Lue keskustelun säännöt.
Vauvan isolaatio - Miten 24 tunnin yksinjättäminen vaikuttaa pikkuvauvaan?
12.06.2017 |
Kuulin vasta aikuisena,
että minut on jätetty yksin pinnasänkyyn huutamaan ja nukkumaan monta kertaa yli vuorokaudeksi,
niin ettei kukaan ole ollut paikalla tai hoitanut minua. Kerran päivässä käytiin vaihtamassa vaipat ja täyttämässä tuttipullo, kun olin 1kk-10kk:n ikäinen.
Vanhempani olivat töissä tai ravintolassa, olin vahinkovauva, heillä ei ollut aikaa minulle.
Aloin ymmärtää apaattisuuttani ja hiljaisuuttani paitsi lapsuudessa,
myös nyt aikuisena.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä skitsofreenisen persoonallisuushäiriön vuoksi.
Olen sukuni ainoa henkisesti sairas.
Luulin ennen, että olen ihan luonnostaan temperamentiltani vaisu ja totinen, ja että rankka koulukiusaaminen oli se mikä rasitti mielenterveyttäni murtaen minut.
Onko missään tietoa tai tilastoa,
miten eristetyt vauvat ovat kehittyneet?
Miten laiminlyönti vauvaiässä vaikuttaa persoonallisuuteen aikuisena?
Onko kaltaisiani missään?
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun lapsuuteni ei ollut läheskään yhtä rankka, kuin sinun Ap, mutta kyllä meitä on muitakin.
Minun vanhempani olivat masentunut ja työnarkomaani, eikä kummaltakaan oikein riittänyt voimaa olla minun kanssani (toisella tuskin lainkaan, toinen teki varmasti sen minkä omalta vahvalta masennukseltaan/väsymykseltään pystyi).
Opin jo hyvin pienenä, että tunteita ei saa näyttää (ei ainakaan ikävää tai kaipuuta). Opin myös pakenemaan yksinäisyyteen ja siihen, että pärjäsin itse, tein kaikki asiat itse. Jo ihan pienestä lähtien - niin pienestä kuin muistan. Tiesin, että en voi turvata koskaan kehenkään muuhun, tai jos niin erehdyn tekemään, sattuu ja kovaa.
Sanomattakin selvää, että parisuhteeni eivät ole näin aikuisiällä menestyneet. Olen huono näkemään tarvitsevuutta muissakaan ihmisissä, kun en sitä itsellenikään salli. Olen myös ollut helposti hyväksikäytettävissä, tietynlaiset ihmiset ilmeisesti vaistoavat tällaisen "näkymättömän lapsen" -syndrooman, tai miksi tätä nyt parhaiten kutsuisi.
Minäkin olin koulukiusattu, ja kiusattu myös jokaisessa harrastuksessa, mihin ikinä osallistuin. Ei yhtään ystävää lapsena tai nuorena. Se oli aika hurjaa ja ajoi minut entistä enemmän viettämään aikaa vain yksinäni omassa seurassani. Aloin pelkäämään kaikkia sosiaalisia tilanteita ja pystyin käymään ulkona vain pilkkopimeällä. Häpesin itseäni.
Nyt olen jo yli 40 v. ja olen pystynyt näitä asioita analysoimaan ja käymään läpi, tunnistamaan omia heikkouksiani ja niiden alkusyitä. Silti olen edelleen suurelta osin näiden tapahtuneiden asioiden vanki. Mutta suunta on kohti parempaa, niin ainakin toivon.
Toivon kaikkea hyvää sinulle Ap!