Miksi vanhemmat eivät voi ikinä myöntää pahoittaneensa lapsensa mielen?

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samanlaista. Yhtäkkiä tajusin, että olen jäänyt lapsena vailla hänen rakkauttaan ja huomiota, ja kerjään ja kerjään sitä alitajuisesti aikuisena. Mutta ei sitä voi saada enää! Se aika on ikuisesti mennyttä. Ja roikkuminen ja inttäminen ei tekisi äitiini koskaan mitään muutosta.

Päätin katkaista välit. Vieläpä tavalla, joka tuotti paljon tyydytystä: lähettelen hänelle viestejä, joissa toivon hänen kuolemaansa oikein ikävästi ja graafisesti. Ei hän minua koskaan tule rakastamaan, joten voin ainakin aiheuttaa hänelle vähän sitä samaa, kuin hän on aiheuttanut minulle: riittämättömyyden tunteita ja pahaa mieltä.

Hän ei sure siksi, että rakastaisi minua, hän suree oman kuvansa murenemista: hän on niin hirveä äiti, että oma lapsi toivoo kuolemaa.

Taidanpa etsiä jonkun arkun kuvan hälle lähetettäväksi äitienpäiväksi... :)

Joo, tää on todella tuttua.

ap