Kuinka kauan ikävä jatkuu, kun rakastamaansa ihmistä ei enää näe?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään tuli kuluneeksi neljä vuotta, kaksi kuukautta ja seitsemän päivää siitä, kun viimeisen kerran näin rakastamani ihmisen. Sen ihmisen, jota rakastin enemmän kuin ketään muuta. Vaimoni ja, jos niin voi sanoa, sielunkumppanini.

Ikävä jatkuu yhä. Se ei enää tunnu niin fyysisenä kipuna kuin vielä vähän aikaa sitten, mutta tuntuu silti. Vieläkin on vaikeaa ajatella niitä yhteisiä hyviä hetkiä, koska silloin tuska vain pahenee.

Tässä siis on kyse sellaisesta erosta, jossa toista ei enää pysty tavoittamaan soitoilla eikä viesteillä, ajatuksilla vain.

Emme olisi halunneet erota, mutta meidät erotettiin.

Mitä tapahtui?

Eiköhän tuo ole aika päivänselvää, kun lukee toiseksi viimeisen lauseen kunnolla. 

Ap:lle: On hyvin yksilöllistä ja tapauskohtaista kuinka kauan ikävä kestää. Kysymykseesi ei siis voi vastata. Joskus ikävä helpottaa kuukausissa, joskus se jatkuu loppuelämän. Jälkimmäisessä tapauksessa ikävä ei katoa, mutta sen kanssa oppii elämään. On pakkokin oppia, sillä loputtomiin ei voi menneitä märehtiä, vaan on elettävä sitä omaa elämää eteenpäin. Tarkoitus ei ole kuulostaa tylyltä, mutta tuo on vain karu totuus. Surulle saa ja pitää antaa aikaa, mutta sen ei saa antaa hallita loputtomiin. Toivottavasti sinulla on läheisiä, joilta saat apua eteenpäin pääsemiseen. Ammattiapuakin kannattaa harkita, jos suru tuntuu liian hallitsevalta. Voimia! 

Mun suhde päättyi kuin seinään. Ei mitään sen jälkeen, ei asioiden puhumista, ei mitään. 4kk jälkeen alkoi vähän helpottaa, mutta edelleen ikävä palaa ajoittain todella voimakkaasti, tästä on nyt 8kk. Yritän olla vellomatta niissä ihanissa hetkissä ja yritän olla muistelematta, koska kun päästän itseni siihen niin en pääse pois ja ikävä jää päälle. Kaipaan niin sitä kosketusta, katsetta, naurua. Parasta seksiä ikinä. Kyllä tää joskus helpottaa, pakkohan sen on. Vältän kaihoisaa musiikkia ja romanttisia elokuvia, helpompi olla niin. Joskus toivoisin, että kuulisin edes sen verran, että tietäisin, että toisellakin ikävä.

Oma tapani käsitellä surua on ollut työnteko. Se toimii kuitenkin vain tekohengityksenä ja yksin ollessa asiat kasaantuvat. Eniten ärsyttää ihmiset jotka sanovat että ota joku uusi. Ei ketään uutta tee ikinä mieli edes katsoa kun mieli on ihan muualla. Oma strategiani on se, että elän päivän kerrallaan. Unet ovat kaikkein pahimpia ja sen myötä aamut vaikeimpia.

Tietyllä tapaa on lohdullista että vaikka ihmissuhde on pysyvästi katkennut, ei kukaan vie yhteisiä muistoja ja hetkiä pois, niihin on aina lupa palata.

Itselleni myös liikunta on ollut keino saada ajatuksia muualle. Uskon että olen päässyt eteenpäin sillä itkun sijasta alan tuntea ajoittain vihaa ja mietin että jos ihminen olisi oikeasti minua varten etu hän ikinä kohtelisi minua niin huonosti.

Itseni tuntien epäilen että menetys tulee käsiteltyä viiden vuoden sisällä. Nyt aikaa on vasta reilu vuosi.

Mukava kuulla, että on kohtalotovereita. Itse ajattelen asiaa niin, että umpeutuvaa haavaa ei saa sorkkia, muuten se avautuu uudelleen. Ei siis mitään facebook-profiilikäyntejä tai kurkkia, koska toinen on viimeksi käynyt whatsappissa, ei sillä oikeasti saa kuin pahan mielen.

Vierailija kirjoitti:

En voi enää kuunnella lauri tähkää, vaikka se on mun suosikki 😢 liikaa muistoja.

