Masentaa, kukaan ei välitä.

En tiedä miksi, mutta jostain syystä tartun aina tämän tyyppisiin aloituksiin ja tunnen tarvetta auttaa. Ehkä johtuu siitä, että olen kokenut saman, mutta nyt parempana ollessani koen, että voisin antaa itsestäni jotain. Usein kuitenkaan ketjun alottajat eivät tartu tilaisuuteen ja katoavat ketjusta.

Joka tapauksessa, täällä ollaan ja tänne voit kirjoittaa tuntemuksistasi. On ainakin yksi, joka välittää tuntemattomienkin ihmisten kärsimyksistä! 

Elele tunti kerrallaan. Jos päässä kiertää tuo kertomasi ajatusklöntti, tuijota mitä tahansa pientä yksityiskohtaa tai piirtele paperille ajattelematta mitään. Yritä tätä vaikka 15 minuuttia aluksi. Pääset kyllä eteenpäin, koska et ole tuntemustesi kanssa täysin yksin, on muitakin samassa pisteessä juuri tälläkin hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi, mutta jostain syystä tartun aina tämän tyyppisiin aloituksiin ja tunnen tarvetta auttaa. Ehkä johtuu siitä, että olen kokenut saman, mutta nyt parempana ollessani koen, että voisin antaa itsestäni jotain. Usein kuitenkaan ketjun alottajat eivät tartu tilaisuuteen ja katoavat ketjusta.

Joka tapauksessa, täällä ollaan ja tänne voit kirjoittaa tuntemuksistasi. On ainakin yksi, joka välittää tuntemattomienkin ihmisten kärsimyksistä! 

Kiitos kommentista:)

Ap

Sama juttu. Masentaa ja ahdistaa aika rajustikin välillä. Lääkäri määräsi troppeja, ja niiden vuoksi tai niistä huolimatta olen jaksanut hankkiutua ammatilliseen koulutukseen. Tapaan päivittäin ihmisiä, joilla ei mene erityisen huonosti. Heidän aikanaan elämä on siedettävää. Yksin on ankeaa.

Masennus on taitolaji. Itse olen ollut yhteensä vuosia sairaslomalla masennuksen takia. Varhaisimmat merkit masennuksesta ilmenivät varsin voimakkaasti jo teini-iässä, noin 30 vuotta sitten. Olen oppinut, että masennus ei ole oma vikani, mutta kukaan muu kuin minä itse ei voi tehdä asioita, joilla vastustaa masennusta. Ja minulla on ollut pitkiä aikoja, joina en ole voinut tai jaksanut tehdä omaksi hyväkseni juuri mitään. Jossain vaiheessa huomasin, että olen jollakin hämärällä tavalla riippuvainen omasta masennuksestani. Kaikkiin ajatuksiini liittyi se, että koska olen masentunut, en voi tehdä jotakin tai että minun ei tarvitse tehdä jotakin. Toki asia on niin, että masentuneena ei väitöskirjoja kirjoitella, eikä tarvitsekaan. Eikä tehdä muutakaan suurisuuntaista. Jotakin pientä kyllä jaksaa, ja se pitää tehdä. Nykyään tiedän, että masennuskaudet menevät ohi aikanaan. Osaan myös varautua hyvinä jaksoina hankkiutumalla tavallisten ihmisten seuraan. Siitä yleensä poikii jotakin hyvää.

Sanot, että ihan sama, vaikka kuolisit. Masennus tappaa. Masennuksen aiheuttamat kuolemat eivät ole itsemurhia sanan varsinaisessa merkityksessä. Niitä ei tehdä järkevän pohdinnan perusteella, vaan siksi, että elämäntuska voittaa kuolemanpelon. Toistaiseksi olet hengissä. Toistaiseksi sinulla on mahdollisuus ennen pitkää elää valoisampiakin aikoja.

Älä vaadi itseltäsi liikoja, mutta vaadi vähän. Jos esimerkiksi et ole moneen päivään jaksanut käydä suihkussa, tee se nyt. Jos verhosi ovat kiinni, avaa ne nyt. Petaa sänkysi. Pese koneellinen pyykkiä. Tiskaa pari astiaa. Kävele korttelin ympäri. Maksa laskusi. Jos tällaiset teot eivät onnistu, tee jotakin vielä pienempää - jos verhojen avaamista pienempää voi olla olemassakaan.

Ap. Kuinka kauan olet ollut nyt masentunut? Mikä on jaksamisesi taso? Jaksatko esim. tehdä noita edellisen kirjoittajan mainitsemia pieniä asioita vai meneekö päivät sängyssä maaten?  Koetko, että selviäisit masennuksesta, jos sinulla olisi ihmisiä ympärillä, eli johtuuko masennus enimmäkseen yksinäisyydestä? 

T: Viestin 1 kirjoittaja

Minkä ikäinen olet? Missä päin asut?

Itse samassa tilanteessa olleena koen tarvetta sanoa sulle, että elämää on vielä edessä. Tiiän että se kuulostaa typerältä, mut oon kiitollinen et joku sanoi mulle tämän aikoinaan. Muista myös ettet oo yksin. On muitakin jotka tuntee samoin ja kunnilla on monesti edes jonkunlaisia vertaistukiryhmiä. Osastolla ollessani helpotti huomata etten ollu ainoo joka tunsi samoin. Jos tulee ihan oikeesti sellanen olo et haluu tehä itelleen pahaa ni suorinta tietä yhteispäivystykseen. Sieltä ohjataan eteenpäin ja psykiatrisella on monesti todella ystävällistä ja mukavaa henkilökuntaa. Mä oon varma et sulla on ihmisiä jotka välittää susta vaik tuntuis siltä et on ihan yksin. Ite oon selvinny monen vuoden vakavasta masennuksesta vaik välillä tulee pahoja aikoja, mut oikeesti tosta on mahdollista päästä ja alkaa taas elää elämää. Mä toivotan hurjasti voimia <3