Kun mies muuttuu vanhempiensa seurassa kiukuttelevaksi pikkulapseksi. Apua?

Se on miehellä se tietty ympäristö, joka laukaisee tuon käytösmallin. Miehen pitäisi tajuta, kuinka hölmöltä se vaikuttaa ulkopuolisen silmin ja muuttaa käytöstään "normaaliksi".

Vierailija kirjoitti:

Se on miehellä se tietty ympäristö, joka laukaisee tuon käytösmallin. Miehen pitäisi tajuta, kuinka hölmöltä se vaikuttaa ulkopuolisen silmin ja muuttaa käytöstään "normaaliksi".

Sama siis tapahtuu muussakin ympäristössä kuin tuolla sen vanhempien tilalla. Mutta siis aina sen vanhempiin liittyen kuitenkin. Eli ne vanhemmat muodostaa sen ympäristön. Esim. jos menemme vaikka laivalle sen vanhempien kanssa, niin sama toistuu. Luulen, että mies varmaan tiedostaa asian, mutta ei osaa tehdä sille mitään. Ap.

Pistä se lukemaan Tunne lukkosi-kirja

Vierailija kirjoitti:

Joudumme olemaan (haluamme olla) miehen vanhempien kanssa tiiviisti tekemisissä. Meillä on päivätöiden ohella sellainen harrastuspohjalta rakennettu sivutoimifirma, jota teemme miehen vanhempien tilalla. Se on siis kivaa tekemistä, ja oikeastaan vaan harrastamista, mutta kun siitä voi samalla saada myös jokusen euron niin ollaan pistetty toiminimi pystyyn sille. Mitenkään stressaavaa ja väsyttävää se ei ole, vaan ihan virkistävää. Ja miehen vanhemmat on hyvillään, kun nähdään usein, kun tosiaan niiden tiloissa sitä juttuamme hoidetaan. Siitä ei koskaan ole tullut mitään vääntöä, päinvastoin. Mielestäni miehen vanhemmat on kivoja ja ystävällisiä ja usein auttelevat meitä myös. Mutta jotain tapahtuu miehessäni kun olemme siellä. Hän jotenkin menettää sen fiksun, rauhallisen, kypsän aikuismaisen minänsä, ja muuttuu kuin pikkulapseksi. Alkaa kiukutella minulle (ja myös vanhemmilleen, jos osuvat väärään paikkaan väärään aikaan) kuin pikkulapsi.. Se turhautuu ihan mitättömistä, ja alkaa suunnilleen nimittelemään.. Samalla lailla kun pikkulapsi kiukuttelee kun on nälkä ja kengät väärinpäin. Tiedän, että miehen lapsuus ei ole ollut se kaikkein paras, mutta kellä olisi. Jotain sellaista pinnalla alla siis on hänen ja vanhempiensa suhteessa, joka ei kuitenkaan mitenkään näy ulospäin ja varmaan liittyy sellaiseen aika tavalliseen asiaan, että mieheni esikoisena joutui tekemään enemmän kuin mitä pikkusisko tms..

Mitä ihmettä teen tuon miehen kanssa? Ikää meillä on jo 33 vuotta. Miten minun pitäisi reagoida, kun se saa noita lapsellisia kiukuttelukohtauksia? Kun ne ei selvästi liity siihen mitä parhaillaan teemme, vaan ihan kuin hän jotenkin muuttuisi uudelleen siksi murrosikäiseksi teiniksi, joka automaattisesti kokeilee kaikkien rajoja..

En tiedä onko vastauksestani varsinaista hyötyä mutta minustakin aiemmin tuntui että menin takaisin lapsen rooliin kotona käydessäni. Syytä en tiedä mutta epäilen että syinä olivat käsittelemättömät asiat minun ja vanhempieni välillä. Kun jouduin erotilanteessa elämään hetken vanhempieni luona, tuli tämä esille. Isäni tuntui pitävän minua kuin teini-ikäisenä ja itse kiukuttelin ja kapinoin siitä kuin teini. Liekö itsenäistymisprosessi jäänyt jotenkin kesken noiden käsittelemättömien asioiden vuoksi. Tuntui( huom. tämä nimenomaan minun tunteeni eikä välttämättä tosi) vain jotenkin että vanhemmat eivät arvostaneet minua aikuisena.

Vasta oman lapsen saaminen ja pitkä välimatka vanhempiin muutti minulla sen roolin eli katkaisi napanuoran. Viimeksi käydessäni en enää tuntenut itseäni siksi kapinoivaksi teiniksi.

