltatähdeksi äitini ollessa 40 ja isän yli 50. Jouduin häpeämään etenkin äitiäni, hän oli 10-15 vuotta vanhempi, kuin koulukavereitteni äidit ja hänen ajatusmaailmansa oli vielä vanhemman ihmisen. Miten paljon kadehdinkaan kavereita, joiden äidit veivät lapsiaan elokuviin jne. Minua ei äiti vienyt koskaan mihinkään. Vasta aikuisena tajusin kuinka paljon asia vaikuttikaan koko minun elämääni. Vanhin sisaruksistani oli 22 ja minusta seuraava 14 vuotta minua vanhempi. Kasvoin siis yksin ja yksinäiseksi jäinkin, koska äitini ei hyväksynyt oikeastaan ketään kavereistani.
Vierailija kirjoitti:
Minä synnyin iltatähdeksi äitini ollessa 40 ja isän yli 50. Jouduin häpeämään etenkin äitiäni, hän oli 10-15 vuotta vanhempi, kuin koulukavereitteni äidit ja hänen ajatusmaailmansa oli vielä vanhemman ihmisen. Miten paljon kadehdinkaan kavereita, joiden äidit veivät lapsiaan elokuviin jne. Minua ei äiti vienyt koskaan mihinkään. Vasta aikuisena tajusin kuinka paljon asia vaikuttikaan koko minun elämääni. Vanhin sisaruksistani oli 22 ja minusta seuraava 14 vuotta minua vanhempi. Kasvoin siis yksin ja yksinäiseksi jäinkin, koska äitini ei hyväksynyt oikeastaan ketään kavereistani.
Sama kokemus. Näissä aina kerrotaan, kuinka iltatähti on koko perheen lemmikki. Minun sisaruksillani oli jo omat elämät ja perheet, joten jäin aivan yksin vanhenevien vanhempien kanssa. Ei mitään yhteistä. Nyt he ovat jo kuolleet, isä kun olin 21 ja äiti kun olin 30.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnittelisin tulevan perheenlisäyksen johdosta. Itse olen 43-vuotias ja ainokaiseni on 4-vuotias. Hyvän elintason tarjoaminen lapselleni on minulle tärkeää, itse olen köyhästä perheestä lähtöisin. Olisi ollut aivan hirveän stressaavaa saada lapsi kesken opiskelujen, kun itsekin elin nälkärajalla enkä ostanut uusia vaatteita tai kenkiä 9 vuoteen.
Onnittelisin äitiä ja isää ja ehdottaisin tytön nimeksi Lahjaa. Jos olisi mulle läheisiä saattaisin kokea onnellisuuden tunteita. Täysin tuntemattomista tuskin liikuttuisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen täällä päättää vain omasta elämästään. Ei siihen muiden mielipiteiden pitäisi vaikuttaa. Jos itse haluat, ja se on sulle ok, niin se ei kuulu kenellekään muulle.
Tuskin ajattelisin mitään, mitä se kenellekään kuuluu minkä ikäisenä muut lapsia hankkivat? Kunhan et lykkää vauvaasi minun hoidettavakseni, niin antaa palaa vaan jos siltä tuntuu! Itse olen myös iltatähti, ja vanhempani ovat vanhempia kuin useimpien ikätoverieni, enkä asia ole ikinä haitannut tippaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä synnyin iltatähdeksi äitini ollessa 40 ja isän yli 50. Jouduin häpeämään etenkin äitiäni, hän oli 10-15 vuotta vanhempi, kuin koulukavereitteni äidit ja hänen ajatusmaailmansa oli vielä vanhemman ihmisen. Miten paljon kadehdinkaan kavereita, joiden äidit veivät lapsiaan elokuviin jne. Minua ei äiti vienyt koskaan mihinkään. Vasta aikuisena tajusin kuinka paljon asia vaikuttikaan koko minun elämääni. Vanhin sisaruksistani oli 22 ja minusta seuraava 14 vuotta minua vanhempi. Kasvoin siis yksin ja yksinäiseksi jäinkin, koska äitini ei hyväksynyt oikeastaan ketään kavereistani.
