Surullinen ja alistettu lapsi
Ystäväni suhtautuu elämään kovin negatiivisesti ja kriittisesti ja samalla tavalla hän on suhtautunut lapseensakin. Hän on medikalisoinut ihan tavalliset pienen lapsen vanhemmuuteen liittyvät asiat (aluksi vähäinen uni, syömisen opettelu, seuran kaipuu, huomion kaipuu, uhmaikä yms..) ja koko ajan kokee omaavansa " vaikean lapsen" . Kaikki lapsen toiminnat ja teot äiti kokee vaivalloisena ja vaativana ja jotenkin tuntuu, että paras lapsi on hajuton, mauton, äänetön ja poissa silmistä.
Ystäväpiirimme muiden äitien mielestä lapsi ei ole koskaan ollut millään tavalla vaikea, vaan ainostaan äidin suhtautuminen koko lailla neuroottista. Nyt kun lapsi on jo kolmevuotias, niin hänestä on kasvanut kovin surullinen lapsi. Olen tavannut lasta sekä kotona että kylässä, ulkona ja sisällä ja tekee pahaa katsoa, kuinka alistetun oloinen ja arka lapsi on. Hän saattaa istua paikallaan tunninkin, puhumatta mitään (puhe ei ole vielä hyvin kehittynytkään), ei hae mitään kontaktia, ainostaan syö kohtuuttoman paljon ja kerjää ruokaa. Kertaakaan en ole nähnyt hymyä kasvoilla, ainostaan surullisen katseen ja alistetun olemuksen. Tuntuu, kun toteuttaisi nyt äitinsä toivetta olle " poissa tiellä" eikä sen takia uskalla ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan.
Onpa vaikea kirjoittaa aiheesta, joka on aika henkilökohtainen. Mutta onko kenelläkään tietoa lapsen surusta ja miten se ilmenee? En koe voivani mennä puhumaan asiasta asianosaiselle, ja olen tietoinen temperamenttieroista, mutta jotenkin lapsen olemusta on surkea katsella, mitenhän tilannetta voisi parantaa?
Kommentit (10)
Se on niin surullista ja varsin yleistä:(
Monille vanhemmille tosiaan lapsille on silloin " hyvä lapsi" kun hän nukkuu, muulloin hän on " hankala ja vaativa"
T: sossutäti
Kyllä täytyy nyt rohkaistua ja ottaa asia puheeksi, rakentavassa hengessä. Jotenkin tuntuu niin itsestäänselvältä että ennen maailman kolhuja ihmislapsi on perusluonteeltaan onnellinen ja iloinen (toki temperamenttieroja löytyy) joten tämä käytös tuntuu tosi pahalle.
Aivan tyystin eri asioita ovat ujous ja hidas lämpeneminen vieraisiin.
Tiedätkö sä millaista tämän perheen normaali arki on? Käykö äiti töisssä vai onko kotona lapsen kanssa? Ajattelin, että jos lapsi ei ole tarhassa, niin sinne meneminen voisi olla tosi hyvä juttu. Onko perheessä muita lapsia? Miten lapsen isä suhtautuu lapseensa?
Kyllähän terapia voisi olla hyvä ratkaisu, jos kerran sinä ja muutkin tämän surullisen lapsen ympärillä ovat kiinnittäneet asiaan huomiota ja huolestuneet. Ei normaali 3 -vuotias ole koko ajan surullinen ja apaattinen. Myös tuo ruuan kerjääminen kuulostaa todella oudolta, ihan jotenkin primitiiviseltä huomionkerjuureaktiolta. Eläimethän lähinnä sellaista tekee. Onko lapsi muuten terve ja " normaali" ?
Sanoit, ettet voi puhua suoraan asiasta tämän lapsen äidille, mitä jos soittaisit lapsen neuvolaan ja ilmaisisit huolesi sinne. Suostuisikohan tämä äiti sitä kautta selvittämään tilannetta. Eihän tuo kuvaamasi äidin käytös ole mitenkään normaalia. Jotain on äidillä nyt vialla ja se tietysti heijastuuu myös lapseen. Ajan kanssa samana jatkuva tilanne vain pahenee, itsestään se ei korjaannu.
