Millä perustein olette valinneet ammattinne?

Ajattelin (tyhmänä), että, koska pidän lapsista ja he minusta olisi työ päiväkodissa minua varten. No lapsien kanssa viihdyn edelleen, mutta työ päiväkodissa on kaikkea muuta kuin unelmahomma

Oikeastaan ei mikään kiinnostanut, joten päädyin vain opiskelemaan jotain, ja siitä sitten muodostui työura. 

Ammattini on lähinnä sisustussuunnittelija. En vaan jaksanut sitä aikuisten ihmisten lapsellista kitinää ja ylihienoja vaatimuksia puoli-ilmaiseksi. Joten en ole ammattiani vastaavassa työssä vaan vielä enemmän paskahommassa ja ainoastaan rahan takia.

Olin pikkupoikana kummisedän kanssa hääräämässä ja kivaa oli, siitä sitten amikseen raksapuolelle, kun en mitään muutakaan keksinyt.

Nyt myöhemmin ihmettelen, miten ihmeessä valitsin raksapuolen amiksen. No olihan 15v.

Opiskelin alaa jonka koin (ja koen edelleen vuosi valmistumisesta) kiinnostavaksi. Hain useampaa työtä ja tähän ammattiin minut palkattiin. Eli tavallaan työnantaja valitsi ammattini, mutta en voi valittaa, hyvin olen viihtynyt.

Mulla on kolmas ammatti menossa ja neljännestäkin jo haaveilen. 

Eka oli se minne peruskoulun jälkeen tuli vanhempien painostuksesta haettua, töitä tein valmistumisen jälkeen muutaman vuoden kunnes päätin että ei ole minun juttuni vaan opiskelin oman harrastuksen pohjalta uuteen ja se olikin kutsumukseni monen vuoden ajan kunnes työnsisältö muuttui niin radikaalisti ettei kutsumuksesta enää voinut puhua samassa asiayhteydessä ja voin työssäni todella huonosti. Niinpä sitten lähdin sieltäkin, keksin kolmannen ammatin jossa osittain yhdistyy nämä kaksi aikaisempaa ja sain pian vakituisen työpaikankin. Tämä olisi klassinen eläkevirka mutta enpä tiedä onko tästäkään koko elämän jutuksi. Tosin tuota neljättä ammattia varten pitäisi opiskella ainakin 5 vuotta ja piakkoin lapset lentää pesästä. Jos suorittelisi avoimessa opintoja niin ettei täytyisi nykyisestä ammatista ottaa kuin opintovapaita ja sillä tavalla saisin tämän haaveideni ammatin? Sekin kiinnostuksenkohde ollut ihan aina.

Tässä työssä saan keksiä ongelmia ja kuvitella ratkaisseeni ne, mikä tuottaa henkistä tyydydystä.

Lama-aikana 90-luvulla otin vastaan ekan duunin jonka sain. Sillä tiellä ollaan.

Kiinnosti tietää, miten kaikki toimii. Nyt sitten olen suunnittelemassa uusia koneita.

Ihailin lapsena jollain tavalla isääni ja ajattelin jo silloin opiskelevani jotain vastaavaa. Halusin hyvän palkan. Olen DI.

Työpäivät ovat vaihtelevia, koskaan ei voi varmasti tietää mitä tapahtuu. En jaksaisi rutiineja. Palkka vastuuseen ja työoloihin nähden naurettavan pieni.

Ajattelin työllistymisnäkymiä, tienaamista, mahdollisuutta tehdä itsenäistä työtä, ja akateemisuus oli lähtökohtana koska näin itseni enemmän asiantuntijahommissa kuin operatiivisessa työssä. Olen tyytyväinen alan valintaani, sopii mulle hyvin.

Enemmäkin ajautunut kuin valinnut. Omat taipumukset ja mielenkiinto tosin ohjannut tähän suuntaan. Tartun tilaisuuksiin jos tuntuu mielenkiintoiselta haasteelta, jos taas on ollut työstä uupeloa niin sitten otettu sitä mitä saadaan. Palkka ok, stressitaso ei, eikä nykyinen ympäristö. Onkin verkot vesillä jos parempaa tarjoutuisi. Ja parempi on juurikin samankaltaista duunia, pienemmällä stressillä ja miellyttävämmällä ympäristöllä. Palkka saa olla jopa huonompi, että vaihdan.

Opiskelemastani pääaineesta tämä ammatti oli lähes ainoa mahdollisuus työllistyä suhteellisen helposti, kun perhettäkin jo oli. Työ ei kiinnosta enää juuri ollenkaan, mutta työssä on sellaisia etuja, että jos niitä aletaan heikentää nykyisessä kiky-tilanteessa, on ammatinvaihto edessä.

Ala kiinnosti, lähdin sitä opiskelemaan yliopistoon. Kiinnosti jatkaa ja niin päädyin tutkijaksi. Nykyinen työnkuva on enemmän hallintoa kuin tutkimusta mutta niin yleensä käy ja tämäkin mielekästä, voi vaikuttaa sekä asioihin että varsin paljon myös omaan työnkuvaan.

Mä tiesin jo lapsena, että haluan olla kuin isäni. Teininä haastoin itseni laittamalla tavoitteet korkealle ja tähtäämällä siihen yliopistoon mihin sitten pääsinkin. Työni on minulle kutsumus ja teen sitä hyvin, vaikka välillä se onkin henkisesti todella rankkaa. Olen oikeasti ylpeä saavutuksestani. M29 ja latino