Lue keskustelun säännöt.
Ystävien lastensaanti ahdistaa.
04.07.2017 |
Lähestyn hitaasti mutta varmasti 30 ikävuotta (johon on kyllä vielä muutamia vuosia aikaa) ja sen seurauksena ystäväpiiriini on alkanut syntymään lapsia. On toki aina ihanaa, kun toivottu lapsi saadaan.
Huomaan silti, että koen aivan järkyttävää ahdistusta ystävieni lastensaannista. Tuntuu, että itsellekin lapsen saamisen yrittäminen on jotenkin väistämätöntä, koska lisäkseni yksikään kaverini ei ole sanonut, etteikö olisi varma, haluaako äidiksi. Tuntuu, että muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin yrittää lasta joskus hamassa tulevaisuudessa, koska niin se elämä vain tuntuu menevän. Kohta huomaan olevani porukan ainoa lapseton enkä pääse mihinkään keskusteluihin sisälle.
Toisaalta, vaikka pitäytyisin kannassani, että biologinen kello ei ainakaan vielä soi enkä lasta tällä hetkellä halua, niin silti ystävieni lapset vaikuttavat ns. arkeeni. Voin heittää hyvästit aikuisten kesken oleville takapihan grillailuille ja pitkään kesäiltana kaupungilla istuskelulle (ei siis ole kyse esim. alkoholin juomisesta vaan ihan aikuisten kesken seuran nauttimisesta ilman huutoa, itkua tai vaikka taaperon uhmaa), koska vauva on ymmärrettävästi aina mukana tai sitten ystäväni eivät pääse lähtemään.
Mikä ihmeen ikäkriisi tässä alkaa olemaan? Monet ahdistuksistani ovat aivan lapsellisia. Onko kenelläkään muulla ollut koskaan samanlaista ja miten siitä pääsee eroon? En tiedä, miksi suhtaudun lapsiperhearkeen niin negatiivisesti, että jopa läheisten ystävieni vauvat ahdistavat.
Olin keväällä raskaana olevan kaverini polttareissa, joissa suurin osa oli 30v+ naisia. Osallistujista 1/3 oli raskaana morsian mukaanluettuna ja lopuilla tuntui olevan 1-2 pientä lasta. Polttareissa ei suurin piirtein muusta puhuttu kuin synnyttämisestä ja sen jälkioireista, "suihkutisseistä" ja muusta vauvoihin liittyvästä.
Tunsin oloni niin ulkopuoliseksi, että kun pääsin pois, purskahdin kirjaimellisesti kotonani itkuun ja mietin, että tätäkö se tulevaisuuteni nyt sitten on.
Kommentit (55)
Mä taas sanon että kyllä se ohi menee, nopeastikkin. Ekan kanssa se vauvavuosi on oma juttunsa, seuraavien kanssa jo äitikin rauhoittuu. Itse en ainakaan jaksa kauhean pitkällisesti lapsista puhua joka kerta kun jonkun ihmisen näen. En vaikka olen kotiäiti.
Mulla kaksi lasta, lapsettomien ystävien kanssa tapaamiset sujuu kutakuinkin niin että lyhyesti kerron mitä lapsille kuuluu, muuten puhutaan kaikesta mitä mieleen juolahtaa maan ja taivaan väliltä. Oletko itse ottanut muita asioita puheeksi ja onko muut torpanneet ne vai mitä?
Aikaani lapset verottaa tottakai, kahville pääsen ilman niitä vielä jokseenkin helposti. Mutta kokonaiset illanvietot yms ilman lapsia on yleensä aika hankalia järkättäviä - ja rehellisyyden nimissä ne ei minua tällä hetkellä oikein kiinnostakkaan. Käytännössä asia on mennyt niin että lapselliset viettää niitä iltoja sitten muiden perheiden kanssa ja lapsettomat pitää sitten omia illanviettojaan. Minusta se on ihan normaalia ja ymmärrettävää. Kaverisuhteet elää eikä niiden tarvitse erilaisiin elämänvaiheisiin kaatua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sellaista se on, usein tuntuu että erityisesti naiset ei lisäännyttyään osaa puhua oikein muusta kuin lapsistaan, olen havainnut että miehet ei tuo lapsiaan esiin joka keskustelussa samalla tavalla. Eli jos ei hanki lapsia niin pitää kaveerata enemmän miesten kanssa. Mutta en tekisi lapsia siksi että on yhteistä puhuttavaa kavereiden kanssa, jos niitä ei muuten halua..
