Mikä on sinun syysi ettet haluan lapsia(lainkaan, vielä)?

Synnytyspelko. Jos olisin mies, olisin halunnut lapsia jo 15 vuotta sitten. Nyt ikää melkein 40, joten lapsettomaksi jään.

Olen liian nuori. Ei ole miestä. En halua.

Aika harva kai on lapsirakas ennen omaa lasta. Mulla on kolme lasta, jotka voi oikein mainiosti, mutta kasveja ja lemmikkejä en saa elätettyä. Paitsi nyt kun 5-vuotias tyttö muistuttaa että kukat pitää kastella.:)

Monelta unohtuu, että pikkulapsiaika on tosi lyhyt, ja sen jälkeen lapset on ihan järjellisiä olentoja. Niiden kanssa voi käydä piknikillä ja taidenäyttelyssä, mitä nyt tykkääkin tehdä.

Olen yksin viihtyvä ja rauhaa rakastava ihminen eikä lapsi sopisi elämäntyyliini. Tukiverkostoa minulla ei myöskään olisi joka voisi auttaa lapsen hoidossa. Olen herkkä ahdistumaan ja herkkä melulle ja kaikenlaisille vaatimuksille. Lapsen hankkiminen varmasti huonontaisi elämänlaatuani.

En ole koskaan painanut isoa, punaista "en halua lapsia" -nappia. Ei vain koskaan ole juohtunut mieleenkään, että hankkisin lapsen. En ole koskaan halunnut purjevenettäkään, eikä se tarkoita, että olisin purjeveneiden vastustaja.

En tiedä haluaisinko lapsia jos terveys ja mielenterveys olisi riittävä, jos olisi koulutus ja työpaikka ja mies, mutta koska näitä ei ole ja ikää 35 v niin en näe syytä tehdä lapsia.

Ei ole vielä löytynyt hyvää miestä.

Monet on sitä mieltä että kaiken täytyy olla täydellistä ja valmista kun lapsia tulee. Nykymaailmassa ja työelämässä näin harvoin käy, vaan kaikki on pätkää ja väliaikaista. Pitäisi ehkä hyväksyä tietty epävarmuus ja luottaa että yhdessä selvitään.

Meilläkin oli miehen kanssa tosi epävakaat työnäkymät kun tehtiin lapsia. Silti päätettiin että tämä on se mitä todella halutaan ja eletään sitten niukemmin jos työt ei jatku. Ja niin sitten kävikin, että molemmilla ura on päinvastoin lähtenyt nousuun ja nyt ollaan oikein hyvätuloisia, ja kolmen lapsen vanhempia. Jos oltaisiin jääty odottamaan, näin ei ehkä olisi.

Tarvitsisin hoitoja tullakseni raskaaksi, eikä se olisi varmaa sittenkään. Koko ajan muuttuvassa työssä ja iäkkäistä vanhemmista huolehtimisessa on jaksamista niin paljon, että raskauden yrittäminen, hormonihoidot, mahdolliset epäonnistumiset ja keskenmenon pelko olisivat liikaa.

1. poissulkeva syy on geenit: perheen & lähisuvun sisällä 5 autismikirjon tapausta. Itselläni ei ole diagnoosia, mutten halua ottaa riskiä.

Toinen syy on se raha. Vastuuta osaan ottaa, ja rakastan haasteita ja painetta, mutta en vain halua maksaa satoja tuhansia jostain sellaisesta, mikä ei yksinkertaisesti kiinnosta minua pätkän vertaa. Toki lapsia on kiva leikittää ajoittain, mutta oman lapsen kanssa siitä saatava onni olisi minulle aika lailla plus miinus nolla, kun yhtälöön lisätään kaikki tavanomaiset negatiiviset asiat. (Ympäristön yritykset manipuloida lapseni kasvatusta, kiukuttelu, vaipat, kotiin sidottuna oleminen, mahdolliset muutokset parisuhteessa ja lapsen kohtalo sen jälkeen)

Pääsin opiskelemaan oikikseen, mutta silläkin (kuvitteellisella) skenaariolla, että minusta tulisi menestyvä asianajotoimiston pyörittäjä, jonka kk-tulot ovat viisinumeroisia summia, en vain jostakin syystä haluaisi tuhlata satastakaan omaan lapseeni. Mieluummin valitsisin hienomman kodin, enemmän matkoja, itseäni miellyttävät harrastukset... Ehkä olen kitupiikki materialisti ja ajattelen vain uraa, joka joidenkin mielestä ei "voi tuoda onnea", mutta eikö silloin ole juuri parempi olla synnyttämättä? Ei se muutu muuksi, kun saa sen nyytin kainaloon, vaikka sellaisiakin legendoja kuulee.

Vaikka rahasta ei siis olisi pulaa, näen tavallaan huonona strategisena vaihtoehtona hankkia lapsen elätettäväkseni sen sijaan, mihin moni muu vaihtoehtoinen ajan ja vaivan ja rahan sijoituskohde voisi johtaa. Ehkä en sitten vain osaa ajatella asiaa tunteella tyyliin "mutta kun se on niin lutunen ja on niin hieno tunne nähdä kun se oppii ja kasvaa", vaan olen joku synnynnäinen piinkova bisnesjohtaja, joka piirtelee päässään piirakkakuvioita eri skenaarioista ja vertailee niitä keskenään kahdeksantoista vuoden päähän. :D

Vierailija kirjoitti:

Monelta unohtuu, että pikkulapsiaika on tosi lyhyt, ja sen jälkeen lapset on ihan järjellisiä olentoja. Niiden kanssa voi käydä piknikillä ja taidenäyttelyssä, mitä nyt tykkääkin tehdä.