Mulla sama. Mies oli vielä etelä-pohjanmaalainen ja puhui murteella. Lauri Tähkän laulut vaan tuo liikaa kipeitä muistoja vaikka kauniita ovatkin.

Ite rakastuin viitisen vuotta sitten oikeaan tyyppiin, mutta väärään aikaan. Jonkun aikaa yritettiin on/offilla, (pari vuotta) mutta oma pää ei kestänyt sitä draamaa. Vieläkin se poika on mun ajatuksissa joka päivä ja kaipaan sitä kovasti. Pahinta on että se on muuttanut nyt samaan kaupunkiin viime syksynä. Ennen meidän välillä oli satoja kilometrejä, ja se oli osasyy siihen miksi homma ei toiminu.

6 vuotta

26 jatkaa. Mulla myös käy univierailuilla tosi usein. Ne aamut menee ihan ihme sumussa.

Ap...olet tismalleen samassa tilanteessa kuin minä. Ajatkin suunnilleen täsmää. Musta tuntuu, että en pysty enää normaalielämään ikinä. Jotain niin suurta, mikä vietiin pois. Haleja ❤

Riippuu ihmisestä ja muista olosuhteista. 

Voisit laittaa hänelle viestin että jäit kaipaamaan ja katsoa mitä tapahtuu.

Muutaman kuukauden henkilö pysyy tiuhaan ajatuksissa mukana, sen jälkeen helpottaa. :)

15 vuotta on minun ikäväni jo kestänyt.

Vaikka elänkin avioliitossa kahden lapsen äitinä ja jossain määrin onnellisena.

Olen hyväksynyt sen, että ikävä on ja pysyy.

Vierailija kirjoitti:

Voisit laittaa hänelle viestin että jäit kaipaamaan ja katsoa mitä tapahtuu.

Jos mies on erotessa sanonut ettei halua olla yhteyksissä, ei ole mitään järkeä laitella "mulla on sua niin ikävä" tms viestejä. Tulee vaan pahempi olo, kun toinen ei vastaa tai vastaa tylysti. Parasta mitä voi tehdä on käsitellä surua/ikävää läheisten kanssa ja yrittää siten pikkuhiljaa päästä asiasta yli tai edes oppia elämään ikävän kanssa. Helppoa se ei ole ja aikaa voi mennä paljonkin, mutta kyllä elämä lopulta alkaa kantaa. Viestittelyt ja facebook-stalkkailut yms. tekevät vain hallaa "paranemiselle", joten sellaisia ei kannata harrastaa. Niistä saa vain isomman ikävän. Voimia kaikille ikävässänne! Kyllä aika lopulta auttaa ja helpottaa, vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan.

Joo sama täällä. Elämä vei eri suuntiin, on oma perhe kummallakin mut silti päivittäin mietin toista. Viisi vuotta jo mennyt, ehkä se ei lopu koskaan, vaikka turhauttaa jo koko haihattelu.

Paras ystäväni kuoli 8 vuotta sitten. Nyt on joskus jo päiviä, jolloin hän ei käy mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vaimoni menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen silloin neljä vuotta sitten, varhain toukokuisena aamuna. Aivan odottamatta. Nukkui pois muutamia minuutteja ennen ambulanssin tuloa. Hätäkeskuksen päivystäjä oli puhelimessa ja huusi ohjeitaan, ja minä yritin parhaani mukaan elvyttää.

Tajusin vasta jälkeenpäin, että kesken elvytysyritysteni tunsin viileän ilmavirtauksen, kuin kosketuksen, kämmenselälläni, sitten käsivarrella ja viimeiseksi poskellani. Sitten ei mitään.

Ambulanssi tuli. Yhtä hälinää. Pihaan kaartoi toinenkin ambulanssi. Olohuoneemme oli täynnä väkeä.

20 minuuttia. "Voitte lopettaa elvytyksen." Ensihoitaja katsoi minua suoraan silmiin: "Olen hyvin pahoillani."

Tiiliseinät kaatuivat päälle. Nyt tiedän, miltä maailmanloppu tuntuu.

Olen hyvin pahoillani 😢

Elokuussa tulee 10 vuotta siitä kun viimeksi näin ensirakkauteni. Enää ei kirpaise, 5 vuoden jälkeen helpotti.

Mutta tilalle tuli nyt 4 vuotta kestänyt onneton rakastuminen. Ja hänestä en siis ole edes päässyt eroon vielä.