Ei tuossa auta juuri kuin ehkä kysäistä mieheltä että mikä häntä niin ärsyttää. Voihan olla että hänelläkin nousee lapsuudesta jotain tunteita ja hänellä kiehuu yli kun ei osaa käsitellä niitä.

"Tiedän, että miehen lapsuus ei ole ollut se kaikkein paras"

No tässähän se miksi ukko ahdistuu siellä

Mieslapsi. Ole onnellinen, että omasi on sellainen vain hetkellisesti, moni joutuu sietämään tuollaista käytöstä täysipäiväisesti. Jos ukko ei itse edes myönnä asiaa niin hankala kenenkään ulkopuolisen on sitä muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joudumme olemaan (haluamme olla) miehen vanhempien kanssa tiiviisti tekemisissä. Meillä on päivätöiden ohella sellainen harrastuspohjalta rakennettu sivutoimifirma, jota teemme miehen vanhempien tilalla. Se on siis kivaa tekemistä, ja oikeastaan vaan harrastamista, mutta kun siitä voi samalla saada myös jokusen euron niin ollaan pistetty toiminimi pystyyn sille. Mitenkään stressaavaa ja väsyttävää se ei ole, vaan ihan virkistävää. Ja miehen vanhemmat on hyvillään, kun nähdään usein, kun tosiaan niiden tiloissa sitä juttuamme hoidetaan. Siitä ei koskaan ole tullut mitään vääntöä, päinvastoin. Mielestäni miehen vanhemmat on kivoja ja ystävällisiä ja usein auttelevat meitä myös. Mutta jotain tapahtuu miehessäni kun olemme siellä. Hän jotenkin menettää sen fiksun, rauhallisen, kypsän aikuismaisen minänsä, ja muuttuu kuin pikkulapseksi. Alkaa kiukutella minulle (ja myös vanhemmilleen, jos osuvat väärään paikkaan väärään aikaan) kuin pikkulapsi.. Se turhautuu ihan mitättömistä, ja alkaa suunnilleen nimittelemään.. Samalla lailla kun pikkulapsi kiukuttelee kun on nälkä ja kengät väärinpäin. Tiedän, että miehen lapsuus ei ole ollut se kaikkein paras, mutta kellä olisi. Jotain sellaista pinnalla alla siis on hänen ja vanhempiensa suhteessa, joka ei kuitenkaan mitenkään näy ulospäin ja varmaan liittyy sellaiseen aika tavalliseen asiaan, että mieheni esikoisena joutui tekemään enemmän kuin mitä pikkusisko tms..

Mitä ihmettä teen tuon miehen kanssa? Ikää meillä on jo 33 vuotta. Miten minun pitäisi reagoida, kun se saa noita lapsellisia kiukuttelukohtauksia? Kun ne ei selvästi liity siihen mitä parhaillaan teemme, vaan ihan kuin hän jotenkin muuttuisi uudelleen siksi murrosikäiseksi teiniksi, joka automaattisesti kokeilee kaikkien rajoja..

En tiedä onko vastauksestani varsinaista hyötyä mutta minustakin aiemmin tuntui että menin takaisin lapsen rooliin kotona käydessäni. Syytä en tiedä mutta epäilen että syinä olivat käsittelemättömät asiat minun ja vanhempieni välillä. Kun jouduin erotilanteessa elämään hetken vanhempieni luona, tuli tämä esille. Isäni tuntui pitävän minua kuin teini-ikäisenä ja itse kiukuttelin ja kapinoin siitä kuin teini. Liekö itsenäistymisprosessi jäänyt jotenkin kesken noiden käsittelemättömien asioiden vuoksi. Tuntui( huom. tämä nimenomaan minun tunteeni eikä välttämättä tosi) vain jotenkin että vanhemmat eivät arvostaneet minua aikuisena.

Vasta oman lapsen saaminen ja pitkä välimatka vanhempiin muutti minulla sen roolin eli katkaisi napanuoran. Viimeksi käydessäni en enää tuntenut itseäni siksi kapinoivaksi teiniksi.

Ei tuossa auta juuri kuin ehkä kysäistä mieheltä että mikä häntä niin ärsyttää. Voihan olla että hänelläkin nousee lapsuudesta jotain tunteita ja hänellä kiehuu yli kun ei osaa käsitellä niitä.