Se "tosi lyhyt" pikkulapsiaika kestää vuosia. Ja jos hankkii useamman lapsen, se kestää vuosia ja vuosia. Ja entä, kun kaikki pikkulapsiajan jälkeenkin tuntuu lähinnä pahimmalta painajaiselta? Minulle pikkulapsiajasta eteenpäin siirtyminen olisi kuin vaihtaisi hirsipuusta kidutettavaksi.

(Enää, 17 vuoden kokemus)

Lapsen kasvattaminen on raskasta, sitovaa ja pääsääntöisesti epäkiitollista hommaa.

Olen tyytyväinen elämääni näin. Tykkään tissutella kotona ja työelämä ei kiinnosta. Liikaa vaivannäköä hoitaa rääkyläistä. Oma elämä kuluu paremmin, saa pelata ja käyttää aikansa miten haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Aika harva kai on lapsirakas ennen omaa lasta. Mulla on kolme lasta, jotka voi oikein mainiosti, mutta kasveja ja lemmikkejä en saa elätettyä. Paitsi nyt kun 5-vuotias tyttö muistuttaa että kukat pitää kastella.:)

Monelta unohtuu, että pikkulapsiaika on tosi lyhyt, ja sen jälkeen lapset on ihan järjellisiä olentoja. Niiden kanssa voi käydä piknikillä ja taidenäyttelyssä, mitä nyt tykkääkin tehdä.

Kaikille ei läy niin. Eikä kaikki tykästy/rakastu lapseensa, kun sen synnyttää. Sellaisten ei oikeasti kannata hankkia lapsia. Eikä niiden hanlkimiseen kannata kannustaa.

Minä esimerkiksi en oikeasti halua lapsia, en halua olla muidenkaan lasten kanssa tekemisissä, eikä asia mihinkään muuttuisi vaikka sellaisen tekisin. Se olisi paska lapsuus lapselle, jota en halunnut ja paska loppuelämä minulle.

En halua kokea mitään äitiyteen liittyvää. En raskautta, synnytystä, pikkulapsiaikaa, teiniaikaa, lasten kotoa muuttoa, lapsenlapsia tai yhtään mitään sellaista. Haluan olla rauhassa puolisoni kanssa, opiskella aina kaikkea uutta, tehdä uraa, harrastella kaikenlaista ja nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta ja harrastaa villiä ja äänekästä seksiä silloin kun siltä tuntuu. En halua lapsia asumaan kotiini, en halua luopua työhuoneestani tai vaihtaa kotia sellaiseen, mihin mahtuisi enemmän asukkaita, enkä halua pakottautua kiinnostumaan mistään niin epäkiinnostavasta ja aikaa vievästä saamatta vastineeksi mitään järkevää (sitten voisin harkita jos joku maksaisi vaikka 50 miljoonaa euroa yhden lapsen hankkimisesta ja silloinkin sijaissynnyttäjää käyttäen). 

Vierailija kirjoitti:

Aika harva kai on lapsirakas ennen omaa lasta. Mulla on kolme lasta, jotka voi oikein mainiosti, mutta kasveja ja lemmikkejä en saa elätettyä. Paitsi nyt kun 5-vuotias tyttö muistuttaa että kukat pitää kastella.:)

Monelta unohtuu, että pikkulapsiaika on tosi lyhyt, ja sen jälkeen lapset on ihan järjellisiä olentoja. Niiden kanssa voi käydä piknikillä ja taidenäyttelyssä, mitä nyt tykkääkin tehdä.

Sultakin unohtuu, että menee aika hemmetin monta vuotta ennenkuin lapset voi jättää edes pariksi viikoksi yksin kotiin. Kaktukset sentään voi jättää ihan milloin tahansa. 

Olen ihmetellyt sitä, kun mulle on tuttavapiiri ja työkaverit tuputtaneet lasten hankkimista sillä syyllä että "ei sitten ala vanhempana harmittaa ettei tullut hankittua"! Onko sitten kiva joskus lapsilleen kertoa, että en olisi teitä halunnut, mutta..

Ei ole ihme, kun "asiantuntijatkin" ovat noin täydellisesti elämästä vieraantuneita.  Suositellaan lisää valehtelemista, harhaanjohtamista ja muuta hömppää .Tai siis poliittisesti korrektia puhetta, niinkuin pikkulapsille tehdään. Siis niitä myrkkyjä, millä tauti on tullut, niinkuin keskiajalla lääkittiin kaikkia tauteja. 

Tyhmä kansa on vatuloijansa ansainut, sen joka näpertelee vain sen ympärillä miten saisi salaiseen kuoreensa lisää sisältöä.

Jos kansa olis älykkäämpi niin olisi laittanut sen vatulointikepin hihoihin ja tipauttanut 10 000m korkeudesta Syyriaan opiskelemaan tapoja.  

En halua elää perhe-elämää, en edes boheemia cityhipsterin perhe-elämää.

- en halua synnyttää

- en halua kasvattaa lasta tai saada lasta

- minulla on muutakin tekemistä

Onneksi olen jo 50 v.