Ujot ihmiset, onko ujous helpottanut vanhemmiten?

Tuntuu vaan pahenevan isän myötä. Joskus 20 vuotiaana luulin että sen voisi päihittää, mutta nyt tullaan vaan takapakkia. En jaksa enää edes yrittää vaan.

Vaihdellut kovasti.. toki helpottanut kouluajoista, mutta edelleen olen isossa ryhmässä hiljainen enkä tykkää esiintyä..

Olen ujo mutta uskallan kyllä avata suuni jos on asiaa. Olen muutenkin introvertti enkä edes kaipaa vauhdikasta sosiaalista elämää jne.

Elämäni muuttui täysin, kun menin itsepuolustuskurssille. Jäin sitten harrastamaan sitä pariksi vuodeksi. En tiedä selviäisinkö tositilanteessa, mutta itseluottamukseni parani. Introvertti olen yhä, mutta kun sen tietää, voi säännöstellä miten paljon jaksaa muita.

Elämä voi yllättää: tehkää reippaasti asioita josta saa onnistumisen kokemuksia.

Tupakkaa polttanut 25 vuotta. Edelleen punastelen vaikka yläasteella terkkari sanoi "Ei sinun kannata polttaa koska silloin kasvosi menevät harmaiksi ja sinulla on nyt niin kauniit punaiset posket" :D Tiukassa on ujous.

Ei ole. Erityisesti vaivaa töissä. Välillä helpottaa hieman,mutta viikon päästä saatetaankin sitten ottaa kunnolla takapakkia :( Työni on vielä muuttunut sellaiseen suuntaan, että lähes viikoittain on palavereita ja muita kokoontumisia. Raskasta on.

Vierailija kirjoitti:

Helpotti,  mutta nyt kun keski-iän oireina tullut takasin punastelu (kuumat aallot) yms., epävarmuus on tullut takaisin :(.

Tämä minullakin. Juuri kun alkoi ujous ja epävarmuus helpottaa, tulivat kuumat aallot ja hikoilupuuskat ja ne veivät itsevarmuuden taas maanrakoon. Nimittäin punastun TODELLA ja pitkään :(

Kyllä se helpottaa, kun joutuu pakolla menemään erilaisiin tilanteisiin ja huomaa niistä selviävänsä. Lapset ja työelämä vievät eteenpäin. Mutta edelleen minun on vaikea saada suutani auki isommassa seurueessa, enkä osaa small talkia.

Jaa, no ei minulla ole helpottanut, vaikka pakko on mennä niihin jännittäviin tilanteisiin. Kuusi vuotta olen tuota työtä tehnyt.

Minulla ei ole helpottanut, mutta olen tavallaan oppinut hyväksymään sen. Minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö diagnosoituna ja olen joutunut syödä siihen lääkettä ja käydä psykiatrian poliklinikalla. Olen nyt 30 ja ero kymmenen vuoden takaiseen on kyllä huima. Ennen vain nyökkäsin, sitten aloin mumista joo tai ei ja nyt jos vaikka naapuri sanoo jotain, saatan jo tohtia jopa parilla lauseella puhua. Ennen en töissä puhunut kahvitunneilla mitään ja olisin halunnut työskennellä yksin. Nyt olen saanut rohkeutta muutamasta aivan parhaasta työpaikasta, jossa on ollut hyvä ilmapiiri ja ihanat työkaverit ja olen oppinut höpisemään jopa oma-aloitteisesti. Mutta isossa ryhmässä tai jossain palaverissa tai uudessa tilanteessa tms. en saa edelleenkään suutani auki.

Nykyään olen oppinut hyväksymään itseni. Minusta ei koskaan tule ulospäinsuuntautunutta tai puheliasta ja tarvitsen aikaa ja hyväksyvän ilmapiirin tutustuakseni ihmisiin. Nykyään olen vähän armollisempi itselleni. Ennen jätin jonkun asian tekemisen väliin. Nyt saatan jonnekin mennä ja ajattelen, että olen sitten puhumatta siellä ja naama punaisena, jos niin käy. Jos joku ei hyväksy minua tällaisena, niin sellaista ihmistä en edes ympärilleni tarvitse.

Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsin, mutta sen kanssa on helpottanut siinä mielessä, että pahimpiin tilanteisiin en joudu missään. Kouluajat olivat kaikkein pahinta ja masennuinkin silloin.  Olin koulussa muutaman vuoden aivan täysin puhumatta. Joskus joudun ottaa sellaista lääkettä edelleen. En kyllä uskalla mennä mihinkään kouluun enää, vaikka joskus haluaisin opiskella jotain muuta.

Ei, mutta olen oppinut hyväksymään sen kuten myös ujouden tuomat rajoitteet, eli parisuhdetta ei tule.