Kymymys veloille: Onko teillä koskaan ollut (biologista) vauvakuumetta?

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ollut. En ymmärrä, mikä se sellainen vauvakuume on.

Ei kai ihmisellä tässä evoluution vaiheessa varsinaisesti ole biologista vauvakuumetta. Pikemminkin halu toteuttaa kulttuurisia standardeja. 

Eli olla äiti, olla oikea perhe, olla arvokas... Kai rakastava äitiys on vieläkin se, mistä voi olla ylpeä. Ei siitä "urasta" koskaan samalla tavalla. Ja monet nyt nämä yhdistävätkin. 

En ainakaan itse ole kokenut mitään fyysisiä tuntemuksia, psykologisia kyllä. Eli tuoreen äidin nähdessäni vauvoineen, tulee kova kaipuu juuri tuohon. Onko se biologista? Ei kai sitä kukaan voi sanoa. 

Mulle koko asia on ihan neutraali. Mun mies haluaa lapsia joten eiköhän me ainakin yks jossain vaiheessa yritetä tehdä. Toisaalta jos mies ei haluis niin mulle olis luultavasti ihan ok vaikka jäisin lapsettomaksi. Oon mää välillä miettinyt miltä tuntuisi olla raskaana, mutta toisaalta synnytys on niin pelottava ajatus, että sen ajatteleminen lopettaa nää toisetkin ajatukset hyvin. Mua myös kauhistuttaa todella paljon se oman ajan menetys, mutta toisaalta pystyn myös kuvittelemaan ne lapsen mukanaan tuomat hyvät asiat.

Omasta mielestäni tää neutraali suhtautuminen on hyvä asia. Siinä vaiheessa jos/kun lapsen saan niin oon ainakin pohtinut asiat tarkkaan ja ikään kuin hyväksynyt ne huonot puolet. Oon tehnyt tietoisen päätöksen, että minusta tulee äiti ja sen myötä menetän joksikin aikaa oman vapaa-aikani ja toinen ihminen tulee olemaan minusta riippuvainen. Yllätyksiä varmasti tulee silti eteen, niin hyviä kuin huonoja.

ikuinenlapsivapaa kirjoitti:

Ei ole ollut koskaan. Olen 40-vee ja toistelin tätä samaa jo 25-vuotiaana.

Kauhea kohtalo olis joutua perheenäidiksi, tuntuu ihan vankilalta! En tajua miten te jaksatte.

Tarkoitatko henkistä riippuvuutta? Lapset ova tarvitsevia kyllä vanhemmistaan paljonkin ensimmäiset vuodet. 

Sinänsä perhe-elämä lasten kotihoitovaiheessa voi olla paljon vapaampaa kuin työssäkäyvän sinkun. Ihan itse päätin, mitä tänään tehdään. Lapset hoitoon, jos ei ollut lapsille sopivaa ohjelmaa. 

Järkiperäinen. Ei niitä ihan kenen kanssa tahansa pukata. Parempi sitten ilman.

Sinkkumies

Ei ikinä, kohta viisikyppinen vela ja ajatus lapsesta on aina ollut suorastaan absurdi vähän niinkuin kysyttäisiin "oletko koskaan tuntenut halua alkaa nunnaksi ja muuttaa luostariin?" Eli mikään ns. järkiperäinen syy ei ole syy valintaani, ei liikakansoitus, ei ura, ei raha, ei vartalonmuutos, ihan yksinkertaisesti vaan totaalinen mielenkiinnon puute asiaa kohtaan.

En ole ikinä tuntenut vähäistäkään halua saada lasta, eli ei siis ole koskaan ollut vauvakuumetta. Vauvat ei muutenkaan herätä minussa mitään "oiii kun iiiihana, vooooi mikä söpö mussukka" reaktiota, niinkuin joillain naisilla tuntuu käyvän kun vaikkapa työkaveri tuo uuden vauvansa toimistoon näytille.

N42

Koirakuume on ollut, mutta se meni ohi. Autokuumetta tai vauvakuumetta ei ole koskaan ollut. Olen 31-vuotias mies.

40v, ei koskaan mitään etäisestikään vauvakuumett muistuttavaa. En ole kiinnostunut vauvoista, lapsista tai teineistä oikein millään tasolla. En haluaisi sellaisia kotiini, ja koska lapsenlapsetkin ovat lapsia, nekään eivät kiinnosta.

Tietysti joillekin ihmisille on joutunut keksimällä keksimään "järkisyitä" miksi ei lisäänny, mutta perimmäinen syy on se ettei koko touhu vaan kiinnosta. 

Ei ole ollut koskaan vauvakuumetta. 

Olen toki miettinyt millaista olisi jos saisimme lapsen, minulla on kuitenkin todella hyvä avioliitto ja ihana mies, mutta jotenkin en saa siitä ajatuksesta edes kiinni että meillä olisi lapsi. Kumpikin meistä nauttii elämästä tällaisenaan eikä halua muuttaa sitä. Ja lapsi muuttasi kaiken. 

Töissäni (olen sh) näen synnytyksiä toistuvasti, ja tottakai ne herkistää ja yritän saada itseni kuviteltua siihen tilanteeseen. Syntymän kokemus olisi varmasti hieno, mutta elämän realiteetit tulevat kuitenkin vastaan. Elämä vauvan kanssa ei ole yhtä vaaleanpunaista unelmaa. Valvomiset, kiukuttelut ja parisuhteen muuttuminen isä-/äitisuhteeksi ei ole sitä mitä haluan. Ja se vastuu/sidonnaisuus vauvaan/lapseen. 