Mä en kyllä nää mitään yhteyttä sun äidin iän ja sen välillä ettei vieny sua mihinkään eikä hyväksyny sun kavereita. Vai meinaatko että nelikymppinen ei jaksa enää viedä lasta mihinkään? Voi voi kuule, monessa perheessä lapset reissaa isovanhempienkin kanssa jopa ulkomailla asti! Eihän nyt nykypäivän 40-50v oo vielä ikä eikä mikään! Niin, meillä tosiaan nuorin lapsista on 9v ja itse ollaan 51v ja 53v. Hyvin jaksetaan käydä etelässä pari kertaa vuodessa ja lisäksi muutaman kerran ristielyllä. Lapsi pääsee leffaan, huvipuistoon ja harrastuksiin aivan varmasti. Tässä iässä kun on jo rahaakin millä viedä. Aktiivisesti harrastetaan liikuntaa koko perhe ja tehdään vaikka mitä yhdessä ja erikseen. Huvittavaa että parikymppisen silmin näyttää että 40-50v on jo toinen jalka haudassa. No toisaalta, luultavasti tuossa iässä olisin itsekin noin ajatellut. Kun ikää tulee lisää nousee samalla se raja kuka on "vanha".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin iloinen ja onnellinen ystäväni puolesta. Siitä että on antanut elämän vielä yllättää.
Jokainen kai elää parhaaksi näkemällään tavalla.
Itse olen syntynyt nelikymppisille vanhemmille ja sisarukseni ovat 11-14 v vanhempia. Kellään muulla ei ollut tuollaista perhettä ja jotenkin lapsena/nuorena pitää pahana kaikkea, millä erottuu muista. Kyllä muutenkin ihmettelen, miksi synnyin kun lähtökohdat olivat heikot muutenkin (huono rahatilanne, alkoholismi ). Normaalissa perheessä varmaan ihan sama minkäikäiset vanhemmat tai sisarukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnittelisin, olisi varmaan ihana kokea taas vauvavuodet kun on ehkä luullut jo ettei pääse sitä ihanuutta enää kokemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä synnyin iltatähdeksi äitini ollessa 40 ja isän yli 50. Jouduin häpeämään etenkin äitiäni, hän oli 10-15 vuotta vanhempi, kuin koulukavereitteni äidit ja hänen ajatusmaailmansa oli vielä vanhemman ihmisen. Miten paljon kadehdinkaan kavereita, joiden äidit veivät lapsiaan elokuviin jne. Minua ei äiti vienyt koskaan mihinkään. Vasta aikuisena tajusin kuinka paljon asia vaikuttikaan koko minun elämääni. Vanhin sisaruksistani oli 22 ja minusta seuraava 14 vuotta minua vanhempi. Kasvoin siis yksin ja yksinäiseksi jäinkin, koska äitini ei hyväksynyt oikeastaan ketään kavereistani.
Sama kokemus. Näissä aina kerrotaan, kuinka iltatähti on koko perheen lemmikki. Minun sisaruksillani oli jo omat elämät ja perheet, joten jäin aivan yksin vanhenevien vanhempien kanssa. Ei mitään yhteistä. Nyt he ovat jo kuolleet, isä kun olin 21 ja äiti kun olin 30.
Meilläkin vanhemmat sisarukset olivat jo omillaan syntyessäni. Kumpikin oli kouluttautunut hoitoalalle ja he asuivat sairaanhoitajien asuntolassa lähellä nykyistä Meilahden sairaalaa. Veli taas touhusi omiaan kavereidensa kanssa. Joskus hän vei minut autoajelulle. Hän ei viihtynyt kotona äitini vuoksi ja halusi, että pääsisin edes joskus pois. Tilanne vain paheni, kun vanhin siskoni meni naimisiin ja sai ensimmäisen lapsensa. Äidistäni tuli ensisijaisesti mummo ja minä jäin hänen omana lapsenaan kauas taakse. Kun äitini oli kuollut ja puhuimme siskoni kanssa tästä asiasta, hän kertoi huomanneensa ja tienneensä asiasta, mutta eihän siihen kukaan voinut puuttua. Nyt en ole missään tekemisissä sukuni kanssa. Koin joutuneeni niin epäoikeudenmukaisen kohtelun kohteeksi, etten voi antaa sitä anteeksi. Harkitkaa siis vähintään sata kertaa iltatähden hankkimista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siis näin parikymppisenä pienen lapsen äitinä sanon, että ihan älytöntä. Mikset viimein ota aikaa itsellesi..?