On totta, että monille naisille se oman lapsen saaminen on aivan mahtava ihme.
Samalla se kapeuttaa elämää kun sinne ei tunnu muuta ihmeellistä mahtuvan.
Kesken puhelun esim saatetaan tuumata "hei meidän Milla-Markus syö pitsaa , oijoi kyllä oot suloinen Milla-Markus" . Söpöähän se. Mutta turahuttavaa sille joka on luurin toisessa päässä tajunnut ettei uunituore äippä ole kuunnellut sanaakaan ihaillessaan Milla-Markuksen pitsan syöntiä.
Kun tämä tilanne toistuu joka kerta puhelimessa samoin kuin face-to-face, niin sitten aletaan ihmetellä kun kaverit on hylänny eikä enää pidä yhteyttöä paitsi muut äidit joiden kanssa ei millään jaksaisi aina puhua kakan väristä ja lasten vaatteista, vaan vaihteeksi ihan "aikuisten jutuista".
Lapsettomana keski-ikäisenä sanoisin että juuri noin käy ja tilanne ei ole ohimenevä. Tai se helpottaa 20 vuoden päästä milloin onkin jo itsekin muututtu eri ihmisiksi. Keski-ikäisenä kun aikaa ehkä taas alkaa oll, omat vanhemmat ovat kuolleet ja eläkevuodet lähestyvät, ihmiset myöskään eivät enää jaksa yhtä paljon kuin nuorena, illanvietot käy vähiin.
Hyvään käytökseen kuuluu ottaa kaikki keskustelijat huomioon, mutta tämän varaan ei kannata laskea. Harvat on Suomessa noin hyväkäytöksisiä ja fiksuja, useimmat äidit puhuvat 90 % lapsistaan ainakin kunnes lapset ovat teinejä.
Ainoa ohje tulikin, koeta laajentaa ystäväpiiriä ja hankkia uusia ystäviä. Oma kokemus toisaalta oli että sinkuiksi tuossa ikävaiheessa jääneet olivat hieman vaikeita luonteita, neuroottisia, mutta nykypäivänä voi netin kautta tavoittaa laajemmin uusia ihmisiä. Hyvä idea voisi olla etsiä seuraa harrastusten ja kiinnostusten perusteella.
Valitettavasti ystävystyminen miesten kanssa ei ole ratkaisu, ainakaan minun aikanani, sillä sinkkunaiseen (jos on sinkku ja lapseton) kohdistuu miesten puolisojen taholta liikaa mustasukkaisuutta. Kutsuja ei enää tule pariskuntien tapaamisiin ja lapsiperheiden kanssa ei enää yhteistä olekaan.
Samassa veneessä ollaan. Välillä surettaa enemmän, välillä vähemmän, kun joutuu luopumaan asioispa, mutta ihmisten elämät muuttuu. Sille ei voi mitään.
-vela 33v
Vierailija kirjoitti:
..., koska vauva on ymmärrettävästi aina mukana tai sitten ystäväni eivät pääse lähtemään.
...
OT, mutta ensin kerrot, että lapset ovat suunniteltu ja haluttuja, mutta isät eivät ole enää kuvioissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Musta taas ei todellakaan ole normaalia puhua jostain aiheesta koko ajan, jos yhdelläkin porukasta ei ole mitään sanottavaa aiheesta. Esimerkiksi sairaanhoitajakaverini tapaavat puhua töistään paljon, mutta huomatessaan innostuneensa liikaa ja minun olleen hiljaa viimeiset 10 minuuttia, he osaavat kyllä vaihtaa aihetta. Samoin itse parisuhteeni alettua olisin halunnut puhua siitä koko ajan, koska vastarakastuneena on vaikea miettiä mitään muuta, mutta ymmärsin kuitenkin ettei ystäviäni kiinnosta puhua parisuhteestani koko ajan.