Tuo tummennettu voi pitää paikkaansa mieheni kohdalla. Mutta luulen, että hän on silti väärässä, mielestäni hänen vanhemmat kyllä arvostavat häntä aikuisena. Mutta tunne on silti tunne, tiedän..

Olen kysynyt mieheltä usein mikä häntä ärsyttää. Silloin saan vihaisen purkauksen siitä, että "kun äiti on aina sellainen ja sellainen" tai "ärsyttää kun isä tekee x, y, z..." Jne. Olen miettinyt, että tiivis yhteydenpito vanhempiin ei ehkä ole hyväksi miehelle, mutta toisaalta se itse haluaa sitä. Se on vaan rennompi ja mukavampi ihminen mitä enemmän etäisyyttä se pitää vanhempiinsa.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

"Tiedän, että miehen lapsuus ei ole ollut se kaikkein paras"

No tässähän se miksi ukko ahdistuu siellä

Totta, mutta ei miehen lapsuudessa mitään erityisen pahaa ole tapahtunut. EI väkivaltaa, ei alkoholismia tms. Ehkä jotain sellaista tunnetason etäisyyttä tai epäreiluja vaatimuksia vain. Mutta mielestäni kaikilla ihmisillä on jotain sellaista. Kellä muka on ollut ihan paras lapsuus? Ap.

Vierailija kirjoitti:

Pistä se lukemaan Tunne lukkosi-kirja

Olen kuullut joskus tuosta kirjasta. Mies vaan ei tykkää lukea, hän ei oikein koskaan lue mitään kirjoja. Kävi vain amiksen, koska ei tykännyt lukea vaikka älliä olisi kyllä. Ap.

30 vuotias vaimo käyttäytyy vanhempiensa seurassa useasti tiuskien kuin 13 vuotias teini. Erityisesti hänen äitinsä seurassa.

Tosin vaimo ei kestä muutenkaan erimielisyyttä mistään asiasta. Jos en ole samaa mieltä asiasta hänen kanssaan, niin hän haastaa riitaa, eikä osaa keskustella asioista. Hän on oppinut tuon käyttäytymismallin vanhemmiltaan. Eikä hän halua ottaa omista valinnoista vastuuta. Sysää vastuun aina muille, enimmäkseen minulle. Esimerkiksi kysyn asiasta x kumpaa hän haluaa, ei osaa päättää ja jahkailun jälkeen minun pitää päättää hänen puolestansa ja kun minä joudun valitsemaan, valinnan jälkeen hän alkaa torua että huono valinta.

Hän haluaa päästä tilanteeseen, jossa hänen ei itse tarvitse kantaa vastuuta jotta hän voi kritisoida mikäli asia/juttu ei miellytä.

Puhu miehelle asiasta. Sano, että ymmärrät miksi noin käy, mutta että et aio jaksaa sitä, että lapsuuden traumat kaadetaan sinun niskaasi. Sitten jos (kun) tätä tapahtuu uudestaan niin huomauta miehelle, että teki samaa taas ja se tuntui pahalta.

Jos ei auta niin itse ehkäpä vähentäisin miehen vanhempien kanssa hengaamista. Jos mies ei halua vähentää niin jättäisin itse noita reissuja väliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joudumme olemaan (haluamme olla) miehen vanhempien kanssa tiiviisti tekemisissä. Meillä on päivätöiden ohella sellainen harrastuspohjalta rakennettu sivutoimifirma, jota teemme miehen vanhempien tilalla. Se on siis kivaa tekemistä, ja oikeastaan vaan harrastamista, mutta kun siitä voi samalla saada myös jokusen euron niin ollaan pistetty toiminimi pystyyn sille. Mitenkään stressaavaa ja väsyttävää se ei ole, vaan ihan virkistävää. Ja miehen vanhemmat on hyvillään, kun nähdään usein, kun tosiaan niiden tiloissa sitä juttuamme hoidetaan. Siitä ei koskaan ole tullut mitään vääntöä, päinvastoin. Mielestäni miehen vanhemmat on kivoja ja ystävällisiä ja usein auttelevat meitä myös. Mutta jotain tapahtuu miehessäni kun olemme siellä. Hän jotenkin menettää sen fiksun, rauhallisen, kypsän aikuismaisen minänsä, ja muuttuu kuin pikkulapseksi. Alkaa kiukutella minulle (ja myös vanhemmilleen, jos osuvat väärään paikkaan väärään aikaan) kuin pikkulapsi.. Se turhautuu ihan mitättömistä, ja alkaa suunnilleen nimittelemään.. Samalla lailla kun pikkulapsi kiukuttelee kun on nälkä ja kengät väärinpäin. Tiedän, että miehen lapsuus ei ole ollut se kaikkein paras, mutta kellä olisi. Jotain sellaista pinnalla alla siis on hänen ja vanhempiensa suhteessa, joka ei kuitenkaan mitenkään näy ulospäin ja varmaan liittyy sellaiseen aika tavalliseen asiaan, että mieheni esikoisena joutui tekemään enemmän kuin mitä pikkusisko tms..

