Onko täällä ketään joka ei välitä pariutua?

Mie! Liian huonoja kokemuksia.

Viihdyn sinkkuna. Eipä mulla sen kummempaa syytä ole.

Yksin on mukavampaa.

Minä. En enää. Olen ollut kerran naimisissa ja lapsia on kaksi. Tällä hetkellä elämäni on todella hyvää näin enkä koe, että miehestä olisi mitään lisäarvoa vaan päin vastoin, työtä ja vaivaa...

Liian rasittavaa. On paljon kivempaa kun saa itse päättää kaikesta ja tehdä koko ajan mitä huvittaa. Olen itsekäs, en jaksa ottaa toista koko ajan huomioon. 

Hep! Ei kiinnosta pariutuminen, yhteen muuttaminen ja avioliitto sekä väistämättä pariutumiseen kuuluva jatkuva sukuloiminen. Silloin kun haluan seksiä/läheisyyttä niin löydän sitä kyllä tarvittaessa. Sitten kun joskus lakkaan kelpaamasta seksiin, niin olen tyytyväisenä loppuelämäni yksin :)

No joo. Rakastun todella harvoin, eikä parisuhde ei ole minulle sellainen itseisarvo, että menisin sellaiseen jonkun epäsopivalta tuntuvan kanssa. Ahdistaa koko ajatuskin.

Toistaiseksi vain kerran olen elämäni aikana ollut kunnolla rakastunut, ja se oli kyllä toinen juttu se.

Olen ollut koko ikäni yksin enkä kaipaa kumppania (45 v)

Olen ollut naimisissa toistakymmentä vuotta, eronnut ja lapset kohta kaikki omillaan. Olen yksin ollessani nauttinut elämästä, on tilaa tehdä juuri tahtonsa mukaan, ei tarvitse huomioida ketään ja voi suunnitella vapaansa täysin itsenäisesti.

Mitä annettavaa miehellä olisi minulle?  Seksi käy joskus ajatuksen tasolla mielessä, mutta haihtuu hyvin pian. Aivan yliarvostettua alkaa parisuhteeseen pelkän seksin takia. (suhteessa ollessani olen ollut hyviin seksuaalinen tyyliin 2x/pv, mutta näin sitä oppii olemaan ilmankin)

Pariuduin, vaikka 35-vuotiaaksi asti halusin olla yksin. Olin typerys ja tein vastoin omaa sisintäni. Olen 64-v ja avioliitossa.Edelleenkin haluiaisin olla yksin. Onneksi on tarpeeksi iso asunto, ei tarvitse olla lähekkäin.

En ole koskaan ollut parisuhteessa, joten en sellaista osaa oikein kaivatakaan. En edes tiedä, osaisinko olla kenenkään kanssa ja jakaa tämän ihmisen kanssa koko elämäni. Ajatus on kiehtova mutta toisaalta ihan sairaan pelottavakin.

Ei ole minun juttu. Olen kohta 30v, enkä ole koskaan kunnolla edes ihastunut. Ne fiilikset mitä olen joskus kerran kymmenessä vuodessa kokenut, ovat niin laimeita, etteivät ole kestäneet edes minuuttia.

Kyse ei ole siitä, etten kokisi mitään seksuaalisia tunteita. Tunnen sekä miehiä että naisia kohtaan seksuaalista vetoa. Mutten halua olla osallisena akteissa tai paikalla, ajatuskin siitä latistaa fantasiat. Voin fantasioida siitä, että muut harrastavat seksiä keskenään, mutta jos kuvittelin itseni paikalle, fantasiasta tulee saman tien kiusallinen ja viehätys katoaa. En halua koskea, en halua tulla kosketuksi. Muutenkaan en ole mikään halinalle. En juurikaan kaipaa fyysistä läheisyyttä ja silloinkin kestän kosketusta vain hetken, kunnes toivon, että voisin jo saada oman tilan takaisin. Kosketus ei kiihota, tunnen vain oloni joko tylsistyneeksi tai kiusalliseksi.

Lisäksi en ymmärrä parisuhdehypetystä. Joka tuutista väitetään, että parisuhteesta löytyy onni, mutta tiedän satoja pariskuntia ja niistä onnellisina pysyy lopulta ehkä 2 tai 3 pariskuntaa. Kaikkien muiden onni kestää jonkin aikaa ja sitten parisuhde syö sielun ja

energian ja katkeroittaa. Loogisesti tietenkin juuri ne ihmiset, jotka vihaavat omaa kumppaniaan (mutta eivät osaa enää erota) yrittävät painostaa muitakin hankkimaan parisuhteen.

Toisin sanoen: en ihastu, en rakastu, en kaipaa ketään kainaloon tai kenenkään kainaloon, eikä ole mitään halua hypätä sänkyyn edes maailman kuumimpien ihmisten kanssa, koska nekin tuntuu silti vain kavereilta heti kun tutustun.