Kummassa päässä janaa olet: oliko vanhemmuus sinulle elämän tärkein juttu (peräti "saavutus") vai vaihtoehto monien joukossa

Mulla on aika samoin kuin sinulla. Mutta nyt lapset on jo teinejä ja pidän elämäni suurimpana saavutuksena hyvää perhe-elämää ja tasapainoisia nuoria. Lapset on kasvatettu ilman hössötystä. Mutta kunnioittaen. Ei ole tarvittu rangaistuksia. Ajattelen asioita heidän kannaltaan

Kyllä minä pidän tietyllä tavalla saavutuksena että mulla on kolme hienoa lasta, yksi jo aikuinen. Vaikka en ole mikän hirveän hyvä äiti, niin parhaani olen tehnyt ja lasteni eteen valmis tekemään paljon, lapset ei sitä varmaan tajua kuin vasta sitten kun saavat omia lapsia. Itse vanhemmuus ei ole mikään "se juttu" mulla on muutakin elämää ollut aina, lapset on se tärkein asia, rakkaimmat ihmiset, vanhemmuus taas tuntuu joltain aika epämääräiseltä asialta. Isovanhemmuutta kyllä odotan, sitä että voin olla pienen ihmisen kanssa, hemmotella ja pitää hauskaa, tuudittaa sylissä, mutta vastuu on lapsen vanhemmilla, itselleni oli mumma lapsena rakkain ihminen.

Juu näitä on, jotka luulee että kaikki haluaa lapsia vähintään siinä vaiheessa, jos on "jo" 30v. Jos niitä ei kuulu, niin ei ole oma valinta, vaan miehen haluttomuutta, lapsettomuutta ja jos onkin valinta, niin se ei voi mitenkään perustua mihinkään järkevään ja tasapainoiseen pohdintaan.

Ei ole koskaan ollut minään elämäntavoitteena, mutta nyt kun lapsia on, oikeasti pidän heitä elämäni tärkeimpänä saavutuksena. Eikä tässä mielestäni ole ristiriitaa. Olen oikeasti saanut aikaan kaksi uutta elämää, mikä on ihan eri tason asia kuin jokin tutkinto tai ammatillinen saavutukseni.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koskaan ollut minään elämäntavoitteena, mutta nyt kun lapsia on, oikeasti pidän heitä elämäni tärkeimpänä saavutuksena. Eikä tässä mielestäni ole ristiriitaa. Olen oikeasti saanut aikaan kaksi uutta elämää, mikä on ihan eri tason asia kuin jokin tutkinto tai ammatillinen saavutukseni.

Maailman helpoin ja luonnollisin asia, kaikkien ulottuvissa, saavutus? Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat, mutta olen kyllä itse "tehnyt" enemmän tutkintoni eteen, se ei vaan kasvanut pöydälläni itsekseen :D

Kysyisin pidättekö itseänne parempina ihmisinä kuin lapsettomat saavutuksinenne

Vanhemmuus ei ole minulle vaihtoehto. En halua sitä. Tarvitsen lapsia yhtä paljon elämääni kuin kissankarvasta tehtyä vessanpyttyä tai ripulilta haisevaa huuliharppua. Mutta miehen ja lasten hankkiminen on ainoa tapa, jolla saisin itseni näyttämään normaalilta sukulaisteni silmissä. Se saisi heidät lopettamaan ikuisen "joko sulla on mies/lapsia" kyselyt ja ottamaan minut vakavasti.

Lapset on mulle tärkeintä, koska he ovat lapsiani. Lapset eivät ole saavutus, he ovat lahja. Vanhemmuus ei ole tärkeintä, vaan ne lapset.

Saavutuksia on mieleinen koulutus hyvillä papereillla, ammatillinen kasvu ja sen myötä hyvä asema töissä, saavutuksena voi pitää vaikka laihdutusta normaalipainoiseksi tai hyvää tulosta maratonilla. Mutta lapset. Eivät ole. Saavutus. (Sori minkkismainen ilmaisutapa, mutta joskus se vaan toimii)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koskaan ollut minään elämäntavoitteena, mutta nyt kun lapsia on, oikeasti pidän heitä elämäni tärkeimpänä saavutuksena. Eikä tässä mielestäni ole ristiriitaa. Olen oikeasti saanut aikaan kaksi uutta elämää, mikä on ihan eri tason asia kuin jokin tutkinto tai ammatillinen saavutukseni.

Maailman helpoin ja luonnollisin asia, kaikkien ulottuvissa, saavutus? Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat, mutta olen kyllä itse "tehnyt" enemmän tutkintoni eteen, se ei vaan kasvanut pöydälläni itsekseen :D

Toisille taas vaatii vuosien työn, että löytää lapsilleen kelpuutettavan isäehdokkaan. En sanoisi, että lapseni tulivat siitä vaan ja helposti. Oli yksinäisyyttä ja lapsettomuuden tuskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus ei ole minulle vaihtoehto. En halua sitä. Tarvitsen lapsia yhtä paljon elämääni kuin kissankarvasta tehtyä vessanpyttyä tai ripulilta haisevaa huuliharppua. Mutta miehen ja lasten hankkiminen on ainoa tapa, jolla saisin itseni näyttämään normaalilta sukulaisteni silmissä. Se saisi heidät lopettamaan ikuisen "joko sulla on mies/lapsia" kyselyt ja ottamaan minut vakavasti.