Mitä ihmettä teen tuon miehen kanssa? Ikää meillä on jo 33 vuotta. Miten minun pitäisi reagoida, kun se saa noita lapsellisia kiukuttelukohtauksia? Kun ne ei selvästi liity siihen mitä parhaillaan teemme, vaan ihan kuin hän jotenkin muuttuisi uudelleen siksi murrosikäiseksi teiniksi, joka automaattisesti kokeilee kaikkien rajoja..

En tiedä onko vastauksestani varsinaista hyötyä mutta minustakin aiemmin tuntui että menin takaisin lapsen rooliin kotona käydessäni. Syytä en tiedä mutta epäilen että syinä olivat käsittelemättömät asiat minun ja vanhempieni välillä. Kun jouduin erotilanteessa elämään hetken vanhempieni luona, tuli tämä esille. Isäni tuntui pitävän minua kuin teini-ikäisenä ja itse kiukuttelin ja kapinoin siitä kuin teini. Liekö itsenäistymisprosessi jäänyt jotenkin kesken noiden käsittelemättömien asioiden vuoksi. Tuntui( huom. tämä nimenomaan minun tunteeni eikä välttämättä tosi) vain jotenkin että vanhemmat eivät arvostaneet minua aikuisena.

Vasta oman lapsen saaminen ja pitkä välimatka vanhempiin muutti minulla sen roolin eli katkaisi napanuoran. Viimeksi käydessäni en enää tuntenut itseäni siksi kapinoivaksi teiniksi.

Ei tuossa auta juuri kuin ehkä kysäistä mieheltä että mikä häntä niin ärsyttää. Voihan olla että hänelläkin nousee lapsuudesta jotain tunteita ja hänellä kiehuu yli kun ei osaa käsitellä niitä.

Tuo tummennettu voi pitää paikkaansa mieheni kohdalla. Mutta luulen, että hän on silti väärässä, mielestäni hänen vanhemmat kyllä arvostavat häntä aikuisena. Mutta tunne on silti tunne, tiedän..

Olen kysynyt mieheltä usein mikä häntä ärsyttää. Silloin saan vihaisen purkauksen siitä, että "kun äiti on aina sellainen ja sellainen" tai "ärsyttää kun isä tekee x, y, z..." Jne. Olen miettinyt, että tiivis yhteydenpito vanhempiin ei ehkä ole hyväksi miehelle, mutta toisaalta se itse haluaa sitä. Se on vaan rennompi ja mukavampi ihminen mitä enemmän etäisyyttä se pitää vanhempiinsa.

Ap.

Jaa sillä on vielä napanuora katkaisematta. Ei hyvä  juttu se... voipi jopa uhata teidän parisuhdetta jossain vaiheessa tuo.

Hemmetti miten typeriä vastauksia osa. Oikea vastaus on että hittoon sieltä vanhempien nurkista, ja etäisyyttä ja kunnolla.

Minulla on sama juttu kuin miehelläsi. Ahdistava lapsuus. Ei ollut suoranaista ulospäin näkyvää vikaa kuten alkoholismia tai väkivaltaa, vaan keskiluokkainen kulissit kunnossa -perhe. Mutta luoja mitä henkisgä nöyryytystä ja sadismia, mielivaltaista lasten nöyryytystä ja alistamista, lasten piti nöhfistellä, anoa polvillaan anteeksiantoa mistä milloinkin ja olla kiitollisia että isä antoi meidän olla elossa eikä tappanut.

Aikuisena olen vahva ja menestynyt, johtotehtävissä oleva aikuinen nainen. Tottunut väittelemään ja neuvottelemaan. Mutta: lapsuudenkodissa vieraillessani taannun 4 vuotiaaksi, jonka kurkkua kuristaa ahdistus ja joka pissaa pelosta housuunsa.

