Ystävien lastensaanti ahdistaa.

On aivan normaalia, että kun ystävät elävät eri elämänvaihetta, tuntee tiettyä etäisyyttä heihin eikä samaa jutunjuurta aina löydy. (Näin esim. itselläni kun omat lapset jo isompia ja kaveripiirissä vasta saadaan ekoja vauvoja.) Silloin voi ihan hyvin etsiä muuta seuraa esim. harrastuksista tai töistä. Ei niitä vanhoja ystäviä tarvitse täysin unohtaa, heitä voi tavata kun jaksaa ja heidän kanssaan voi lähentyä taas parin vuoden päästä.

Mutta ihan puppua se, että sunkin pitäisi haluta lapsia kun muut haluaa. Ei nykyaikana tarvitse ja hyvä vain, jos kaikki eivät tee. Teet maailmalle suuremman palveluksen kuin me muut. Minunkin ystäväpiiriini kuuluu monia ihmisiä jotka lapsia eivät halua, ei sitä enää katsota kieroon (ei ainakaan kukaan täysjärkinen).

Jos kavereiden elämäntilanteet ja päätökset vaikuttavat suhun noin voimakkaasti, kannattaa kyllä hakeutua oman tyylisten/samassa elämäntilanteessa olevien ihmisten pariin. Ei nyt tietenkään kannata välejä kokonaan pistää poikki niihin perheellisiin, mutta uusien (tai jo vanhojen ei-perheellisten) ihmisten seura olisi hyväksi. Eikö ne oikeasti muka tajua, että olet keskusteluissa ihan ulkopuolinen? Yritätkö itse kääntää keskustelua johonkin kaikkia koskevaan aiheeseen niiden kakkavaippajuttujen sijaan? 

Hanki uusia ystäviä. Aloita harrastus tai kurssi, jota olet lykännyt.

Yksinkö ne ystävät hommaavat niitä lapsia ilman tukiverkkoja? Vai miten ajattelit että lapsi olisi AINA mukana? Minä olin esim eilen liikenteessä ystävän kanssa jolla on 3 lasta. Eikä kummankaan lapset olleet mukana. Omani oli kotona miehen kanssa, sama oli ystävällä. Toki menot usein vähenevät, mutta ei se lapsen saanti tarkoita etteikö ikinä.pääse ulos kotoa ilman lasta.

Älä tee lasta sen takia että muutkin.

Tiedän tunteen ja muistan elävästi saman ajan. En myöskään halunnut kolmekymppisenä lasta mutta tulin sitten vähän yllättäen raskaaksi ja sillä mentiin, ainakin mies oli onnensa kukkuloilla. Nyt olen 5v ja 2v lasten 36v äiti ja lapset omalta osalta tehty. Olen tyytyväinen että meni näin; en olisi varmaan ikinä kokenut vauvakuumetta ja onneksi emme joutuneet yrittämällä yrittämään esikoista kuten lopulta kuopuksen kohdalla kävi. Hormonitoimintani oli aivan sekaisin jostain syystä, ollut aina (ovulaation jälkeen menee n. 5-7 päivää kuukautisten alkuun) ihmeen kautta nämä ovat pysyneet matkassa.

Uskallan silti väittää että olisin ollut onnellinen vapaaehtoisesti lapsettomanakin. Mutta hyvä näin

Itselläni on laaja kaveripiiri, ja havaintojeni mukaan äitiys on vienyt mennessään erityisesti ne, jotka ovat hyvin parisuhde- ja perhekeskeisiä ihmisiä, mikä on tietenkin ihan ymmärrettävä..  Puheenaiheet pyörivät pitkälti lapsissa, eivätkä nämä ole yleensä kovinkaan kiinnostuneita esimerkiksi työuralla etenemisestä. Osa on taas sellaisia, jotka pysyvät hyvin samanlaisina, omat harrastukset ja ura on tärkeitä ja keskusteltavaa riittää myös muistakin aiheista.

N35

Numero 46 on kunnon MOT tähän keskusteluun - piti päästä kertomaan omia lisääntymiskokemuksia ketjuun, kun siihen kerran hyvin lyhyen (kommentin eka lause) aasinsillan kautta oli mahdollisuus. Kyllä, jokaista lisääntyneiden ystävien taholta (vähintään henkisesti) hylkäämäksi tullutta lapsetonta kiinnostaa tottakai AIVAN hirveästi miten ovuloit ja kuinka vanhoja lapsia sinulla on! Oikein malliesimerkki kuinka järki katoaa päästä, kun mamma näkee pienenkin tilaisuuden aloittaa minunlapset-minunlisääntyminen-minunlapset -mantransa. Huoh.

