Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tietynlainen jännittäminen sosiaalisissa tilanteissa
12.06.2017 |
Oon ollut melkein koko ikäni luonteeltani ujo ja arka ihminen ja aina jännittänyt sosiaalisia tilanteita. Nyt päälle kolmekymppisenä on jostain tullut enemmän itsevarmuutta, mutta edelleen sosiaaliset tilanteet jollain määrin jännittävät vaikka asioisi tuttujenkin kanssa. Keskustelutilanteessa jollain tavalla jännitän siten, että sanat menevät sekaisin ja taivutan sanoja väärin, joudun miettimään miten ilmaisen sanallisesti sen mitä haluan kertoa, tuntuu ettei sanoja löydy. Jälkikäteen tuntuu, etten muista mitä kaikkea olen selittänyt tai mitä se toinen on puhunut, kun joudun miettimään mitä seuraavaksi sanon. Vaikutan varmasti jotenkin sekavalta muiden mielestä. Myöhemmin sitten ilmenee, että olen unohtanut, että jostain asiasta on jo keskusteltu. Tuntuu, et mulla olis tosi huono muisti.. Jälkikäteen keskustelun jälkeen alan sitten häpeilemään mitä on tullut sanottua vaikka en mitään negatiivista ole sanonutkaan. Näitä tulee mietittyä jopa vuosienkin päästä niin hullulta kuin se kuulostaakin! Olen joskus ottanut pitkään mielessä vaivanneen asian puheeksi jonkun ystävän kanssa ja ovat sanoneet etteivät edes muista koko asiaa mitä olen sanonut. Ja niin sitä on turhaan häpeillyt monta vuotta.
Jokin aika sitten järkkäsin pienet juhlat, jonne tuli parisen kymmentä ihmistä ja kaikki tuttuja. Kävin jotenkin ylikierroksilla ja höpötin menemään ihan mitä sattuu ja taaskaan ei tuntunut sanoja löytyvän. Vieraiden lähdettyä tuli kumma morkkisolo ja aloin häpeilemään sanomisiani, veti mielen ihan matalaksi. En nauttinut alkoholia laisinkaan, ettei siitä johtunut. Rasittavaa miettiä tällaisia asioita.
Onko muita samanlaisia? Miten tästä voisi eroon päästä, on henkisesti tosi raskasta ja välillä tekee mieli vetäytyä kuoreensa ja olla tapaamatta ihmisiä vaikka oikeasti haluaisin olla sosiaalinen ihminen.
Kommentit (13)
Mä olin tuollainen varmaan siihen saakka, kunnes kävin lähihoitajakoulun ja sain itsevarmuutta siitä, että koin itseni hyväksytyksi. Kouluaikoina olin ihan tajuttoman ujo ja jäin ilman poikaystävää, vaikka olin nätti, koska en saanut sanaa suustani ja minua pidettiin ylpeänä täysin väärin perustein.
Pahinta oli, kun piti pitää esitelmä ja aloin hyperventiloimaan koko luokan edessä.
Nyt en juuri jännitä sosiaalisia tilanteita paitsi joitakin ihmisiä, joita on vaikea lähestyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun käsityksen mukaan tuo on yhteydessä siihen, että haluaa olla muiden silmissä "oikeanlainen". Mietit ehkä enemmän, millainen sinun odotetaan olevan missäkin tilanteessa, kuin millainen oikeasti olet? Tunnetko muuten elämässäsi oman sisäisen äänesi? Uskallatko toteuttaa itseäsi ja unelmiasi?
Tuossa on kyllä perää.. mietin aika paljon miltä vaikutan muiden mielestä ja jälkikäteen mietin millaisen kuvan oon antanut itsestäni. Jos oon kaverin seurassa, niin en osaa olla sellainen mikä oikeasti olen kotioloissa. Eri ihmisten seurassa saatan olla erilainen. Välillä on hankalaa, kun ei tiedä miten pitäisi käyttäytyä ja miten keskustella, että keskustelu olisi sujuvaa ja luontevaa. Olen kateellinen niille, jotka pystyvät keskustelemaan tuntikausia ties mistä aiheesta. Jotenkin en itse osaa pitää keskustelua yllä. Toisaalta on vähän niitä aiheita, mistä voisi keskustella ties miten kauan.
