Yksinäisyys musertaa

Olen keski-ikäinen mies. Koko ikäni olen ollut ujo ja etenkin vastakkaiseen sukupuoleen läheisempi tutustuminen on ollut ylivoisen vaikeata vaikka seksuaalinen suuntautuneisuuteni on nimenomaan naisiin. Olin vanhempieni ainoa lapsi. Opiskelut sujuivat aikoinaan kohtuullisen hyvin ja olin onnekas työmarkkinoillakin sillä pääsin unelmatyöhöni jo varsin nuorena. Sittemmin olen edennyt työurallani ja pidän työstäni paljon. On hyväsijaintinen yksinäiselle mukavan väljä asunto, mieluisia harrastuksiakin. Vain se yksi puuttuu. Kaikki kaverini ovat työympyröistä ja harrastuksista ja 90 % miehiä. Suurin osa perheellisiä. Olen varsin sosiaalinen ja nykyään myös Naisten seurassa pystyn olemaan ulkoisesti oma itseni niin ettei jännittäminen näy päällepäin. En ole koskaan välittänyt alkoholista joten siitäkään ei ole apua. Olen 45 vuotias ja yhä koskematon. Suutelua pidemmälle en ole uskaltautunut. Aiemmin en murehtinut asiaa kun käytin kaiken energiani työhön ja harrastuksiin mutta viimeiset viisi vuotta olen ollut todella yksinäinen. Illat ovat pahimpia. Tavallaan tämä on ollut tietoinen valinta mutta nyt kärsin. Alkaa tuntumaan että elämä lipuu ohitseni. Siis sellainen elämä mihin kuuluu toisen ihmisen läheisyys, kosketus ja hellyys. Koska asun kaupungissa ihmisten keskellä uudehkossa kerrostalossa missä naapurin hädin tuskin tuntevat ulkonäöltä toisensa ei yksinäisyyteni näy päällepäin. Joskus työkaverit vitsailevat että miksi en tuo naisystäviäni näytille mutta eivät osaa kuvitellakaan ettei niitä ole ikinä edes ollut. Kynnys iho vasten ihoa olemiseen on niin suuri että en sitä kykene ylittämään. Ammatti-apua en ole kysynyt ja kynnys siihenkin on korkea. Olen hyvä auttamaan muita ja ratkomaan ongelmatilanteita paitsi tältäosin omiani. Hetken mielijohteesta tämän tänne raapustin kun tämä lienee vapaalle keskustelulle oleva foorumi ilman vaadittavaa kirjautumista. Oikein hyvää juhannusta kaikille meille yksinäisille ja ei niin yksinäisille.