Kuuluu ihan hyviin käytöstapoihin ottaa kaikki keskustelukumppanit huomioon ja etenkin ystäväporukoissa luulisi ihmisten haluavan kaikkien viihtyvän.
Ehkä voisit ap hienovaraisesti sanoa, että ymmärrät kyllä lasten olevan iso osa ystäviesi elämää, mutta että olisi kiva puhua muustakin. Kaverit voivat sitten valita ottavatko sinut huomioon vai eivät.
Yksi vaihtoehto on tietysti yrittää etsiä uusia, lapsettomia ystäviä, ei välttämättä vanhojen tilalle, mutta ohelle. Heidän kanssaan voisit viettää aikaa ilman rääkynää taustalla.
Tämä! Tämä niin paljon. On epäkohteliasta puhua seurassa pitkään aiheesta, josta joku ei tiedä mitään tai ei ole kiinnostunut. Esimerkiksi samassa harrastuksessa olevat puhuvat vain harrastuksestaan vaikka yksi porukasta ei harrasta samaa, äidit puhuvat vain lapsistaan vaikka yhdellä ei ole lapsia jne. Toki kaikesta voi kertoa, mutta se että jäädään puoleksi tunniksi jauhamaan niistä harrastus- tai työkuvioista, joista yksi ei tiedä mitään, on tosi epäkohteliasta ja ikävää sitä yhtä kohtaan.
Mun miehen sukulaiset tekee aina just tätä kun ollaan kylässä, ei hitto se on rasittavaa. Oon siinä sitten aina pari-kolme tuntia ihan hiljaa, kun en tiedä mitään aiheesta, mistä puhutaan. Sen takia yritän aina ottaa toiset huomioon porukassa, kun tiedän miten vituttavaa on jäädä ulkopuolelle keskustelussa.
Voihan niihin miehiin ystävystyä muutenkin kuin niin että se suhteen toinen osapuoli on koko ajan läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on kyllä kauheaa, jos nyt näin saa sanoa. Mulla on kavereita joilla on lapsia, ja taas niitä jotka aikoo joskus hankkia. Itse olen siis vela.
Ei kannata tuudittautua siihen, että tilanne kestäisi "vain" joitakin vuosia. Ensinnäkin, iso osa naisista jää sellaisiksi että he puhuvat lapsistaan niiden iästä välittämättä. Vauvajuttujen jälkeen tulee tarhajutut, sitten koulujutut, teiniongelmat ja kohta sitten lapsenlapset. He eivät koskaan palaa puhumaan mistään muusta, jos siitä ei saa vedettyä aasinsiltaa omiin lapsiin. Toisekseen, kun äitiaikana heillä on yhteistä muiden äitien kanssa, he lähentyvät näiden kanssa, ja se vanha lapseton ystävä jää kaukaiseksi tuttavaksi. Ei ne enää lapsivaiheen jälkeen palaa lapsettoman ystäväksi, vaan jatkavat niiden äitikavereiden kanssa.
Eli kokemukseni on, että etsi vain suosiolla uusia ystäviä. Noita et saa enää ikinä todennäköisesti takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu siltä, että olen menettänyt suuren osan ystävistäni äitiydelle. On hyvin vähän yhteistä tällä hetkellä.
Kolmikyppisenä alkaa elämässä luopuminen, kun aikaisempia hyviä asioita aletaan ottaa sinulta pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuistuminen on rankkaa. Kaveritkaan ei enää jaksa länkyttää baarijuttuja, vaan ovat siirtyneet seuraavaan vaiheeseen elämässään. Byhyy ja Uli Uli...