Itseäni en oikein osaa toteuttaa, ne asiat mitä haluaisin tehdä tyssää siihen, kun arkailen liikaa muita ihmisiä. En uskalla ajaa edes ajokorttia, kun pelkään että ajaessa en osaa huomioida kaikkia yhtäaikaa. Itse ajokortin ajokin kauhistuttaa, kun vieressä neuvoo joku tuntematon..
Pelkäät virheiden tekemistä. Hyväksy se, että aina tulee virheitä jokaiselle. Jos ei uskalla tehdä virheitä, ei uskalla tehdä mitään muutakaan.
Kuulostaa tutulta. Olen ehkä pikkuhiljaa saanut varmuutta omaan olemiseen (työpaikan takia), ettei se enää ole niin hankalaa (kuin esim teini-iässä). Mutta arkailen kyllä ja jännitän turhaan monia tilanteita. Se on melkoinen taakka, vaikeuttaa elämää kun liikaa miettii ja arkailee, pelkää uusia tilanteita. Ihailen rohkeita ja sosiaalisia ihmisiä, sellainen haluaisin itsekin olla. Niin, mitenhän sitä koskaan voisi hyväksyä itsensä, että on yhtä hyvä kuin muutkin vaikka onkin arempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla on on sosiaalisten tilanteiden pelko. Johtuen ehkä aspergerista.
Mistä vedät tuohon aspergerin? Hatusta. Ihminen voi olla ujo tai arka tuhannesta eri syystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla on on sosiaalisten tilanteiden pelko. Johtuen ehkä aspergerista.
Mistä vedät tuohon aspergerin? Hatusta. Ihminen voi olla ujo tai arka tuhannesta eri syystä.
Tuo ettei osaa pitää yllä keskustelua on yksi aika iso merkki. Ettei keksi sanottavaa, ettei tiedä miten olla ja käyttäytyä. Että on eri roolit eri ihmisten kanssa. Ettei ehkä osaa lukea ihmisiä. Tää nyt on vaan veikkailua, siksi sanoin "ehkä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kun tuo tilanteiden jännittäminen on niin tuttua. Vieläkin vaikka olen ollut myyntityössä kymmeniä vuosia. Olen kuitenkin huomennaut, että usein vastapuolella on myös samanlaista jännitystä, et ole siis tilanteessa yksin. Pääosan omasta jännityksestä sain pois kun aloin seuraamaan uutisia, juttuja ym päivän tapahtumia. Näin erilaisiin keskusteluihin on helppo ottaa osaa tai kommentoida esim jonkun toisen sanoneen asiaan liittyvää jotain. Ei siis aina tarvinnut kertoa omaa kantaa :). Myös maailma ympärilläni hiukan muuttui kun seurasin telkkua, ruokajuttuja, matkaohjelmia ym dokkareita. Käyn nykyään kaupassakin ilman "paniikkia". Onneksi kaikesta ei tarvitse tietää kaikkea ja voi antaa toisen kertoa kaikesta kaiken ?
Vierailija kirjoitti:
Pelkäät virheiden tekemistä. Hyväksy se, että aina tulee virheitä jokaiselle. Jos ei uskalla tehdä virheitä, ei uskalla tehdä mitään muutakaan.
Tämä voi johtua siitä, että minua on kiusattu koulussa. Koko ajan tarkkailtiin, että tekisin jonkun virheen, jolle naurettiin ja haukuttiin ja siitä virheestä sai kuulla pitkään. En uskaltanut enää viitata tunneilla. Nyt jos tekee jonkun virheen, niin tuntuu maailmanlopulta etenkin jos töissä tekee virheitä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloita itsesirakastamiskuuri ☺ kirjastosta voi löytyä oppaita!