Paras aika ottaa aikaa itselleen on 20-30-vuotiaana lapsettomana.
Höpö höpö. Noihin aikoihin on kauhea tarve ensinnäkin opiskella, valmistua, saada työpaikka ja perhe. Omakotitalo, autolaina ja niitten poismaksun stressi.
Paras aika ottaa itselle, ja miehelle, aikaa on kun lapset jotka on tehty parikymppisinä, ovat jo teini-ikäisiä ja aikuisia. Eli juurikin neljänkymmenen ikävuoden nurkilla. Töitä tehtynä, joillakin asunto maksettuna, rahaa käytettävissä matkusteluun ilman stressiä jne.
Kellä nyt on sitten mikäkin tarve... Voisihan sen perheen perustaa myöhemminkin ja nuorena keskittyä pitämään hauskaa kavereiden kanssa ja bilettämään kyllästymiseen asti niin jaksaisi sitten oikeasti paremmin sitä perhekeskeistä elämää. Jokapaikassa nuoret vanhemmat vinkuu kun ei ole omaa aikaa eikä pääse koskaan ilman lapsia juhlimaan eikä muualle. No jos tekisi ne lapset myöhemmin niin ei olisi häiritsemässä niitä menoja silloin nuorena kun menohaluja vielä kovasti on? Vanhempana jaksaa paljon paremmin ja oikeasti nauttii niistä lapsista eikä vaan koe rasitteena jotka pitäisi vähän väliä kuskata hoitoon kun on niin rankkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä synnyin iltatähdeksi äitini ollessa 40 ja isän yli 50. Jouduin häpeämään etenkin äitiäni, hän oli 10-15 vuotta vanhempi, kuin koulukavereitteni äidit ja hänen ajatusmaailmansa oli vielä vanhemman ihmisen. Miten paljon kadehdinkaan kavereita, joiden äidit veivät lapsiaan elokuviin jne. Minua ei äiti vienyt koskaan mihinkään. Vasta aikuisena tajusin kuinka paljon asia vaikuttikaan koko minun elämääni. Vanhin sisaruksistani oli 22 ja minusta seuraava 14 vuotta minua vanhempi. Kasvoin siis yksin ja yksinäiseksi jäinkin, koska äitini ei hyväksynyt oikeastaan ketään kavereistani.
Mä en kyllä nää mitään yhteyttä sun äidin iän ja sen välillä ettei vieny sua mihinkään eikä hyväksyny sun kavereita. Vai meinaatko että nelikymppinen ei jaksa enää viedä lasta mihinkään? Voi voi kuule, monessa perheessä lapset reissaa isovanhempienkin kanssa jopa ulkomailla asti! Eihän nyt nykypäivän 40-50v oo vielä ikä eikä mikään! Niin, meillä tosiaan nuorin lapsista on 9v ja itse ollaan 51v ja 53v. Hyvin jaksetaan käydä etelässä pari kertaa vuodessa ja lisäksi muutaman kerran ristielyllä. Lapsi pääsee leffaan, huvipuistoon ja harrastuksiin aivan varmasti. Tässä iässä kun on jo rahaakin millä viedä. Aktiivisesti harrastetaan liikuntaa koko perhe ja tehdään vaikka mitä yhdessä ja erikseen. Huvittavaa että parikymppisen silmin näyttää että 40-50v on jo toinen jalka haudassa. No toisaalta, luultavasti tuossa iässä olisin itsekin noin ajatellut. Kun ikää tulee lisää nousee samalla se raja kuka on "vanha".
Ihanan alentuva sävy. Voi voi sentään. Lainaamasi kirjoittaja ei nähdäkseni maininnut olevansa parikymppinen.