Siitä on kyllä tässäkin maassa ihan tarpeeksi esimerkkejä...
Aluksi voisi melkein luulla että kirjoitit minusta sillä meillä on ollut vaativa poika (koliikki, ja voimakas tahtoinen) ja välillä pelkään että itse olen liian " heikko" häntä hoitamaan. Mutta meidän poika ei kyllä ole vetäytyvä ja hiljainen. Ainoa kerta kun hän saattaa istua paikallaan ja hiljaa tunnin verran on jos telkkarista tulee joku luonto-ohjelma... Minustakin tuntuu että ehkä vähän liikaakin " valitan" pojastamme mutta kun kitinää ja huutoa kuulee niin paljon kun teen niin se saattaa purkautua valitukseen kun tapaa muita ihmisiä. Sitä on vaan niin väsynyt välillä tuohon ainaiseen huutamiseen ja kitinään ja siitä sitten tulee tuo riittämättömyyden tunne. Aluksi kun viestiä luin luulin että tästä olisi kyse. Mutta jos lapsessa jo on tuollaisia piirteitä kun kerroit niin voihan olla että äidin asenne on vaikuttanut jo paljonkin lapseen...
Valitettavasti en osaa neuvoa sinua. Sinä tiedät tilanteen ja ehkä tosiaan pitäisi yrittää puhua äidille. Voithan sinä soittaa neuvolaan ja kysyä että mitä tuollaisessa tilanteessa sinun tulisi tehdä. En sitten tiedä että onko äisin mielestä kivaa kun " selän takana" jutellaan häenen perheen asioita. Ilmeisesti kyseessä oleva äiti on elämäänsä väsynyt ja kyllästynyt?
Noin julmaa kasvatusta, vaikka ei fyysistä pahoinpitelyä sisältäisikään, voi jo pitää vakavana laiminlyöntinä. Surullista jos neuvolakaan ei ole huomannut lapsessa mitään poikkeavaa. Vielä surullisempaa on, jos lapsen käytöksestä tehdään johtopäätöksiä " synnynnäisestä neurobiologisesta häiriöstä" .
Väittäisin rohkeasti, että lapsi on masentunut, koska hän on sisäistänyt itseensä äidin hänestä näkemän kuvan. Jos äiti ajattelee, että paras lapsi on hajuton ja mauton, lapsi myös näkee itsensä sellaisena. Masennus aiheuttaa muutoksia myös aivojen toiminnassa + kehityksessä. Masentunut lapsi ei ole kovin välkky, koska hän vain yrittää selviytyä.
Hyvin älykkäät, mutta sosiaalisesti täysin arvostelukyvyttömät vanhemmat ovat usein todella taitavia järkeistämään käytöksensä ja siirtämään vastuun tekemistään laiminlyönneistä itsensä ulkopuolelle.
Toiminta lapsen hyväksi voi olla erittäin vaikeaa, mutta parhaassa tapauksessa äidin käytös herättää ammattilaisen silmissä huolta. Monet todella kieroutuneitakin kasvatusmenetelmiä käyttävät osaavat selittää asiat itselleen parhain päin. Joskus ammattilaisenkin on vaikea puuttua tilanteeseen, jos äiti manipuloi ja järkeistää.