Aloitus olisi voinut olla kirjoittamani. Aika samanlaisia oireita. Pahinta ehkä, että jännittämistä on alkanut ilmetä myös läheisten seurassa. Jos olen esim. jonain päivänä hieman vaisu niin otan hirveät paineet siitä, että seurani on jotenkin tylsää tai toisella on epämukava olo siksi.
Varmasti johtuen siitä, etä lapsuudenkodissani ei oikastaan ikinä saanut näyttää negatiivisia tunteita. Aina piti tsempata ja, jos oli murheita niin -" ei niitä nyt enää kannata miettiä."
Siksi varmasti nyt aikuisenakin koen tietynlaista syyllisyyttä siitä, jos en ole aina positiivisella mielellä, ja siksi tuntuu vaikealta esim. sopia tapaamisia kauheasti etukäteen, kun en tiedä millainen olo kyseisellä hetkellä on. Samaten myös tuo "ylikierroksilla" olo, voin välillä hermostuneena höpistä omituisuuksia tai esim. jos jännitys laukeaa niin voin alkaa vaikka hermostuneeti hekottamaan. Kerran on jopa luultu kännissä olevaksi tämän takia. Hieman noloa.
Sitten esim. uusien ihmisten kanssa, jos olen onnistunut antamaan hyvän kuvan niin en välttämättä haluaisi nähdä näitä ihmisä enää tämän jälkeen. Siis pelkään, että heidän "illuusionsa" särkyykin, enkä olekaan enää jatkossa kivaa seuraa.
Itsellä ei ole mitään kiusaamistaustaa, nuorempana olin hyvinkin itsevarma. Aina olen kuitenkin ollut aikamoinen jännittäjä mutta sosiaalisia tilanteita olen jännittänyt enemmän kaksikymppisestä asti. Luultavasti muodostunut siitä kontrolloivasta perheestä.
Itse yritän noudattaa tätä: “I used to walk into a room full of people and wonder if they liked me… now I look around and wonder if I like them." Itse olen käyttänyt lukemattomasti aikaa siihen, että mietin mitä muut minusta ajattelevat ja apua miltä nyt vaikutan. Yritän miettiä enemmän sitä, että millaisia ihmisiä itse haluan elämääni. Ei tarvitse tehdä vaikutusta ihmisiin tai kokea painetta itsestäni henkilöiden seurassa, jotka ovat esim. täysin minun vastakohtiani. Tuskin hekään minun tunteitani miettivät.
Hassua kyllä niin mielestäni itselläni on silti hyvä itsetunto, itsevarmuus ja luottamus ovat vain aika pohjilla. Yritän suhtautua itseeni rennommin, kannattaa kokeilla samaa. Tsemppiä! :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löysin tämän keskustelun, vasta nyt. Mutta vastaan silti. Tuo on tuttua minullekin. Olen kuitenkin saanut itsevarmuutta. Totta on ettei muut muista mokiasi. Ja mitä sitten vaikka muistaisivat. Olet hyvä ja täysin riittävä, mitat täyttävä, kunnioitettava. Minäkin olen joutunut puolustamaan rajojani ja se on kasvattanut rakastamaan itseäni,myös huumori sekä tärkeimpänä voimaa ja toivoa antava usko Jumalaan ja Hänen rakkauteensa.
Alue: Aihe vapaa
Mun käsityksen mukaan tuo on yhteydessä siihen, että haluaa olla muiden silmissä "oikeanlainen". Mietit ehkä enemmän, millainen sinun odotetaan olevan missäkin tilanteessa, kuin millainen oikeasti olet? Tunnetko muuten elämässäsi oman sisäisen äänesi? Uskallatko toteuttaa itseäsi ja unelmiasi?