Vauvoja on ihan kiva katsella ja hoitaakin, mutta ei se ei saa minussa aikaan mitään äidillistä/biologista tunnemyrskyä.

Suhtaudun asiaan aika neutraalisti, lapset ja vauvat ovat luonnollinen asia, mutta itselleni en niitä halua. 

Olen silti vilpittömästi onnellinen jokaisesta vauvauutisesta ympärilläni, ja koen iloa toisten täyttyneistä perhehaaveista. En silti itse koe että meiltä puuttuisi mitään.

Toiset ovat lapsiperhekeskeisiä, me olemme parisuhdekeskeisiä. Tämä on meille luonnollinen "olomuoto". 

Ei ole ollut, mutta en hankkisi lapsia, vaikka sellainen iskisikin. Ei typeriä päätöksiä voi oikeuttaa fiiliksillä.

Ei oo ollut ainakaan toistaiseksi mitään vauvakuumetta.

Olen 25v vela, ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. En siis tiedä miltä se tuntuu, kun haluaa lapsen. Muistan jo ihan pienenä ajatelleeni, etten halua omia lapsia - tulevaisuuden haaveissa minulla oli adoptiolapsia, tyttö ja poika, ja nekin vain siksi että lapsia "kuuluu olla". Sittemmin tajusin ettei ole mikään pakko, joten ne ajatukset jäivät siihen.

Nykyään ajattelen asiaa siten, että en vain yksinkertaisesti halua lapsia elämääni. En halua olla raskaana tai synnyttää, ja kasvattaa lasta. Ja jos nyt joku vauvakuume iskisi, niin pystyisin järjelläni perustelemaan että miksi en tee lasta. Yksi syistä on juuri ekologinen näkökulma: maapallon ihmispopulaation täytyy pienentyä rajusti, jotta planeettamme säilyy elinkelpoisena muillekin kuin torakoille ja rotille.

Vierailija kirjoitti:

Joskus olen miettinyt, millaista olisi olla raskaana, mutta siinäpä se. Ei ole ollut vauvakuumetta vaikka ystävien vauvat ovatkin ihania. En ole koskaan kokenut halua olla äiti eikä äitiys mielestäni toisi elämääni mitään, mitä haluaisin. Päinvastoin, koen, että äitiyden myötä menettäisin paljon.

Vähän samoja ajatuksia, tosin ystävien vauvat eivät ole mielestäni erityisen ihania, ainakaan automaattisesti. Suhtaudun lapsiin kuten muihinkin ihmisiin, joistain pidän ja joistain en. Myös ne mukavat lapset joista pidän ovat välillä ärsyttäviä ja kiukuttelevat, ihan samalla tavalla kuin aikuiset kaverini.

Yhtä paljon kuin raiskaus- tai tappamiskuumetta.

Olen 44 v, enkä ole koskaan kokenut halua saada lapsia. Pidin elämäni ensimmäisen kerran vauvaa sylissäni viime syksynä, eikä se herättänyt minussa minkäänlaisia tunteita. Olihan vauva toki suloinen ja hämmästyin voimasta, jolla se puristi pienet pulleat sormensa oman etusormeni ympärille, mutta ei tosiaan mitään muita tunteita syntynyt.

Esim. kissan- ja koiranpennut sen sijaan herättävät minussa ihan hirmuisen halun koskea ja hankkia itselleenkin sellaisen. Jotain biologista on siis minussakin jäljella, kun ns. väärän lajin vauva sitten herätää äidillisiä tunteita.

Jotenkin ajatus siitä että pitäisi uhrata oma elämänsä siihen helvettiin mitä näin pentuna (oma äiti aina toisti miten meidät ois pitäny jättää tekemättä) tuntui jo lapsena ihan kamalalta. Tiesin jo lapsena etten tule hankkimaan lapsia! Nyt 40 v, naimisissa ja aviomies ei myöskään halua lapsia. Ja mikä parasta, jaksan kiitellä itseäni viikottain siitä ettei ole palloja jalassa. Koen kauhun tunteita kun kuulen että jollakin tämän ikäisellä (voimat alkaa jo vähentyä, mukavuudenhalu lisääntyä) on jopa kolme huutajaa.

Monet kysyvät enkö halua että vanhuksena joku käy minua katsomassa? Kysymys on lähinnä huvittava. Haluaisinko olla taakaksi juuri lapsilleni? En todellakaan. Koska tiedän jo tässä vaiheessa että alkaisin vihaamaan lapsiani samalla lailla kuin oma äitini vihasi ja katui meitä kun olimme lapsia. Antaisin lapseni varmaan pois. Olisin ikuisesti se "äiti joka hylkäsi lapsensa".

Vauvakuumetta ei ole ollut. Olen tehnyt jopa abortin eikä asia hetkauttanut tippaakaan. Olin onnellinen kun homma ohi. Jos sterilisaatio olisi täysin ongelmaton, ottaisin sen heti. Nyt vaan odottelen kärsimättömästi että hedelmällisyys laskisi olemattomiin ettei tarvitsisi aina käyttää ehkäisyä.

Miksikö käyn vauva-sivustolla? Siksi että täällä on asiasta kuin asiasta hyviä keskusteluja. Ei minua sinänsä hetkauta onko jollain lapsia tai ei, kaveripiirissä on paljon veloja ja lapsia omaavia. Oma päätös on tehty jo 30 vuotta sitten.

Aikuiseksi olen kasvanut mielestäni jo ajat sitten. En käytä päihteitä, teen kahta työtä, olen korkeasti koulutettu ja minulla on laaja tuttavapiiri, runsaasti kiinnostuksenkohteita ja harrastuksia ja koen että saan toteuttaa itseäni.