-eri-
No josnäitä muiden mielipiteitä ruvetaan kuuntelemaan, niin alle 25-vuotias on liian nuori saamaan lapsen, ei tiedä elämästä mitään, ei ole rahaa, plää plää. Yli 35-vuotias taas on aivan liian vanha saamaan lapsen, koska ei jaksa enää, on kalkkis, plää plää ja plöö. Eli siinä on se 10 vuoden gäppi jossa ne lapset on hyvä pyöräyttää. Mutta tarkastellaanpa lähemmin tuota ajankohtaa 25-35 v.. Jos hankit vaikka ylemmän korkeakoulututkinnon tai jopa väittelet tohtoriksi, niin on aika harvinaista saada nuo hommat pakettiin 25-vuotiaana. Jos tämän lisäksi haluat nuoruuden kokemukset, matkustella, löytää sopivan kumppanin jonka kanssa kokea asioita ennen lapsia, työpaikan, hyvän toimeentulon, jne., niin se 25 v. alkaa näyttää hyvin aikaiselta. Sanotaan siis, että hyvä alaraja voisi olla 28-30 v.. No mutta, mitäs naiselle käy 25 ikävuoden jälkeen? Hedelmällisyys alkaa laskea. Lopuksi todettakoon, että tämä meni nyt niin vaikeaksi, että ei niitä lapsia kannata tehdä ollenkaan. Mutta sekös vasta sitten katkeroittaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä synnyin iltatähdeksi äitini ollessa 40 ja isän yli 50. Jouduin häpeämään etenkin äitiäni, hän oli 10-15 vuotta vanhempi, kuin koulukavereitteni äidit ja hänen ajatusmaailmansa oli vielä vanhemman ihmisen. Miten paljon kadehdinkaan kavereita, joiden äidit veivät lapsiaan elokuviin jne. Minua ei äiti vienyt koskaan mihinkään. Vasta aikuisena tajusin kuinka paljon asia vaikuttikaan koko minun elämääni. Vanhin sisaruksistani oli 22 ja minusta seuraava 14 vuotta minua vanhempi. Kasvoin siis yksin ja yksinäiseksi jäinkin, koska äitini ei hyväksynyt oikeastaan ketään kavereistani.
Mä en kyllä nää mitään yhteyttä sun äidin iän ja sen välillä ettei vieny sua mihinkään eikä hyväksyny sun kavereita. Vai meinaatko että nelikymppinen ei jaksa enää viedä lasta mihinkään? Voi voi kuule, monessa perheessä lapset reissaa isovanhempienkin kanssa jopa ulkomailla asti! Eihän nyt nykypäivän 40-50v oo vielä ikä eikä mikään! Niin, meillä tosiaan nuorin lapsista on 9v ja itse ollaan 51v ja 53v. Hyvin jaksetaan käydä etelässä pari kertaa vuodessa ja lisäksi muutaman kerran ristielyllä. Lapsi pääsee leffaan, huvipuistoon ja harrastuksiin aivan varmasti. Tässä iässä kun on jo rahaakin millä viedä. Aktiivisesti harrastetaan liikuntaa koko perhe ja tehdään vaikka mitä yhdessä ja erikseen. Huvittavaa että parikymppisen silmin näyttää että 40-50v on jo toinen jalka haudassa. No toisaalta, luultavasti tuossa iässä olisin itsekin noin ajatellut. Kun ikää tulee lisää nousee samalla se raja kuka on "vanha".
Olen jo 60 täyttänyt, eli syntynyt 50-luvun lopulla. Kun aloitin koulun, olivat kaikkien koulukavereitteni vanhemmat noin 25-30 vuotiaita. Äitini mielestä elokuvat jne. eivät olleet tarpeellisia ja saisin pysyä kotona. Hänen arvomaailmansa ja ajatuksensa olivat viime vuosisadan alusta. Ne tulivat ilmeisesti suoraan hänen mummoltaan, joka kasvatti äidin. Äidin äiti oli kuollut äitini ollessa hyvin pieni. Niinpä äitini oli oppinut, että kirkko oli suurin piirtein ainoa paikka, jonne lapsia voi viedä. Tuntui pahalta, kuunnella koulukavereiden juttuja elokuvakäynneistä jne. Olin vanhan ja erityisen vanhanaikaisen äitini vuoksi kaikesta tuosta ulkopuolinen. Monta kertaa toivoin salaa itselleni nuorta äitiä. Isäni ei koskaan puuttunut äitini touhuihin. Piti parempana pitää suunsa kiinni.
Että olis noin vanhana ennemmin hankkinut koiran. Ei sitten ehkäisyopit ole vielä tuossa iässä perille menneet. Olikohan avioero tulossa ja iltatähdestä koitetaan saada joku kiva yhteinen projekti.