Minulla on ystävä, jolla on lapsi ja hän ei muusta puhukaan kuin lapsestaan. Lapsi on aina jokaisella tapaamisella mukana ja kun koitan puhua jostakin niin ystäväni keskeyttää puheen usein puhumalla kesken lauseeni lapselleen. Todella raivostuttava tapa. Myös aina kun käyn ystävälläni kylässä joudun lapsenlikaksi, kun ystäväni siivoaa. Koita nyt siinä samalla sitten keskustella.
Onneksi suurin osa ystävistäni on lapsettomia. Osa jopa puhuu, ettei halua lapsia välttämättä ikinä. Olen itsekin miettinyt, että ehkä lapset ei ole mua varten. Julkisessa paikassakin kun kuulen lapsen itkevän niin voisin vaan hakata päätä seinääni, kun lapsen itku ärsyttää niin paljon. Osa lapsista tietenkin on mielestäni suloisia, mutta en koe sellaista "äidillistä" tunnetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikuistuminen on rankkaa. Kaveritkaan ei enää jaksa länkyttää baarijuttuja, vaan ovat siirtyneet seuraavaan vaiheeseen elämässään. Byhyy ja Uli Uli...
Et ilmeisesti ole tajunnut jutun pointtia.
Kyse ei todellakaan ole baarissa käymisestä.
Tiedän tunteen, olen samassa tilanteessa. Tosin omalla kohdallani tilannetta hankaloittaa vielä se, että minä haluaisin lapsia, mutta en ole löytänyt sopivaa miestä. Kaikki seurustelusuhteeni ovat kaatuneet ja olen kohta kolmikymppinen sinkku. Ystävät kyllä sanovat, että vielä se oikea mies löytyy, mutta onhan se fakta, että ikä tulee esteeksi ellei se oikea mies pian löydy. En viitsi alkaa tekemään lapsia tuntemattomien kanssa. Haluan ensin seurustella ja tutustua isäehdokkaaseen rauhassa. Olen yrittänyt alkaa hyväksymään sen, että minusta ei välttämättä äitiä tule. Pitäisi löytää jokin muu unelma tilalle, mutta vaikeaa tämä on kun muut ympärillä lisääntyy, puhuu lapsista ja äitiydestä.
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tuudittautua siihen, että tilanne kestäisi "vain" joitakin vuosia. Ensinnäkin, iso osa naisista jää sellaisiksi että he puhuvat lapsistaan niiden iästä välittämättä. Vauvajuttujen jälkeen tulee tarhajutut, sitten koulujutut, teiniongelmat ja kohta sitten lapsenlapset. He eivät koskaan palaa puhumaan mistään muusta, jos siitä ei saa vedettyä aasinsiltaa omiin lapsiin. Toisekseen, kun äitiaikana heillä on yhteistä muiden äitien kanssa, he lähentyvät näiden kanssa, ja se vanha lapseton ystävä jää kaukaiseksi tuttavaksi. Ei ne enää lapsivaiheen jälkeen palaa lapsettoman ystäväksi, vaan jatkavat niiden äitikavereiden kanssa.
Eli kokemukseni on, että etsi vain suosiolla uusia ystäviä. Noita et saa enää ikinä todennäköisesti takaisin.
Kyllä me äidit osaamme puhua muustakin kuin lapsista. Tympeää "propagandaa" ja vähättelyä väittää, ettei äitien mielessä liiku kuin lapsi ja lapsen tarpeet.
Vierailija kirjoitti:
Aikuistuminen on rankkaa. Kaveritkaan ei enää jaksa länkyttää baarijuttuja, vaan ovat siirtyneet seuraavaan vaiheeseen elämässään. Byhyy ja Uli Uli...
... ja osa ihmisistä on sitten vielä tällaisia, joiden elämän sisältö on vain lapset ja baarit. Lapset ovat ainoa syy miksi he eivät vain kännää ja biletä, ja siksi he kuvittelevat, että jokainen lapseton on ikuinen kännikalabilehirmu (koska daa, jos ei lapsia, niin sitten se toinen kahdesta ainoasta vaihtoehdosta!).
