+ vai -

Keljuttaa kun kumppani nykyään jatkuvasti näkee asioissa sen negatiivisen puolen. Se vie itseltä voimavarat jo aamusta kun yrittää olla pahoittamasta mieltä tai olla ärsyyntymättä. Totta kyllä, että en pidä riitelystä kovin paljon, mutta vaikka suoraan sanon, että minun huomion saa paljon varmemmin positiivisilla asioilla, niin ei tunnu menevän perille.
Kun tuota jatkuu kuukausitolkulla, niin jo alkaa parin kuukauden ulkomaanmatka houkutella, yksin tietenkin.
Perusasiat ovat kunnossa, taloudessa ei ole paniikkia, seksi on ollut positiivinen voimavara, ja mitään ongelmia ei ole tiedossa. Suhdetta on jo 10 vuotta takana. Nuorin on 4, joten kyllä ne väsymykset on itse aiheutettuja, jos niitä on.
Puoliso on kyllä hiukan jäänyt lapsen tasolle, katsoo että on oikeutettu osoittamaan mieltä ja motkottamaan kaikille, jos asiat ei mene niin kuin itse toivoo. Hänellä on lyhyt pinna, eikä oikein pärjää lasten kanssa. Itse yritän olla pidempipinnainen, mutta jatkuva negaatio alkaa masentamaan. Pakko hakea vähän etäisyyttä, ettei räjähdä.
Olen kokeillut tuon kommunikoimista suoraan, mutta hän menee paniikkiin ja itkevälle vauvalle ei pysty selittämään mitään. Sitten kun huopaa, että en tarkoita erota, vaan haluan muutosta, niin sitten hetken hän yrittää hemmotella ja huolehtia, mutta parin päivän päästä vanha asenne on takaisin.
Ei kiinnostaisi viettää loppuelämää kiukuttelevan lapsen kanssa, joka on puoliso.
Pystyykö aikuinen lapsi muuttumaan edes silloin kun omat vanhemmat kuolevat? Vai onko tätä loppuelämä joko siedettävä ja odotettava vai pitääkö vain pitää pidempiä höyrynpäästötaukoja, jotta jaksaa.