Kannattaa ruveta vastaamaan samalla mitalla. Jos joku täti utelee kysy häneltä kuinka oma rakkauselämäsi sujuu jne. Ajan mittaan kyselyt loppuvat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus ei ole minulle vaihtoehto. En halua sitä. Tarvitsen lapsia yhtä paljon elämääni kuin kissankarvasta tehtyä vessanpyttyä tai ripulilta haisevaa huuliharppua. Mutta miehen ja lasten hankkiminen on ainoa tapa, jolla saisin itseni näyttämään normaalilta sukulaisteni silmissä. Se saisi heidät lopettamaan ikuisen "joko sulla on mies/lapsia" kyselyt ja ottamaan minut vakavasti.

Kannattaa ruveta vastaamaan samalla mitalla. Jos joku täti utelee kysy häneltä kuinka oma rakkauselämäsi sujuu jne. Ajan mittaan kyselyt loppuvat

Itse oon sanonut ihan suoraan; mielummin kuula otsaan kun yhtäkään muksua. Kyl ne hiljenee siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koskaan ollut minään elämäntavoitteena, mutta nyt kun lapsia on, oikeasti pidän heitä elämäni tärkeimpänä saavutuksena. Eikä tässä mielestäni ole ristiriitaa. Olen oikeasti saanut aikaan kaksi uutta elämää, mikä on ihan eri tason asia kuin jokin tutkinto tai ammatillinen saavutukseni.

Maailman helpoin ja luonnollisin asia, kaikkien ulottuvissa, saavutus? Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat, mutta olen kyllä itse "tehnyt" enemmän tutkintoni eteen, se ei vaan kasvanut pöydälläni itsekseen :D

Toisille taas vaatii vuosien työn, että löytää lapsilleen kelpuutettavan isäehdokkaan. En sanoisi, että lapseni tulivat siitä vaan ja helposti. Oli yksinäisyyttä ja lapsettomuuden tuskaa.

No itse en myös tuolla tavalla pystyisi koskaan ajattelemaan. Mies ei näyttäydy minulle minään väylänä lapsiin, vaan ihmisenä ja rakastettuna. Tärkeimpänä. Tähän voi sitten liittyä se, että yhdessä koetaan halu saada lapsi - yhdessä. Ajatus lapsista ei synny ennen sopivaa miestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koskaan ollut minään elämäntavoitteena, mutta nyt kun lapsia on, oikeasti pidän heitä elämäni tärkeimpänä saavutuksena. Eikä tässä mielestäni ole ristiriitaa. Olen oikeasti saanut aikaan kaksi uutta elämää, mikä on ihan eri tason asia kuin jokin tutkinto tai ammatillinen saavutukseni.

Maailman helpoin ja luonnollisin asia, kaikkien ulottuvissa, saavutus? Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat, mutta olen kyllä itse "tehnyt" enemmän tutkintoni eteen, se ei vaan kasvanut pöydälläni itsekseen :D

Toisille taas vaatii vuosien työn, että löytää lapsilleen kelpuutettavan isäehdokkaan. En sanoisi, että lapseni tulivat siitä vaan ja helposti. Oli yksinäisyyttä ja lapsettomuuden tuskaa.

No itse en myös tuolla tavalla pystyisi koskaan ajattelemaan. Mies ei näyttäydy minulle minään väylänä lapsiin, vaan ihmisenä ja rakastettuna. Tärkeimpänä. Tähän voi sitten liittyä se, että yhdessä koetaan halu saada lapsi - yhdessä. Ajatus lapsista ei synny ennen sopivaa miestä.

tämä

Yksi vaihtoehto kahdesta 0 ja 1 lapsen välillä. Valitsin 1, mutta 0 ei olisi sekään maailmaa kaatanut. Vanhemmuus on ollut, kuten Rantala sanoisi, päräyttävä kokemus, muttei mikään onnen ja autuuden tuoja. Yhtä paljon se on ottanut kun antanutkin. Lapsi täyttää seuraavaksi 17, ja kaikki kolme odotellaan jo seuraavaa elämänvaihetta.

Olen aina tiennyt haluavani äidiksi, äidiksi kolmelle pojalle.

No, nyt on ne ja tyttö plussana kaupan päälle ja olen oikein tyytäväinen. Lapset on ihania, mulla tosin esikoinen on jo 23v ja nuorin menossa kouluun.

En ole koskaan ollut mikään hössöttävä vanhempi, mutta olen silti erittäin ylpeä kunnollisista lapsistani.