Samoja kokemuksia. No, onneksi ei ole paljoa ystäviä alkujaankaan, niin ei joudu luopumaan niin monesta :'D! Jonkun ison, pysyvän/pysyväksi luullun ystäväpiirin menettäminen on varmaan paljon rankempaa.

Hanki uusi harrastus tai harrastuksia, mielellään sosiaalinen sellainen. Panosta itseesi ja omaan aikaasi, kokeile erilaisia asioita, tee asioita joista pidät. Nauti omasta vapaudestasi.

Älä kuitenkaan juuri tuo tätä esille vanhoille ystävillesi (koska juuri tällainen on tietenkin nyt kovasti kortilla heidän elämässään, ja silloin se tulkitaan herkästi negatiivisesti). Yritä pitää heitä rinnalla olevina ystävinä, niin, että ystävyys säilyy olosuhteista riippumatta, mutta nyt olosuhteet ei ole otollisimmat mahdolliset. Pystyisitkö tapaamaan ystäviäsi joskus esim. yksi kerrallaan? Tai ottamaan itse yleisellä tasolla kiinnostavia aiheita puheeksi, jos ne nappaisivat edes joksikin aikaa? Onko sulla joku sellainen ystävä, joka olisi sen verran läheinen tai vaikuttaa sen verran empaattiselta, että kannattaisi yrittää hellävaroen kertoa tästä tilanteesta omasta näkökulmastasi? Esim. "mulla on ollut vähän ulkopuolinen olo viime aikoina, kun en ole itse nyt hankkimassa lapsia vaikka muut on". Asiasta puhuminen on ihmisestä riippuen vähän riskaabelia, joku voi ymmärtää väärin tai turhautua, mutta ystävän kanssa pitäisi kyllä pystyä näistäkin puhumaan

Nro. 50 jatkaa. Jos joku ystävistäsi tietäisi paremmin tilanteestasi ja tuntemuksistasi, olisi siinä se etu, että silloin hänkin voisi ymmärtää paremmin huomioida sut porukalla, ja ottaa esille/ylläpitää muita aiheita keskustelussa. (Tällainen tosin voi edellyttää vähän fiksumpaa/empaattisempaa ihmistä... Kaikki ei näin silti ymmärtäisi tehdä)

Kiitos hyvistä vinkeistä. :) Sekä erityisesti siitä, että monet muutkin kokevat samaa ahdistusta tai on ainakin samoja ajatuksia. Kai tämä kuuluu tähän ikään... joskin kamalaa ajatella, että 30 ikävuoden jälkeen kaikki olisikin luopumista hitaasti mutta varmasti (vai miten se joku kommentoikaan tänne ketjuun aiemmin).

Osa äideistä varmaan oikeasti kuvittelee, että he puhuisivat muustakin kuin lapsistaan, kun puhuvat esim. jalkapalloleireistä, lapsiystävällisistä hotelleista ulkomailla yms. mutta ainahan ne keskustelut kääntyvät jotenkin niihin lapsiin. Kaikilla näin ei tietenkään ole, mutta melko usein olen tähän törmännyt.

Joku kommentoi, että miksi lapset muka olisivat aina kavereideni mukana - no, osa ei saa lapselleen aina hoitajaa ja isäkin kuuluu usein samaan kaveripiiriin ja osa tietenkin haluaa ottaa lapsensa aina mukaan. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin se, että uhmaikäinen saa kesken ns. aikuisten illan jonkin raivarin tai kun koitat puhua kaverillesi jostain, niin puolet asioista menee ohi, kun "ville-petteri" tekikin jotain söpöä.

Tiedostan kyllä, että monet näistä ovat ihan päänsisäisiä haasteitani ja voisin omaa asennettani muuttamalla saada muutosta tilanteeseen aikaan. Toisaalta koen aidosti hirveää luopumisen tuskaa ns. vanhasta "aikuisten kesken"-elämästä sekä surua ulkopuolisuuden tunteesta.

En olisi parikymppisenä ajatellut, että ystävien lastensaanti muuttaa kuitenkin omaa elämääkin vähän (jos siis suurin osa sen hetkisistä ystävistä saa/heillä on lapsia). 

t. AP

Tutulta kuulostaa. Olen itse raskaana, ilman sen suurempaa vauvakuumeilua, mutta lapsista tai vauvoista puhuminen kiinnostaa vain aikansa, ei siis koko aikaa.