Näiden(kin) kanssa on ihan turha yrittää ystävyyttä ylläpitää, koska asenne on omasta suppeasta arvomaailmasta johtuen lapsivapaita ihmisiä kohtaan niin halveksuva. Ja ei näistä lapsettomalle aitoa ystävyttä olisikaan tarjolla myöhemmin, koska sitten kun ne lapset vähän kasvaa, niin nämä säntäävät jokaikisen lapsivapaan hetkellä baariin - kännäämään ja bilettämään, koska mitäpä sitä tosiaan muuta. Ja siinä vaiheessa se aikuistunut lapseton ei välttämättä hirveästi siellä terassilla tai kapassa enää viihdy...
Eikä yhdistelmä ystävien kanssa välttämättä toimi silloinkaan, jos saa lapsen aivan eri aikaan kuin muut - elämäntilanne voi olla niin erilainen, että aina on vaiheessa, joka ei joko vielä kiinnosta tai enää kiinnosta muita. Huomaan saman myös itsessäni nyt, kun osa ystävistä paimentaa pieniä (olen 38). Aikansa kutakin, kyllä ne ystävät sieltä äitimaasta vielä palailevat, jos ylipäänsä ovat palatakseen...ja jos eivät, joutavat jäädäkin.
-10
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tuudittautua siihen, että tilanne kestäisi "vain" joitakin vuosia. Ensinnäkin, iso osa naisista jää sellaisiksi että he puhuvat lapsistaan niiden iästä välittämättä. Vauvajuttujen jälkeen tulee tarhajutut, sitten koulujutut, teiniongelmat ja kohta sitten lapsenlapset. He eivät koskaan palaa puhumaan mistään muusta, jos siitä ei saa vedettyä aasinsiltaa omiin lapsiin. Toisekseen, kun äitiaikana heillä on yhteistä muiden äitien kanssa, he lähentyvät näiden kanssa, ja se vanha lapseton ystävä jää kaukaiseksi tuttavaksi. Ei ne enää lapsivaiheen jälkeen palaa lapsettoman ystäväksi, vaan jatkavat niiden äitikavereiden kanssa.
Eli kokemukseni on, että etsi vain suosiolla uusia ystäviä. Noita et saa enää ikinä todennäköisesti takaisin.
Kyllä me äidit osaamme puhua muustakin kuin lapsista. Tympeää "propagandaa" ja vähättelyä väittää, ettei äitien mielessä liiku kuin lapsi ja lapsen tarpeet.
Olisit nyt lukenut ennen tuohtumusta. Kirjoitin ISO osa mammoista. Se ei ole KAIKKI. Jos taas väität että edes isolla osalla ei näin ole, elät jossain ihan eri todellisuudessa kuin kaikki tähän ketjuun omista kokemuksistaan kertoneet.
Väitän myös että moni vanhempi kuvittelee puhuvansa "muusta kuin lapsista", kun puhuu vaikka (lasten) harrastuksista tai päivähoidon tilasta tai peruskoulun käytännöistä. Lapsettoman näkökulmasta vaan se satubaletin tuntien maksupolitiikka, peruskoulun oppikirjojen uudistus tai päiväkodin hoitajien motivoituneisuus alalle on ihan yhtä lailla lapsikeskustelua kuin suoraan lapsista puhuminenkin. Niihin aiheisiin kun ei ole itsellä yhtään minkäänlaista kokemuspohjaa, mielipidettä tai edes mielenkiintoakaan. En minä osaa ottaa mitään kantaa siihen millaiset varusteet tulee minkäkin trampoliinimerkin mukana, tai pitäisikö jalkapallotreenit olla klo 19 vai klo 20. Yhä, kyllähän sitä aiheesta kuin aiheesta voi hetken kohteliaisuuttaan keskustella, mutta ei se ole ystävyyttä, jos 100% keskustelunaiheista on täysin toisen oman elämänpiirin ulkopuolelta.
Mun tutut naiset puhuu kyllä kaikenikäisistä lapsistaan jatkuvasti. Miehillä taas on ilmeisesti muitakin kiinnostuksenkohteita kuin omat jälkeläiset vaikka ovatkin yhtä hyviä tai parempiakin vanhempia kuin vaimonsa.