Ikinä en olisi uskonut

Ikinä en olisi uskonut, miten alas voi vajota ja miten rankkaa vanhemmuus voi olla. Lapset uskovat vasta kun räjähdän. Joka päivä huudan lopulta naama punaisena ja vaikka vastustan kaikkea väkivaltaa, alan ihmiseksi, jollaista halveksin aiemmin. Luulin olevani lempeä vanhempi. Minusta ei pitänyt tulla sellaista, joka huutaa tai alentuu vaikeimpina hetkinä lievään kuristusväkivaltaan. Miten tästä pääsee ylös ja eteenpäin? Olisipa edes joku ottamassa osan vastuusta kanssani lasten ollessa luonani. Ehkä olen juurikin malliesimerkki huono-osaisuudesta ja siitä miten pienituloisuus ja yksinhuoltajuus vaikuttavat vanhemmuuteen. Ei elämäni pitänyt mennä näin.