Miehesi ei tasan tarkkaan kerro kaikkea mitä on tapahtunut sillä en minäkään ole kertonut juuri kellekään. Ei ole sanoja jolla kertoisi. Ei ole yleistä nimeä tai käsitettä tapahtuneelle ja siksi muut ei ymmärrä. Jos sanoisin että isä oli juoppo niin käsite ymmärretään. Mutta sadistista henkistä ahdistavaa ympäristöä ei muut tajua.

Voi itse todella pahoin vanhempia tavatessani. Tapaan max kerta vuoteen ja olen aina 2 viikkoa käynnin jälkeen todella ahdistunut kiukkuinen ja katkera.

Ap jos miestäsi rakastat niin äkkiä firma muualle. Sinä tulet hyvästä kodista. Et ymmärräcmiten traumaattista miehen on aina kokea samat tunteet uudestaan ja uudestaan. Hän ei tiedä niille nimeä, häntä vain ahdistaa. Sinä vaimona voisit pitää huolen että tuo miehen räkkäys loööuu. Appivanhemmat on ehkä sinulle kivoja mjtta pojalleen ovat saattaneet olla aivan sadistisia julmureita. Lapsi ei unohda kohteluaan. Koskaan. En minäkään.

Vierailija kirjoitti:

Hemmetti miten typeriä vastauksia osa. Oikea vastaus on että hittoon sieltä vanhempien nurkista, ja etäisyyttä ja kunnolla.

Minulla on sama juttu kuin miehelläsi. Ahdistava lapsuus. Ei ollut suoranaista ulospäin näkyvää vikaa kuten alkoholismia tai väkivaltaa, vaan keskiluokkainen kulissit kunnossa -perhe. Mutta luoja mitä henkisgä nöyryytystä ja sadismia, mielivaltaista lasten nöyryytystä ja alistamista, lasten piti nöhfistellä, anoa polvillaan anteeksiantoa mistä milloinkin ja olla kiitollisia että isä antoi meidän olla elossa eikä tappanut.

Aikuisena olen vahva ja menestynyt, johtotehtävissä oleva aikuinen nainen. Tottunut väittelemään ja neuvottelemaan. Mutta: lapsuudenkodissa vieraillessani taannun 4 vuotiaaksi, jonka kurkkua kuristaa ahdistus ja joka pissaa pelosta housuunsa.

Miehesi ei tasan tarkkaan kerro kaikkea mitä on tapahtunut sillä en minäkään ole kertonut juuri kellekään. Ei ole sanoja jolla kertoisi. Ei ole yleistä nimeä tai käsitettä tapahtuneelle ja siksi muut ei ymmärrä. Jos sanoisin että isä oli juoppo niin käsite ymmärretään. Mutta sadistista henkistä ahdistavaa ympäristöä ei muut tajua.

Voi itse todella pahoin vanhempia tavatessani. Tapaan max kerta vuoteen ja olen aina 2 viikkoa käynnin jälkeen todella ahdistunut kiukkuinen ja katkera.

Ap jos miestäsi rakastat niin äkkiä firma muualle. Sinä tulet hyvästä kodista. Et ymmärräcmiten traumaattista miehen on aina kokea samat tunteet uudestaan ja uudestaan. Hän ei tiedä niille nimeä, häntä vain ahdistaa. Sinä vaimona voisit pitää huolen että tuo miehen räkkäys loööuu. Appivanhemmat on ehkä sinulle kivoja mjtta pojalleen ovat saattaneet olla aivan sadistisia julmureita. Lapsi ei unohda kohteluaan. Koskaan. En minäkään.

Juuri näin!

Muistan, että tuota ilmiötä käsiteltiin jollain psykologian luennolla. On se siis kai aika tavallista, että ottaa sen lapsen roolin, joka siinä perheessä on ollutkin.

Luin kerran jonkun asiantuntijan lausuman, jonka mukaan aikuiset taantuvat pikkulapsiasteelle lapsuudenkodissa vieraillessaan. Aloin miettimään ja niinhän se taitaa olla, mitä on tullut seurattua. Tietysit joillakin se voi olla näkyvämpää kuin toisilla. 

Luulisin, että taantujilla on ollut turvallinen lapsuus, koska uskaltavat ottaa sen riskin, että vanhemmat ymmärtää j ahyväksyy.  Niillä, jotka käyttäytyvät korostetun aikuismaisesti varmaan on ollut jo lapsuudessa se rooli, että on joutunut huolehtimaan aikuisten asioista esim. alkoholi- tai mielenterveysongelmat vanehmmilla.   

Ei siellä välttämättä mitään henkistä väkivaltaa, sadismia ja nöyryytystä ole tapahtunut sentään.