" Suomessa osataan jo aika hyvin tunnistaa fyysisen, psyykkisen ja emotionaalisen pahoinpitelyn sekä seksuaalisen hyväksikäytön merkit. Sen sijaan lasten laiminlyöntiin kuten rakkaudettomuuteen on vaikeampi puuttua, koska siitä ei välttämättä jää nopeasti nähtäviä jälkiä. Toinen Suomessa vähän tunnettu kaltoinkohtelun muoto on lapselle sepitetty tai aiheutettu sairaus."
http://www.stm.fi/Resource.phx/socius/socius-42004/sivu7.htx
Onhan myös mahdollista soittaa oman alueenne sosiaalityöntekijälle ja keskutella hänen kanssaan. Luulisin, että myös ihan keskustelu on mahdollista. Itse soittaisin ennemminkin sosiaalivirastoon kuin neuvolaan. En luottaisi kuin aivan pienillä paikkakunnilla siihen, että terveydenhoitaja edes muistaisi keskustelua. Toisaalta pienellä paikkakunnalla pelkäisin sitä, ettei th uskoisi ja hän laittaisi tarinan vaikkapa kateuden piikkiin tai ajattelisi, että huoli on liioiteltua. Voi toki olla, että olen HYVIN väärässä!
Tsemppiä tilanteen sietämiseen! Kun tapaa perheen/perheitä, joissa kasvatus on mennyt metsään tai huolenpitoa ei ole nimeksikään, saa ikävä kyllä mittasuhteita näihin " hyvä äiti" -keskusteluihin :(
Kaikkein parasta lapselle varmaan olisi, että hän saisi jonkun sellaisenkin ympäristön, jossa häntä hoidettaisiin hellästi. En tarkoita sitä, että häntä pitäisi erottaa äidistä, vaan myös päivähoito voi toimia tukena.
Kaikkein parasta olisi se, että äiti hyväksyisi avun tarpeen. Jotkut äidit haluavat pitää yllä kulisseja viimeiseen asti ja haluavat siksi hoitaa lapsensakin itse, jotta kukaan ei vain pääsisi näkemään ongelmia. Tämän kotona hoitamisen voi taas perustella suunnattomalla rakkaudella lasta kohtaan :/
Täytyy tilanteessa varmasti tehdä äidillekin oikeutta. Tuskin hän on vain pahuuttaan " paha" . Kaltoinkohtelu voi olla seurausta masennuksesta, joka taas voi aivan yhtä hyvin olla seurausta siitä, ettei itse ole saanut aitä kuuluisaa riittävän hyvää hoivaa lapsena.
Jos ei itse ole saanut sitä kaikkea hyvää, mistä lapselle ammentaa, saattavat voimat loppua kesken. Onhan sekin yritystä lapsen hyvään hoivaan, että hoitaa edes puitteet kuntoon, vaikka ei sitten paljon muuta jaksaisikaan tarjota.
Surullinen sukupolvien ketju olisi hyvä katkaista, mutta millä tavalla? Toivottavasti ei sitä kautta, että lapsen voimat loppuvat ja hän tekee itsemurhan (jolloin jälkeläisiä ei ehkä ole ehtinyt vielä syntyä). Karua, mutta mahdollista (toki monenlaisissa muissakin tilanteissa).
... jos lapsi on yksin, eikä isää tai muita aikuisia ole lähellä, jotka ovat asiasta kiinnostuneita/huolestuneita.
Äiti tarvitsee tukea ja apua ja vaikka häne ei sitä itse näekään tai myönnä - emme me aikuiset saa vain katsoa lapsen tilannetta vaan meidän täytyy myös tehdä jotain!
Edellä paljon neuvoja siihen, että lapsen alueen sosiaalihoitajaan voisi ottaa yhteyttä tms. jos sieltä et saa palautetta niin he osaavat varmaan neuvoa sinua eteenpäin.
Kannustan puuttumaan, jokaisen lapsen hyvinvointi on tärkeä asia ja meidän aikuisten on siitä pidettävä huolta!
(Anteeksi, että kirjoitan näin mutta tämä on hieman tunnepitoinen asia kun itsellä on aikoinaan ollut samanlainen tapaus aivan lähellä ja silloin minä olinn se joka puutuin asiaan. Tyttö on nyt 20-vuotias ja asiat kunnossa.)
Tämä jäi ihan mietityttämään, niin ajattelin kysäistä.