Mulla on edelleen muitakin intressejä, ja varsinkin heille, joiden tiedän vierastavan aihetta, en puhu juurikan raskaudestani. Ei se ole päätä sekoittanut.

Minulla oli eri ikäisiä ja eri sukupuolta olevia kavereita, joiden kanssa keskusteltavaa löytyy laidasta laitaan. Saan vauvaneuvoja kun niitä kaipaan, mutta en jaksa itsekään suoraan sanoen kauaa raskaudesta lässyttää :)

Sama neuvo siis kuin muilla; laajenna kaveripiiriä :)

Osa kavereistani hankki perheenlisäystä parikymppisinä ja totuus on, että heitä tuli useita vuosia nähtyä todella harvoin. Syynä oli juurikin erilaiset elämäntilanteet. Minä en ymmärtänyt heidän tilannettaan eivätkä he minun. Pidän lapsista, mutta en voinut vielä kuvitellakaan itse hankkivani vielä perheenlisäystä, tunsin että vastahan itse pääsin elämään omaa itsenäistä elämääni. En lopulta enää uskaltanut kysyä heitä minkään juhlan viettoon kun vastaukset oli tylyjä ja syyttäviä. Joten ei auttanut kuin hankkia uusia ystäviä. Nykyään olen tyytyväinen että ystävyydet säilyivät, koska hiljalleen ystäväni ryömivät ulos kuplasta ja ovat kiinnostuneita muistakin keskusteluaiheista.

Nykyään olen itsekin hankkinut lapsia ja eniten pelkäsin että kadotan itseni ja uppoudun itsekin vauvakuplaan. Mutta niin ihanaa kuin kuplassa onkin, olen säästänyt sen vain itselleni ja asiasta kiinnostuneille, ja juttelen muiden ystävien ja tuttujen kanssa muista aiheista. Totta on, että isommassa porukassa lapsista oikein innostuu puhumaan, mutta en jaksa sitä kovin kauaa vaain yritän vaihtaa aihetta. Totuus on että minun täytyy päästä puhumaan kaikesta muustakin kuin vain lapsista, hieman tuulettaa ajatuksia. Ehkä kaikilla ei sitten ole tätä tarvetta.

Tutulta kuulostaa. Olen vähän vaille kolmikymppinen nainen ja menettänyt monta kaveriani heidän äitiytensä takia. Ei heidän elämässään ole enää mitään muuta kuin lapset.

Ei edes kiinnosta yhtään vierailla enää missään lapsipaikassa, kun kaverin huomio on ihan jatkuvasti jossain muualla, lapset meluavat ja esittävät ja keskeyttävät jatkuvasti kaiken.

Pidän kyllä lapsista, mutta en suht introverttina ihmisenä jaksa seurata tuollaista showta. En koe saavani tapaamisista yhtään mitään. Siksi pysyttelen nykyään mieluummin kotona. Haluaisin kovasti löytää uusia lapsettomia ystäviä.

Miehelläni on myös muutama ystävä, joilla on lapsia. Olen huomannut, että miesten kohdalla vastaavaa täydellistä "katoamista" ei tapahdu. Miehet pystyvät jatkamaan normaalia elämää ja puhumaan muustakin kuin lapsista kylässä käydessään. Erona on myös se, että he pääsevät poistumaan kotoa ilman, että lapset ovat aina mukana joka paikassa. Äitiytynyt nainen ei pääse.

Mikä siinä muuten on, että lapset ovat AINA naisen mukana joka paikassa, vaikka mieskin on ihan yhtä lailla heidän vanhempansa?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos hyvistä vinkeistä. :) Sekä erityisesti siitä, että monet muutkin kokevat samaa ahdistusta tai on ainakin samoja ajatuksia. Kai tämä kuuluu tähän ikään... joskin kamalaa ajatella, että 30 ikävuoden jälkeen kaikki olisikin luopumista hitaasti mutta varmasti (vai miten se joku kommentoikaan tänne ketjuun aiemmin).

t. AP

Minä kommentoin, mutta taisin olla vähän dramaattinen. :D Kyllähän sitä toivon mukaan kehkeytyy uusia, hyviä asioita koko elämän ajan. Mahdollisuudet oppia ja kehittyä eivät lopu koskaan, muutokselle on aina mahdollisuus, voimavaroja voi kehittää ja hioa, uusia taitoja voi omaksua, uusia ihmissuhteita rakentaa.

Aktiivisuutta se kyllä vaatii.Jos jää siihen hyvään, mitä on saanut kerätyksi 30-vuotiaana, varannot kyllä hupenevat, mutta ei ole pakko tyytyä eikä kannata.