Perheen eriytyminen elämästä
Huolestuttaako ketään muuta kulttuurin hivuttautuminen siihen suuntaan, että perheellisyys näyttäytyy rasitteena? Että lasten saaminen ja perheen pitäminen kasassa on muun elämän tiellä? Todella moni toki kipuilee tahattoman lapsettomuuden kanssa, kokee varmasti ulkopuolisuuden tunteita, mikä osoittaa että perhe on kuitenkin arvoissa ja toiveissa yhä korkealla, mutta silti tuntuu että tietty mukava elintaso on tärkeämpi saavutus kuin perhe.
Minusta on todella surullinen ja vaarallinen suuntaus, jos lapsettoman aikuisen elämäntyyli (ajankäyttö, kulutustottumukset, työ, julkisivu) on se normaali ja lapsen saaminen suurinpiirtein romahduttaa sen vaivalla rakennetun normaalielämän taikka sitten aiheuttaa jatkuvan riittämättömyyden tunteen kun ei onnistu pitämään samaa tasoa yllä.
Kommentit (7)
Mielenkiintoinen näkökanta, en ole ajatellut asiaa noin aseteltuna. Olen 9kk lapsen äiti ja voin sanoa lukeutuvani niihin ihmisiin joilla on elämässä tavotteita myös lasten saannin lisäksi. Tähän voi vasta-argumentoida että kaiken voi saavuttaa lapsista huolimatta, sen uskonkin ja siihen tähtään. Olen kuitenkin siitä erikoinen(?) että näin lasten saannin luonnollisemmaksi ympäristölleni ja miehelleni, kuin itselleni. Miehellä oli siis suuri vauvakuume, itselläni ei niin suuri.
Syy siihen miksi näen suuren perheen ongelmallisena on että minä nimenomaan naisena joudun jäämään kotiin niin pitkiksi ajoiksi. Mies ei osoittautunutkaan niin koti-isälliseksi kuin antoi ymmärtää. Tämä on joka ikisen mielestä ok. Opiskelen yliopistossa ja tällä hetkellä odotan kaikkein eniten opintojen jatkumista, jotta minullakin olisi omaa tekemistä. Saan vapaa-aikaa jos haluan ja tukiverkostoja on, mutta koen tulleeni hieman huijatuksi. Ensinnäkään lapsiarki ei ole auvoista, mutta sitä en luullutkaan. Miksi kuitenkaan ehdoin tahdoin hankin itseni tilanteeseen, jossa olen kotona vuosikaudet yksin lasten kanssa ja mies auttaa kun sattuu ehtimään?
_Nainen jää siis mielestäni miinukselle tässä hommassa_
Moni nainen haluaa olla kotona, mutta minä en, valitettavasti. En tähtää suureen ekonomiseen asemaan enkä maailmanmatkojen tekemiseen, haluan vain rauhaisan ja itselle mieluisan elämän.
Huomasin että puhuit vapaaehtoisesti lapsettomista mutta halusin tuoda esille näkökulmani sillä koen että olisin yhäkin voinut elää mainiota elämää ilman lasta. Lapsi ei romahduttanut julkisivua ja vaivalla hankittua rahasummaa, vaan se romahdutti (ainakin tällä hetkellä) sen hyvän mielenrauhan, jonka koin saavuttaneeni. Elin elämäni onnellisinta aikaa ennen lasta, nyt elän onnellista mutta hyvin raskasta aikaa jatkuvan yksinäisyydentunteen takia. Sitä ei korvaa mummot eikä kerhot, sen korvaisi mies mutta koska sitä ei ole havaittavissa, odotan että pääsen opintojen ja töiden pariin lomailemaan.
Lapsettomuus ja yksi lapsi on käytännössä sama asia.
Lapsen saaminen on kautta aikojen parantanut kahden ihmisryhmän asemaa elämässä ja yhteiskunnassa: aatelisen naisen ja porvarismiehen. Ensimmäiselle lapsen saaminen on ihmisoikeuksien ehto, jälkimmäiselle menestyksen väline. Muille lapset ovat aina olleet painolasti, joka pitää elättää, mutta joka vähentää mahdollisuuksia tehdä työtä ja ansaita edes oma elanto.
Tähän nähden tilanne ei ole huonontunut viime aikoina, pikemminkin päinvastoin.
Omaan elämääni lapset ei ainakaan sovi. En kykene sulattamaan ajatusta siitä, että joku olisi rajoittamassa elämääni, vaatimassa huomiota ja että olisin vastuussa toisesta ihmisestä. Spontaanit ulkomaanreissut, kavereiden kanssa illanistujaiset yms. ei olisikaan enää spontaaneja.
Lisäksi en uskalla tässä taloustilanteessa edes harkita lasten tekoa. Haluan, että jos minulla joskus on lapsi, niin taloudellinen tilanne on eritäin vakaa ja lapsen ei tarvitse koskaan nähdä tilannetta, että rahapussista pitää laskea joka sentti, että selvitään.
Vierailija kirjoitti:
Omaan elämääni lapset ei ainakaan sovi. En kykene sulattamaan ajatusta siitä, että joku olisi rajoittamassa elämääni, vaatimassa huomiota ja että olisin vastuussa toisesta ihmisestä. Spontaanit ulkomaanreissut, kavereiden kanssa illanistujaiset yms. ei olisikaan enää spontaaneja.
Spontaanisuuden katoaminen jurppii kaikkein eniten. Luen kateellisena blogeja joissa pariskunta lähtee vauvan kanssa ulkomaille koska haluavat yrittää seikkailla (turvallisissa maissa harvoin on hengenhätää vaikka et pidä lasta sidottuna itseesi) vauva-ajasta huolimatta. Sellaisilla pariskunnilla on selvästi hyvät kommunikointitaidot ja vahva luotto toisiinsa. Ei tällaiset perus omalla maalla asuvat voisi ikinä puhaltaa niin vahvasti yhteen hiileen vaikka välillä veetuttaisi kuinka ja ankarasti. Minulla on yksi lapsi ja ainoaksi jäi, halusin elämältä niin paljon enemmän kuin olisi mahdollista useamman lapsen kanssa.
Ei huolestuta, vaan päinvastoin tervehdin tätä kehitystä ilolla.
Jokainen voi valita itse. Jos haluaa panostaa itseensä, niin sitten pitää jättää ne laspet hankkimatta. Pahinta on hankkia ne lapset ja sitten olla käyttämättä heihin aikaa.