Oma mieheni oli samanlainen juuri tuohon noin 33v ikään asti. Kerran hän suuttui vanhalle äidilleen ja lähdimme ovet paukkuen pois aivan arvaamatta. No tästä minä sitten suutuin ja huusin miehelle autossa suorat sanat, että hän on törkeä penska ja äitinsä ei tuollaista elukkaa ole kasvattanut, vaan on hyvä ihminen ja ansaitsee kunnioituksen pojaltaan. Olin aivan raivona miehelle, että kehtasikin olla niin typerä. Ja tämä oli ajansaaton tulos, olin aina huomannut että hän "taantuu" äidilleen mennessä, ei siivonnut jälkiään, "haistatteli" äidilleen jne jne aivan käsittämätöntä.

Tuon episodin jälkeen kului aikaa ja kun seuraavan kerran olimme suunnittelemassa hänen äidilleen lähtöä niin sanoin, että minä en sinne halua lähteä katsomaan kun miehestäni tulee oksettava kakara. Mies kertoi sitten että oli soittanut äidilleen ja pyytänyt anteeksi ensimmäistä kertaa. No lähdimme sitten ja siitä asti mies on ollut äidillään ihan normaali itsensä. Ei ole enää taantunut. Joskus valittaa ruuasta, mutta alan kyllä heti nauramaan äitinsä edessä ja sanon jotain että "onpa se hyvä valmiiden ruokien ääressä äidin vauvan valittaa", ja niin loppuu valitus kuin seinään.

Syitähän näille käytösmalleille on miljoona, mutta aikuisella ihmisellä selitykset ei auta enää. Jos on vaikea olla vanhemmilla normaalisti, on aikuisen tehtävä itse reflektoida että missä vika, ja tarvittaessa puhua vanhempiensa kanssa siitä, mutta usein riittää ihan vain peiliin katsominen ja oman itsensä kehittäminen.

Eli sano sille suorat sanat

Vierailija kirjoitti:

Luin kerran jonkun asiantuntijan lausuman, jonka mukaan aikuiset taantuvat pikkulapsiasteelle lapsuudenkodissa vieraillessaan. Aloin miettimään ja niinhän se taitaa olla, mitä on tullut seurattua. Tietysit joillakin se voi olla näkyvämpää kuin toisilla. 

Luulisin, että taantujilla on ollut turvallinen lapsuus, koska uskaltavat ottaa sen riskin, että vanhemmat ymmärtää j ahyväksyy.  Niillä, jotka käyttäytyvät korostetun aikuismaisesti varmaan on ollut jo lapsuudessa se rooli, että on joutunut huolehtimaan aikuisten asioista esim. alkoholi- tai mielenterveysongelmat vanehmmilla.   

Suurin osa yli 30-vuotiaista on kuitenkin ihan normaalisti itsenäistyneitä aikuisia, jotka käyttäytyvät vanhemmillaan ihan tavallisesti, eivätkä taanu eivätkä ole yli-aikuismaisia. Ja tuo yli-aikuismaisuuskin voi johtua monista muistakin syistä kuin vakavista ongelmista. Yli-aikuismaisuus on ihan normaali vaihe itsenäistymisessä. Samoin taantuminen. Molemmat ennen sitä oikeaa itsenäistymistä kuitenkin, eli sanoisin että keskimäärin alle 25v iässä

Minä antaisin alkuperäiselle kirjoittajalle ohjeeksi, että kerro havainnoistasi miehellesi silloin kun olette ihan rauhallisissa tunnelmissa kotonanne. Ei syyttävästä, vaan pikemminkin ihmetellen, onko hän itse huomannut samaa.

Minun mieheni muuttui hänen vanhempiensa luona käymisen jälkeen aina muutamaksi päiväksi täysin passattavaksi, ja vailla oma-aloitteisuutta olevaksi sohvaperunaksi. En ensin tajunnut, mistä se tulee, mutta sitten anoppi ja appi tulivat auttamaan meille viikkosiivouksissa. Työnjako meni niin että anoppi siivosi ja appi, nukkui sohvalla. Tajusin, että se on se kodin malli, joka tarttuu mieheeni, kun käymme siellä. Kerroin miehelleni havaintoni hänen käyttäytymisestään. Sen jälkeen ongelma lähti pikkuhiljaa vähenemään. Sitten tuli parin vuoden tauko, ettei käyty heillä ollenkaan. Nyt ei enää ole ollut tällaista kodin vaikutus efektiä.