Mä olen 15-vuotiaana tapahtuneen lääkärissä käynnin jälkeen tiennyt, että en tule koskaan "saavuttamaan" lapsia. Siitä olisi voinut kehitellä itselleen elämänsä suurimman tragedian, mutta päätin mieluummin hyväksyä tosiasiat ja keskittyä muuhun. Jännästi tämä mun lapsettomuuteni on ollut monelle muulle ihmiselle paljon ahdistavampaa kuin mulle. Viimeksi sain työhöntulotarkastuksessa lohdutella hoitajaa, jolle tuli melkein kyyneleet silmiin myötätunnosta...

Äitiys on minulle enemmän vaihtoehto ja mahdollisuus kuin unelma tai itseisarvo. Minulla ei ole mikään pakottava tarve saada lapsia, mutta jos sellainen syystä tai toisesta tulee niin sitten mietitään ja sopeudutaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koskaan ollut minään elämäntavoitteena, mutta nyt kun lapsia on, oikeasti pidän heitä elämäni tärkeimpänä saavutuksena. Eikä tässä mielestäni ole ristiriitaa. Olen oikeasti saanut aikaan kaksi uutta elämää, mikä on ihan eri tason asia kuin jokin tutkinto tai ammatillinen saavutukseni.

Maailman helpoin ja luonnollisin asia, kaikkien ulottuvissa, saavutus? Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat, mutta olen kyllä itse "tehnyt" enemmän tutkintoni eteen, se ei vaan kasvanut pöydälläni itsekseen :D

Toisille taas vaatii vuosien työn, että löytää lapsilleen kelpuutettavan isäehdokkaan. En sanoisi, että lapseni tulivat siitä vaan ja helposti. Oli yksinäisyyttä ja lapsettomuuden tuskaa.

No itse en myös tuolla tavalla pystyisi koskaan ajattelemaan. Mies ei näyttäydy minulle minään väylänä lapsiin, vaan ihmisenä ja rakastettuna. Tärkeimpänä. Tähän voi sitten liittyä se, että yhdessä koetaan halu saada lapsi - yhdessä. Ajatus lapsista ei synny ennen sopivaa miestä.

Mulla on ollut ehkä niin päin, että ne lapset ensin ja kun on löytynyt sopiva mieskin rinnalle, niin se on ollut mahtavaa.

Tai ainakin olisi ollut noin, jos olisi ollut jotenkin vaikeaa saada lapsia. Olisin todellakin sen asian kanssa kipuillut kovastikin. Toki sitä aina on siihen mieheen rakastunut ollut, mutta jos ei olisi halunnut lapsia, niin olisi lähtenyt vaihtoon.

t: 15

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole koskaan ollut minään elämäntavoitteena, mutta nyt kun lapsia on, oikeasti pidän heitä elämäni tärkeimpänä saavutuksena. Eikä tässä mielestäni ole ristiriitaa. Olen oikeasti saanut aikaan kaksi uutta elämää, mikä on ihan eri tason asia kuin jokin tutkinto tai ammatillinen saavutukseni.

Maailman helpoin ja luonnollisin asia, kaikkien ulottuvissa, saavutus? Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat, mutta olen kyllä itse "tehnyt" enemmän tutkintoni eteen, se ei vaan kasvanut pöydälläni itsekseen :D

Toisille taas vaatii vuosien työn, että löytää lapsilleen kelpuutettavan isäehdokkaan. En sanoisi, että lapseni tulivat siitä vaan ja helposti. Oli yksinäisyyttä ja lapsettomuuden tuskaa.

No itse en myös tuolla tavalla pystyisi koskaan ajattelemaan. Mies ei näyttäydy minulle minään väylänä lapsiin, vaan ihmisenä ja rakastettuna. Tärkeimpänä. Tähän voi sitten liittyä se, että yhdessä koetaan halu saada lapsi - yhdessä. Ajatus lapsista ei synny ennen sopivaa miestä.

Mulla on ollut ehkä niin päin, että ne lapset ensin ja kun on löytynyt sopiva mieskin rinnalle, niin se on ollut mahtavaa.

Tai ainakin olisi ollut noin, jos olisi ollut jotenkin vaikeaa saada lapsia. Olisin todellakin sen asian kanssa kipuillut kovastikin. Toki sitä aina on siihen mieheen rakastunut ollut, mutta jos ei olisi halunnut lapsia, niin olisi lähtenyt vaihtoon.

t: 15

Tällaista ajattelua en voi ikinä ymmärtää. Sen kyllä ymmärrän että meitä on moneen junaan, joten ok.

Olen enemmän taipuvainen romantiikkaan kuin biologian vietävissä. Muelestäni suurinta ihmisten välistä rakkautta on romanttinen, puolisoiden välinen, vasta kuolemaan päättyvä rakkaus. Vasta sitten tulee rakkaus jälkeläisiin tai sukulaisiin, mikä sekin on suurta.

Vierailija kirjoitti:

Kysyisin pidättekö itseänne parempina ihmisinä kuin lapsettomat saavutuksinenne

Kyllä mä jollain tavalla pidän. Lapsettomuus on kuitenkin eräänläinen epäonnistuminen siinä mihin luonto on ihmisetkin tarkoittanut.

t: 15