Jotenkin kaipaan ystäviä, mutta sitten en kuitenkaan

Sama. Koetko olevasi vain laiska vai pelkäätkö tutustua?

Puhut minusta!

Sama

Musta on vaikea tavata jotain kahdestaan, helpompaa jos on kolme. Ehkä pelkään hiljaisia hetkiä tai jotain..

Minä myös

Minulla on kai silkkaa laiskuutta, en ole ap.

En lainkaan pelkää ihmisiä tai seurustelua mutta se tapaamisten sopiminen ja siihen varattava aika tekee siitä turhan vaivalloista. Kivempi vaan olla. 

Mä jotenkin kaipaan miesystävää, mutta sitten en kuitenkaan..

N32

Onko syynä laiskuus vai jännittäminen vai mikä?

Samoja ongelmia. Ystävyyssuhteet varsinkin naisilla vaativat aikaa ja minä vietän sen ajan mieluummin kotona mieheni kanssa.

Sama juttu täälläkin. Kai johtuu siitä, että olen nuoreen ikäni suhteutettuna jo saanut huomata melko hyvin, että sellaiset aidot (syvät ja positiiviset) ystävyyssuhteet ovat harvassa.

Pienempi piiri, vähemmän tuskaa. Minulla on vain yksi hyvä ystävä mieheni lisäksi. Ei vaan riitä energia sellaisiin pintapuolisiin kaverisuhteisiin.

No niin minäkin. Tosi ärsyttävää, on niin työlästä tutustua sillä tasolla että olisi luontevaa olla vapautuneesti yhdessä ilman pingottamista... Se vaatisi yhteydenpitoa ja paljon näkemistä ja tsemppaamista. Nuorempana se oli helpompaa. Yli 30v en jaksa tutustumisvaihetta ja kaikki jää pintapuoliseksi...

Samaa sorttia oon. Mulla johtuu varmaan osin itsetunto-ongelmista tai itseluottamuksen puutteesta. Pelkään, ettei musta oikeasti tykätä tai että puhun jotenkin tyhmiä. Joidenkin kans tosin juttu saattaa lentää tosi hyvin, mutta joidenkin kans oon jostain syystä hyvin herkästi varuillani. Häpeän myös omaa masennus- ja sairaustaustaani ja meen jotenkin tosi lukkoon, kun multa kysellään mitä harrastat tai mitä teet päivisin. Ammattiani myös häpeän, koska se herättää ihmisissä tiettyjä ennakkoluuloja. :-(

Sama täällä. Olen itsestäni onnistunut analysoimaan, että kaipaan kyllä ystäviä, ja pidän ystäviini yhteyttä viestittelemällä ja soittelemalla, ja olen hyvinkin sosiaalinen ja puhelias vaikka työpaikan kahvipöydässä ja uusia ihmisiä tavatessa jossain. Mutta välttelen ystävien tapaamisia, koska en kestä aikatauluja. Yksikin sovittu kellonaika ahdistaa ihan kamalasti. Jos tapaan jonkun ystävän yllättäen jossain kadulla tms, niin jään mielelläni juttelemaan vaikka kahdeksi tunniksi, tai jos hän yllättäen kadulla törmätessä pyytää kahville niin ilahdun ja menen. Mutta en pysty sopimaan edes huomiselle tapaamista ilman että ahdistun siitä että pitää olla jossain tietyssä tapaamisaikataulussa. En pysty tosin myöskään käymään missään harrastuksessa vakioaikaan, vaan kaikki harrastukseni on sellaisia, että menen kun tuntuu siltä (esim. pyöräily, lenkkeily, kirjastot jne). Menetän tosin ystäväni tällä, mutta en pysty parempaan. En tiedä mikä noissa sovituissa ajoissa on minulle ihan mahdotonta. En edes koskaan myöhästele tms, koen vain kuristavan tukahduttavaksi, jos pitää sopia joku aika jonkun kanssa.