Muita ahdistuneita aikuisia erolapsia?

Otsikko hieman outo, mutta onko teitä muita aikuisia, jotka ovat kokeneet "ahdistavan" erolapsuuden, joka on alkanut vaivata myöhemmin taas aikuisena? Itselläni ahdistus nousee pintaan eri tilanteissa; varsinkin pakkaaminen ja vanhemmille yökylään juhlapyhinä lähtö on ehkä kaikista vaikeinta, kun mieleen nousee se, kuinka aina piti pakata ja vaihtaa kotia. Kaikki piti tehdä kahteen kertaan, esim. siivoaminen.

Koen, että huomattavasti vanhemmat sisarukseni ovat päässeet paljon vähemmällä, olivathan he jo lähes täysi-ikäisiä vanhempiemme erotessa. Itse jouduin asumaan lähes koko lapsuuteni kahdessa kodissa ja eri säännöillä. Lisäksi ahdistusta aiheutti se, että toisella vanhemmalla ollessa koin että roolini oli erilainen kuin toisella, mikä on esim. eri kaveriporukoissa ihan normaalia, mutta perheessä pitäisi lapsella saada olla vain yksi "rooli". Esimerkkinä isäni suvun kesken olin aina hiljainen lapsi, sillä isäni on niin dominoiva, kun taas äidilläni ja suvun parissa enemmän positiivisesti räiskyvä, koska siihen aina kannustettiin. Tarkoitan siis, että jos äitini olisi osallistunut isän suvun juhliin, olisin uskaltanut olla enemmän esillä, enkä syrjäänvetäytyjä.

Lapsena aina ajattelin, että tämä kyllä helpottaa aikuisena, itse päätän mitä teen ja milloin, ja ei ole sitä jatkuvasti kahtiajakaantunutta oloa yms reissaamista. Mutta nyt 27-vuotiaana, tuntuu, että lapsuuteni kului kokonaan sitä odotellen, milloin pääsen siitä erolapsiarjesta irti. Olin siis myös koko ajan vanhempieni viestinviejä ja kiistakapula. Kaikista pahinta oli, kun toinen vanhempani löysi uuden parisuhteen, ja sen jälkeen piti olla yötä sielläkin joskus viikonloppuisin, sillä enhän voinut jäädä yksin yöksi kotiin.

Nyt kun ikää on tullut lisää, olen katkera siitä, kuinka perheeni ei ole tukenut minua henkisesti tai taloudellisesti. Katkeruutta lisää se, kun olen huomannut, kuinka useimmillani on niin vahva yhteys lapsuuden perheeseen ja sieltä saa tukea kaikkiin tilanteisiin; itselläni on aina stressi jossain mielen sopukoissa jos vaikka tapahtuu jotain yllättävää, niin tiedän, että kaikki mahdollinen tuki vanhemmiltani on mahdottomuus. Varsinkin myös jouluna on ahdistavaa, kun en tiedä missä pitäisi olla, ja toisaalta kiertää kaikki "perheet". Missään ei ole sitä sydämen kotia.

Tiedän, että monet ongelmani ratkeavat, jos joskus saan lapsia, ja lopulta rakentaa sen oman kodin ja perinteet. Toisaalta haluaisin mennä terapiaan, ja ratkaista lapsuuteni aiheuttamat ongelmat, mutta vielä en ole siihen valmis. Lisäksi tiedän, ettei vanhempieni käytös muutu, joten tällä hetkellä pidän heihin vain vähän yhteyttä. Haluaisin kuulla, miten muut ahdistavan erolapsuuden kokeneet ovat selvinneet ja mikä teillä on auttanut?